Vauvavuosi takana – miten se nyt sitten omasta mielestä oikein meni (part 1)?

Silloin kun sain tietää olevani raskaana, ajattelin ettei nt-ultra koittaisi ikinä, ja sen jälkeen loin saman ajatuksen rakenneultraa kohtaan, sitten kolmannen kolmanneksen alkua, ja lopulta jäljellä oli enää synnytys. Ja uskomatonta kyllä, sekin koitti lopulta. Sitten kun Mara oli syntynyt, ajattelin jokaikisestä virstanpylväästä, että kaikkiin olisi vielä niin hirveän pitkä aika, vaan ei ollut. Soseiden aloitus, ensimmäiset kääntymiset, omaan huoneeseen siirtymiset ja kaikki, ne tulivat lopulta niin nopeasti eteen, että hatustaan sai pitää kiinni. Kuten tuli myös se kaikkien virstanpylväiden äiti, vauvavuoden päättyminenkin, eteen ennen kuin kerkesin koko asiaa kunnolla sisäistää. Yhtäkkiä, viime lauantaina oli käsillä se hetki, joka siihen saakka oli siintänyt jossain kaukana tulevaisuuden hämärissä. Aivan kuin varkain meidän pieni vauvamme on kasvanut 1-vuotiaaksi pieneksi pojaksi – niin ihanaa, mutta samalla niin kamalan haikeaa!

Koko vauvavuosi on tarkasteltavissa niin monesta eri näkökulmasta, että tätä kaikkea on hyvin hankala tiivistää järkevästi yhdeksi postaukseksi, niinpä päätin suorilta jakaa meidän vauvavuotemme kahteen postaukseen. Ajallisesti tämän ensimmäisen postauksen kuvat ovat ensimmäisten kuuden kuukauden ajalta, mutta muuten ajattelin käydä vuottamme läpi ei-niin-kronologisessa järjestyksessä, ennemminkin pieninä läpileikkauksina. Jos yksityiskohtainen selonteko aiheista imetys, vauvan soseruokailu, synnytyksestä palautuminen ei nappaa niin kannattaa skipata tämä teksti suosiolla! 😉

Tässä olen synnytyspäiväni aamuna menossa täysin mistään tietämättömänä viimeiseen viralliseen neuvolaan, jossa vieläpä todettiin varsin epäkypsä tilanne. Vaan eipä tiennyt neuvolantäti saati meikäläinen sitä, että vielä saman vuorokauden aikana makoiltaisiin kankkuun isketyn Oxanest-piikin voimin synnytyspäivystyksessä.

Synnytys itsessään meni erinomaisesti. Vaikka tiesin näin niinkuin opintojeni näkökulmasta, mikä kaikki voisi potentiaalisesti mennä pieleen, en jotenkin osannut stressata tätä asiaa lainkaan. Hamusin kaiken mahdollisen kivunlievityksen mitä vain saatavilla oli, ja itse ponnistusvaihe kesti vajaan tunnin. Kipeää se ei sinänsä tehnyt, mutta hieman meinasi pakokauhu iskeä siinä kohtaa, kun vauva tuntui painuvan jokaisen ponnistuksen jälkeen takaisin sinne mistä oli tulossakin, ja kirosin epiduraalin turruttamana kuin merimies niin, että koko synnytysosasto raikasi. Onneksi ovat varmaan tottuneet sellaiseen. Melkein kahden litran verenvuoto veti hapen melko heikoksi, enkä muista ensimmäisistä tunneista juuri mitään muuta kuin sen että väsytti aivan hemmetisti. Luojan kiitos pääsimme perhehuoneeseen, jossa isä sai ottaa ohjat sillä välin, kun minä keräilin itseäni tapahtuneen jäljiltä. Ei se synnytys todellakaan mikään voimaannuttava jumalatarkokemus nyt sentään ollut, vaan raakaa työtä, mutta ottaisin kyseiseen touhuun osaa milloin tahansa uudelleenkin – tulehtuneesta ja aivan perkeleen kipeästä episiotomiahaavasta huolimatta.

