2022 – balettia, kakkuja ja vesivärimaalauksia

Olen vielä vuosia koulunpenkiltä päästyänikin jämähtänyt lukuvuosiajatteluun, jolloin näen syksyn uuden alkuna ja puhtaana pöytänä sen tammikuun ensimmäisen sijaan. Uuden vuoden alku on jossain määrin aina hiukan ahdistanut, ja nyt asiaa mietittyäni löydän aika montakin selittävää tekijää asialle. Usein kevät on ollut opiskeluissa kaikkein kiireisintä aikaa tenttisumien ja työskentelyoikeuksien varmistamisen kannalta (jotta voi toimia esimerkiksi terveyskeskuslääkärin sijaisena 5. vuosikurssin jälkeen, on tietenkin oltava aiemmat kurssit hyväksytysti suoritettuna). Vaikka olenkin ollut työelämässä jo pian seitsemän vuotta valmistumiseni jälkeen, ja saanut nauttia vuosilomista kesäisin, johonkin selkäytimeen on jäänyt stressi ja ahdistus vuosien takaisista kesätöistä ja siitä, miten kulloisissakin hommissa tulisi pärjäämään. Kaiken lisäksi kevättalvi ja kevät ovat yleensä pitkät kuin nälkävuosi, ja jostain syystä mieleni kääntyy keväisin herkästi alakulon puolelle. Sellaista uuden vuoden draivia en ole siis tavoittanut vuosiin, vaan olen kokenut vuoden vaihtumisen lähinnä ahdistavana asiana – vielä kun lämpöinen joulunalusaika ja joulu itsessään ovat takana päin.

Tänä vuonna yritin sitten tavoittaa tuota jokasyksyistä intoani ja uusien tuulien fiilistäni muutamilla toimenpiteillä, jotka tapaan tehdä yleensä elokuussa:

  • Ostin itselleni joululahjaksi kauan himoitun MAMBI:n Happy Plannerin kalenteriksi ja tilasin lisäsivuja kaikenlaista suunnittelua ja inspiroitumista ajatellen. Jos inspis loppuu, niin ei kun Klemmarikellarin sivuille tilailemaan lisää härpäkettä 😂
  • Siirsin edellisvuoden valokuvat pois puhelimesta ja tyhjensin kuvagallerian.
  • Latasin uuden taustakuvan puhelimeeni.
  • Kävin läpi viimevuotiset to do-listat ja ruksin läpi jo tehdyt asiat.
  • Ripustin uuden Satokausikalenterin seinälle.

Mitään uudenvuodenlupauksia en aio tehdä, koska jos nyt jotain tässä yli kolmekymppisen elämäni aikana olen oppinut, on se, ettei yhden päivämäärän myötä tehdyt lupaukset palvele kovinkaan pitkälle. Kuitenkin listaihmisenä ja jonkinlaista päänsisäistä järjestystä haikailevana tyyppinä tarvitsen jotakin. Jotain tavoiteltavaa, toivottavaa ja odotettavaa. Ja päätavoitteena tälle vuodelle on hyvinvoinnin lisääminen. Kas noinkin kevyt tavoite. Ei vaan, mikäs sen parempi tavoite onkaan, ja sitten vaan osatavoitteita listaamaan. Ja ei, hyvinvoinnilla en tässä tapauksessa tarkoita terveellistä ruokaa, liikuntaa ja ihonhoitorutiinien säännöllistämistä, vaan sitä, että pyrin tietoisesti lisäämään arkeeni sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Kuulostaa ainakin ihan toteutuskelpoiselta.

SIISPÄ, TAVOITTEENI JA TOIVEENI VUODELLE 2022

Kokeilla enemmän reseptejä

Kokkailu on rentouttavaa silloin, kun siinä on joku ajatus. Olkoon se sitten hieman enemmän vaivannäköä vaativa perjantai-illan ruoka tai ylipäätään joku uusi kotiruokaresepti arkeen. Samojen vanhojen sijaan yritän kerätä kalenteriini uusia reseptejä niin hiukan spesiaalimpaan kokkailuun kuin sinne arkeenkin. Uuden arkireseptin ympärille voi sitten ympätä pari vanhaa tuttua, joita voi vaikka jalostaa yli