Vaikka olin 38 viikon ajan ehtinyt totutella ajatukseen tulevasta elämänmuutoksesta, koitti kaikki kuitenkin lopulta niin äkkiä. Synnytys, kolme yötä synnyttäneiden vuodeosastolla ja yksi yö potilashotellissa – kaikki sujui kuin pikakelatussa unessa, ja yhtäkkiä olimmekin kotona tilanteessa, jossa meillä oli reilun kolmen kilon edestä pientä ihmistä elossa pidettävänä, eikä yhtään kätilöä napin painalluksen päässä!

Nyt näin taaksepäin katsoessa voin jo todeta, että työ se todellakin tekijäänsä opettaa, ja kaiken oppii aivan varmasti! Minua on aina ahdistanut suunnattomasti tämän tyyppiset rauhoittelevat ja epämääräiset lausahdukset – vähän niinkuin autolla ajamista opetellessa kaikki toitottivat, että kyllä sen sitten tuntee, kun vaihdetta pitää vaihtaa. No entäs jos minä juuri kuulun siihen pieneen marginaaliin, joka jostain syystä ei tuntisi sitä? Tai tunnistaisi sen lapsensa nälkää tai märkää vaippaa, tai älyäisi mitata siltä kuumetta oikeaan aikaan ja sitten oltaisiinkin pulassa. No, toistaiseksi olen osannut ja jos nyt jonkin neuvon voisin antaa itselleni samaiselle päivämäärälle vuonna 2019, niin kehoittaisin itseäni rentoutumaan ja luottamaan siihen että tosiaankin tulisin osaamaan.

Mutta tosiaan, mitenkäs se vauvavuosi 13.9.2019 – 13.9.2020 nyt sitten oikein meni?

IMETYS

Ennen vauvan syntymää suhtautumiseni imetykseen oli varsin suurpiirteistä, ja ajattelin että onnistuu jos onnistuu. Heti synnytysvuodeosastolla huomasin, kuinka imetyksen onnistumiseksi todellakin tehtiin kaikki mahdollinen, osa kätilöistä oli hormonien herkistämään mieleeni jopa hieman liian topakkaa sorttia. Imuotetta haettiin päiviä viimeisimpänä potilashotellin kätilö tiukkasi minulta melko vaativaan äänensävyyn, että näyttääkö minun mielestäni siltä, että vauvani saa henkeä siinä asennossa, jossa epätoivoisesti häntä yritin imettää – siinä ei kyllä ollut itku kaukana.

Kotiin päästyämme alkoi imetyskin sujua, kenties siksi, että tutussa ympäristössä rentouduin itsekin. Rintakumi oli käytössä alusta asti, ja alkuun stressasin kovasti sen käyttöä, kunnes totesin että aivan sama – mennään sen avulla vaikka hamaan tappiin saakka, pääasia että imetys jatkuu. Nimittäin siinä kohtaa, kun olin päässyt jo vähän hajuille koko touhusta, täytyi todeta, että sehän olikin aivan huippua hommaa kaikin puolin. Haikeudella muistelen yhä edelleenkin niitä aamu kolmen yöimetyksiä, kun hormonit pitivät virkeänä ja oli jotenkin niin maailman tunnelmallisinta olla kahdestaan vauvan kanssa hereillä keskellä yötä.

Maran ollessa hieman vajaa puolivuotias päädyimme erinäisistä syistä siirtymään korvikkeelle. Tämä otti itselläni yllättävän koville ja itkeskelinkin imetystaipaleemme päättymistä muutamia päiviä. Fyysiseltä kannalta imetyksen lopettaminen sujui varsin hyvin ja melkein seinään tulehduksilta ja kivuliailta tuntemuksilta vieläpä välttyen. Olimme totuttaneet Maran alusta asti juomaan silloin tällöin korviketta, mikä olikin suuri helpotus sitten siinä kohtaa, kun pumpattu maito syystä tai toisesta pääsi ehtymään. Oli onnekasta, että poika joi tyytyväisenä myös tuttipullosta, ja se olikin meidän harras toiveemme alusta alkaen, jotta saisin itsekin hieman liikkumavaraa kodin ulkopuolelle. Korvikkeeseen siirtyminen ei lopulta tuottanut minkäänlaisia ongelmia, liekö Mara edes tajunnut asiaa siinä kohtaa – äiti sen sijaan vääntelehti tunnontuskissaan, vaikken edelleenkään voi tajuta MIKSI, kun en kenenkään muun korvikkeenkäyttäjän kohdalla niin ajattele. Toisaalta hienoa, että on kokemus sekä täysimetyksestä että korvikeruokinnasta, ymmärtääpähän molempia näkökulmia.

Molemmissa on puolensa. On äärettömän nopeaa antaa 200ml korviketta vauvalle tuttipullosta, jolloin tietää että varmasti hyvä määrä maitoa menee perille ja koko prosessissa menee noin 10 minuuttia, siinä missä yöimetys saattoi pahimmillaan viedä kolme varttia sekä vauvan että äidin nuokkuessa puoliunessa koko toimituksen ajan. Toisaalta imettäessä maito on aina mukana, eikä sitä tarvitse lämmittää. Halvemmaksikin se tulee. Laskimme jossain kohtaa että kuukauden valmiskorvikkeisiin menee noin 60e/kk ja tämä vielä silloin kun kiinteitäkin jo oli mukana, summa olisi varmasti isompi ensikuukausina, joten vuositasolla melkoinen säästö, jos pystyy ja haluaa imettää. Kaiken kaikkiaan, olen iloinen ja ylpeä reilun viisi kuukautta kestäneestä imetystaipaleestamme, mutta myös hyvilläni siitä, että saimme kokea korvikeruokinnankin kaikkine omanlaisine näkökulmineen.

KIINTEÄT

Soseiden maistelun aloitimme 4kk iässä sillä perinteisellä porkkanalla ja bataatilla. Ensivastaanotto oli vähintäänkin jähmeä, mutta hiljalleen Mara alkoi lämmetä lusikkameiningille. Alkuun mentiin puhtaasti kaupan tarjonnalla ja muutamaan otteeseen tein kasvissoseita itse, mutta oli se sen päiväistä hommaa, että suosiolla päädyimme ostamaan paremmin uppoavat sapuskat valmiina.

4-5kk ikäisenä kiinteät olivat lähinnä pikkuruisia muutaman lusikallisen maisteluannoksia, mutta siinä imetyksen loputtua aloimme hieman tehostetusti maistattaa eri ruokia. Syödään yhdessä -ruokasuositukset lapsiperheille julkaisusta löytyy hyviä käytännön vinkkejä ja ennen kaikkea tuo yksityiskohtainen ruoka-ainelistaus. Itse tein kyseisestä listasta taulukon jääkaapin oveen ja tavoitteena oli maistaa jokaista ruoka-ainetta ainakin viisi kertaa, jokaisen maistamisen jälkeen ruksi ruutuun. Näin oli helppo seurata eri ruoka-aineiden maistamista ja muistaa ostaa kaupasta välillä uusia makuja.

Sormiruokailu hirvitti alkuun siinä 6kk tienoilla aloitettuna ihan kamalasti ja olin suunnilleen jatkuvassa elvytysvalmiudessa ruokapöydän ääressä, ja kun homma ei näyttänyt ottavan tuulta alleen, päätimme haudata sormiruokailut hetkeksi. Ihan hyvä päätös, miksi väkisin pakottaa jotain, mikä stressaa, kun toinenkin vaihtoehto on vähintään yhtä hyvä? Noin puolentoista kuukauden ajan menimme ihan tavan Piltti-meiningillä, ja helppoahan se oli. Suomessa on onneksi turvallista ostaa lastenruuatkin valmiina, enkä kyllä kokisi tästäkään pidemmässäkään juoksussa mitään omantunnontuskia.

Joskus siinä 7-8kk iässä Mara alkoi hiffata sormiruokailun meininkiä ja vaihdellen sitä sitten syötiin sosetta ja sormiruokaa. Sormiruokaa kun ei valmiina oikein myydä (tässä olisi kyllä ihan hyvä markkinarako!), niin olihan se sitten itsekin jotain tehtävä. Simppeli sormiruokakeittiö tarjosi reseptin toisensa perään ja sieltä on kokeiltu niin apinaeväät, puurorieskat, mikromunakkaat, mikromukimuffinssit kuin banaanipannaritkin. Iso suositus tälle sivustolle, jos sormiruokailun aloittaminen on ajankohtaista! Muuten meillä upposi ensimmäisinä sormiruokina keitetty bataatti, keitetty kukkakaali ja maissinaksut. Hiljalleen siirryin tekemään Maralle omia makaronilaatikoita, linssipyöryköitä ja kanapullia pakkaseen, ja välillä syötiin edelleen kaupan soseita. Näistä sormiruuista ja vauvan kotiruuista voisinkin tehdä kokonaan oman postauksen jossain kohtaa – alun kankeuden jälkeen opin jopa tykkäämään siitä, kun sain suunnitella vauvalle ruokia!

Siirryimme kiinteiden aloituksen myötä hiljalleen vähentämään maidon määrää ja viimeisinä kuukausina sitä menikin enää 150-200ml aamulla ennen sängystä nousemista ja 200ml illalla unimaitona. Muutama päivä sitten lopettelimme iltamaidot ja eilen Mara sai viimeisen aamumaitonsa. Jälleen kerran, äitiä saattoi hiukan itkettää tämäkin virstanpylväs siinä missä Mara ei ollut oikein moksiskaan. 😀

Kaikki ruuat ovat uponneet varsin hyvin ja etenkin maitotuotteista jogurtti, kermaviili ja piimä ovat iso hitti! Mitään allergioita ei ole tullut eikä poika ole kyllä ollut kertaakaan edes kipeänä koko vuoden aikana! Kahteen otteeseen olemme käyneet näyttämässä korvia lääkärissä, mutta onneksi antibioottikuureilta ollaan toistaiseksi vältytty.

Ruokailu on helpottunut kaiken aikaa vauvan kasvaessa ja isoimpana helpotuksena koin maitotuotteiden mukaantulon. Ruokien varioiminen on rutkasti helpompaa, kun voi käyttää jogurttia ja raejuustoa ja iltapuurokin pitää kylläisenä aamuun asti, kun sen sekoittaa pieneen määrään jogurttia (ja muuten myös jäähtyy nopeammin, koska kukas sitä koskaan muistaa keittää ajoissa valmiiksi jäähtymään!)

NUKKUMINEN

Itsehän uhosin taas kerran mistään mitään tietämättömänä, että kyllä vaan siirtyy vauva sitten mahdollisimman aikaisin omaan huoneeseensa nukkumaan. No, kuinkas taas kävi: Mara nukkui meidän huoneessamme hieman vajaat kymmenen kuukautta, ja lopulta siirtyi omaan huoneeseensa äitinsä vuodattaessa kyynelen jos toisenkin. Poika ei ollut tästäkään muutoksesta millänsäkään, oli varmaan lähinnä tyytyväinen päästessään pakoon meidän molempien kuorsaamista.

Tähän asti olimme heräilleet antamaan korvikettakin 1-2 kertaa yössä, mutta omaan huoneeseen siirtymisen jälkeen jätimme sitten oikeastaan kerrasta yömaidot pois. Mitään ongelmia ei seurannut tästäkään, ja siitä asti Mara on nukkunut melko tarkalleen 19.00/20.00 – 06/07. Joskus herää yöllä itkemään vaippaansa, mutta muuten nykyisin saa jo luottaa siihen, että yöunet eivät itselläkään yleensä katkea. Ehkä raastavin vaihe oli siinä, kun herätyksiä oli 01 ja 04 aikaan ja yövuorossa oleva ei todellakaan saanut kolmea tuntia enempää unta kerrallaan. Loppujen lopuksi voin kuitenkin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että ei minulla tämän vuoden jäljiltä nyt mitään kovin isoa univajetta ole, helpolla ollaan päästy!

Mara on nukkunut kaiken aikaa omassa sängyssään, perhepeti ei tuntunut oikein meille sopivalta jutulta. Päiväunia sen sijaan on nukuttu kainalokkain kerran jos toisenkin, ja oli aika jolloin kainaloon nukuttaminen oli ainoa varma tapa saada herra päiväunille. Itsekin sitä jotenkin nukahti siihen kepeästi, kun vauva oli tukevassa otteessa kainalossa, kuitenkaan kokonaista yötä ei niska- ja yläselkäparkani olisi antanut myöden nukkua näin. Sitten nämä kainalounet katkesivat kuin seinään ja jälleen kerran parkui tämä äiti sitä, kuinka vauvansa itsenäistyy liian nopeaan tahtiin. Nykyään pinnasänky on ainoa paikka, missä unet onnistuvat, vaunuissa tai rattaissa meillä ei oikein koskaan opittu nukkumaan.

Mitään unikoulua emme siis varsinaisesti pitäneet, mutta ehkä jonkinlaisella tassuttelumetodilla kävimme ensimmäiset päivät rauhoittelemassa unille. Omaan huoneeseen siirtyminen rauhoitti unia todella paljon ja samoin pilkuntarkat iltarutiinit. Joka ilta iltapalan jälkeen pestään hampaat (tai itketään ja pestään), käydään pesulla, leikitään hetki vielä omassa huoneessa, sitten siirrytään petiin iltasadulle ja tuutulaululle ja se on siinä. Nykyisin Mara saattaa haeskella unta joitakin hetkiä, mutta mitään itkua tai tutin heittelyä harvemmin enää iltaisin ilmenee.

MUU KEHITYS

Liikkumisen suhteen Mara on edennyt leppoisan verkkaisella aikataululla. Siinä missä osa ikätovereistaan suunnilleen jo käveli, meillä vielä harjoiteltiin kääntymistä lattialla. Tuossa 9kk tienoilla alkoi kuitenkin tapahtua harppomista, kun ensin lähdettiin ryömimään, sitten alettiin istua ja lopulta noustiin seisomaan ja viimeisimpänä ryömiminen on vaihtunut konttaamiseksi. Kävelemisestä ei ole vielä tietoakaan, mutta eipä tässä mikään hätä olekaan, nyt sentään ehtii helposti vielä perään, kun alkaa kuulostaa siltä, että jotain pahaenteistä on tapahtumassa.

Kovinkaan paljoa sanoja ei vielä tule, mitä nyt äite ja äijä (toivottavasti ei tarkoita tälläkin minua), sekä tietenkin ei ja hei hei. Sanan ei merkitys lienee kuitenkin vielä varsin epäselvä herralle itselleen. Kovasti hän kyllä juttelee ja on vuorovaikutuksessa, välillä sitten vaan nauretaan vedet silmissä niille käsittämättömille höpinöille. Jälleen kerran, ihmettelin aiemmin mikä siinä vauvan jokeltelussa nyt sitten voi muka olla niin hauskaa, että aikuiset ihmiset nauravat itsensä tärviölle sen parissa, mutta hieman häpeissäni tunnustan nykyisin itsekin kuuluvani tähän outoon sakkiin.

Suuremmilta mukuilta on vältytty, mitä nyt Mara putosi 7.5kk ikäisenä parisängystämme lattialle, kun minä idiootti jätin kääntymään oppineen vauvan muutamaksi sekunniksi sänkyyn hakeakseni maitoa. Mitään ei käynyt ja minä itkin pidempään kuin itse haverin uhri, mutta voi hyvänen aika sitä paska äiti-fiilistä! Vaikka olen aiemmin mutissut jonkin verran somen hankaluuksista siinä mitä tulee kaikenlaisiin eriäviin mielipiteisiin ja muihin, niin on siinä jotain hyvääkin, nimittäin vertaistukea saa tällaisissa tilanteissa ja nopeasti!

Kokonaisuudessaan sanoisin, että vauvavuosi meni kaikkien tällaisten fyysisten ja kehityksellisten virstanpylväiden osalta varsin hienosti, vaikka olimmekin epävarmoja tuoreita vanhempia lähes asiassa kuin asiassa ja pelkäsimme vähintäänkin vammauttavamme lastamme henkisesti, mikäli tekisimme jotakin väärin. Uskon ettemme suinkaan ole ainoita, joille edellä mainittu kuulostaa tutulta. Vaikka koko vauvavuosi tuntui silloin sitä eläessä varsin haparoivalta taapertamiselta, näin jälkikäteen katsottuna mikään ei varmaankaan olisi voinut mennä paremmin ja mielestäni meidän vauvavuotemme oli hyvä!

No, jos itse tarinan päätähden vuosi meni mallikkaasti, miten sitten kävi äidin?

PALAUTUMINEN

Kroppa palautui synnytyksestä ihan hyvin, ainoastaan tuo kivuliastakin kivuliaampi tulehtunut epparihaava oli alkuun kyllä jotain aivan kamalaa. Laskin siis tunteja siihen, että olisi sallittua ottaa seuraava annos särkylääkettä, ja makoilin osastolla vuorokauden läpeensä jääside niiden jättimäisten verkkopöksyjen sisällä. Itse synnytyshän oli aivan lastenleikkiä verrattuna sisätutkimukseen tuon haavan ollessa tulehtuneimmillaan – kylmät väreet menevät vieläkin, kun ajattelen tuota tilannetta. Olin toki jo valmiiksi hormoneiden herkistämänä ja maannut 4h naistentautien päivystyksessä itkien vuolaasti sitä, että olin erossa lapsestani. Kun sitten viimein pääsin lähtemään, raahustin sairaala-alueen läpi 80 hemoglobiinillani takaisin potilashotelliin niin, että kanyylinreiästä suihkuava veri sai koko tilanteen vaikuttamaan jonkinlaiselta sairaalta k-18 versiolta Hannusta ja Kertusta.

Jos tämä yllä kuvattu horror story nyt unohdetaan, niin toipuminen ja palautuminen muuten sujuivat ihan hyvin. Hitaasti, mutta varmasti. Tammikuussa balettitunneille mennessäni sain kyllä tuta, että keskikropan pito on tiessään, eikä reisissäkään paljoa ytyä ollut. Hiljalleen keskikropan ja lantionpohjan voimat ovat palautuneet, kiitos säännöllisten poikittaisen vatsalihaksen ja lantionpohjan aktivointiharjoitusten. Suosittelen jokaista tulevaa äitiä panostamaan näihin, ihan oikeasti, kiität vielä itseäsi siinä kohtaa, kun säästyt vauvanvaippojen lisäksi piipahdukselta sinne aikuisten vaippahyllylle!

Liikunta on ollut pitkälti arkiliikuntaa, kuten kävelyä ja nyt toki pitkin huushollia konttaavan Maran perässä juoksemista, mutta myös jumppakuminauhatreeniä ja muutaman kerran olen pyöräilemässäkin käynyt. Yleinen jaksaminen on melko hyvää arjessa ja koen että tällainen liikunta riittää tässä kohtaa ihan hyvin. Raskauskiloista, liikunnasta ja kropan muuttumisesta kirjoittelin aikaisemmin tässä postauksessa.

(ÄIDIN) HENKINEN KASVU

Pohdiskelin aikaisemmin paljon läsnäolosta vauvalle ja sen aiheuttamista epävarmuuden tunteista. Siinä kohtaa, kun vauva alkoi ottaa itse enemmän kontaktia ja vuorovaikutus kävi molemminpuoliseksi, alkoi tämäkin ongelma helpottua. Jospa vaan olisin taas kerran malttanut olla murehtimatta asioista etukäteen.

Tällä hetkellä koen, että läsnäolo ja vauvan kanssa vuorovaikuttaminen tulee niin luonnollisesti, ettei sitä tarvitse erikseen miettiä tai pohtia. Tietysti on hetkiä, kun tekisi mieli sulkeutua vessaan selaamaan puhelinta rauhassa edes kymmeneksi minuutiksi, mutta toisena hetkenä jaksan istua Maran vieressä lattialla ja katsoa tyypin oppimaa uutta istumistemppua kaksikymmentä kertaa putkeen ja hurrata suunnilleen vuvuzelat raikuen tätä suoritusta. Päivät vaihtelevat ja voimavarat vaihtelevat ja se on elämää se.

Vaikka lässytän Maralle tunnista toiseen kuinka äiti sitä ja äiti tätä, niin edelleen oikein välillä hätkähdän, kun tajuan tosissaan olevani jonkun äiti. Se tuntuu ihan käsittämättömältä edelleen. Vaikka kyseinen fakta luo melko pitkälti pohjan kaikelle tämän hetkiselle toiminnalle, niin silti sitä on välillä vaikea oikeasti ymmärtää. Äiti-itsetunnon kehittymisestä kirjoitin juuri.

Mikä sen sijaan ei milloinkaan unohdu, on jatkuva huoli ja pelko siitä, että mitään pahaa ei tapahdu. Onneksi tiedostan omat ongelmani siinä, että tietynlainen neuroottisuuden varjo on elämässäni varmaan lopun ikääni läsnä, mutta olen opetellut hiljalleen luottamaan siihen, että kaikki menee todennäköisimmin kuitenkin ihan hyvin. On ollut pakko nöyrtyä sen faktan edessä, että lapsen kohdalla se pelko ja huoli tulee olemaan joka tapauksessa tietyssä määrin läsnä koko loppuelämän ajan, joten sen kanssa on vain opittava elämään. Siinä kohtaa, jos jokin menee huonosti, en varmastikaan kiittelisi itseäni siitä, että olisin pelännyt kyseistä asiaa jo rutkasti etukäteen.

PARISUHDE

Parisuhteen kannalta vuosi on mennyt myös hyvin, opettavaisesti, mutta hyvin. Olemme aina osanneet mielestäni keskustella asioista kuin asioista, mutta tässä kuluneen epävarmuuden täyteisen vuoden aikana on todellakin tullut selväksi se, että puhua pitää nimenomaan myös silloin, kun se ei vähempää voisi kiinnostaa ja tekisi ennemminkin mieli painua vihaisena nukkumaan. Kulmia on hiottu ja vastaan on tultu molemmin puolin, mutta missään kohtaa ei ole käynyt mielessäkään se, että olisi parempi vaikkapa erota.

Vauvavuottahan pidetään yleisesti ottaen melkoisena koetinkivenä suhteen kannalta ja usein tehdäänkin sopimuksia, joissa päätetään, että lapsen ensimmäisten 1-3 elinvuoden aikana ei erota, vaikka mitä kävisi. Poislukien tietysti väkivallan, päihdeongelmat ym. mielestäni tällainen sopimus on ihan hyvä ajatus ja mekin sellaisen teimme suusanallisesti. Siinä missä epävarmuus ulottuu välillä sieltä vauvanhoidollisista asioista myös omaan itseen, omaan ulkonäköön ja siihen, kuinka aina vain kiukkuaa ja tiuskii ihan mitättömistä asioista, on oikeasti helpottavaa tietää, että tässä painetaan yhdessä eteenpäin, oli mitä oli. Antaa ikään kuin tilaa olla oma itsensä ja päästellä niitä höyryjä ulos pelkäämättä, että jättääköhän tuo minut nyt, kun olen tällainen hirviö.

Olen kirjoitellut postauksia omasta ajasta, tiskikoneen tyhjentämisestä ja siitä, kuinka on haastavaa, jos kaksi aikuista on vetovastuussa kaiken aikaa.

Mara jäi tosiaan hoitoon ensimmäistä kertaa ollessaan 3kk ikäinen ja siitä alkaen, poislukien viime kevät, on yökyläilyjä ollut noin 1-2/kk jommassa kummassa mummulassa. Kahdenkeskiset illanvietot ovat olleet ihan parasta ja suosittelen kyllä pitämään treffi-illat ihan rutiinina. Voisipa tässä itsekin taas pistää seuraavan illan kalenteriin!

Vauvan yökylään jättämisen ajankohta on turvaistuinkeskustelujen jälkeen suunnilleen toisiksi tulenarin aihe mammapalstoilla. Osa on sitä mieltä, että vauva voi olla vanhemmistaan erossa yhden yön yhtä ikävuotta kohden (siis ensimmäisen kerran tämän mukaan yksivuotiaana), kun taas osa on jättänyt vauvansa hoitoon hyvin varhaisessa vaiheessa. Meidän kohdallamme ratkaisu on ollut hyvä, Marasta on kasvanut sosiaalinen pieni poika, joka selvästi luottaa muihin ihmisiin ja hakeutuu vieraidemme tykö, vaikkei juuri hetkeen olisi nähtykään. Tämä voi toki olla täysin riippumatonta tuosta yökyläilyasiasta, mutta en jaksa uskoa, että ainakaan kovin suurta hallaa olisimme toiminnallamme saaneet aikaan.

TÖIHINPALUU

Itse aloin tehdä satunnaisia sunnuntaivuoroja jo tammikuussa, ja se oli kyllä kaikin puolin virkistävää. Kesän pidin täysin vielä lomaa ja varsinaisiin päivätöihini palasin elokuun alussa. Töihinpaluu arvelutti jonkin verran alkuunsa, ja koin että olisin ehkä sittenkin halunnut olla vielä jonkin aikaa kotona, etenkin kun Mara oli juuri päässyt siihen vaiheeseen, että hänen kanssaan oli ihan oikeasti kivaa touhuilla lattialla ja käydä puistoilemassa. Näistä fiiliksistä kirjoittelin ennen varsinaista töihin palaamista tässä postauksessa. Ja ensimmäisen työviikon tuntemuksia löytyy täältä.

Kaiken kaikkiaan koen, että töihinpaluu oli hyvä juttu, ja koen olevani huomattavasti energisempi ja jaksavampi kotona, kun saan tehdä aikuisten parissa töitä päivän ensimmäiset kahdeksan tuntia. Onneksi työni on kuitenkin sen kaltaista, että työasiat todellakin jäävät sinne työmaalle, ja saan pyhittää arki-illat ja viikonloput täysin perheen kanssa olemiselle. Kaikenlaiset viikonloppupäivystykset ovat nyt toistaiseksi historiaa, en aio tuhlata tuntiakaan ihanaa viikonloppuaikaa vapaaehtoiseen töissäoloon.

Vauvavuosi siis meni ja se oli hyvä vuosi se. Suurin kiitos kuuluu tässä kuvassa unen rajamailla olevalle herrasmiehelle, jonka hellässä huomassa sain opetella tätä äitihomaa aivan kaikessa rauhassa. Tässä kuvassa olemme suunnattomasti etukäteen jännittämilläni vauvatreffeillä ensimmäistä kertaa, ja kumma kyllä, uusiin ihmisiin tutustuminen ei olekaan niin pelottavaa, kun esiliinana saa käyttää omaa vauvaansa. Myös jossain määrin Maran lunki asenne tarttui minuunkin, ihan kuin olisin tuolta puolitangossa olevien silmien takaa saanut viestin, että ei äiti mitään hätää, kyllä me tää klaarataan.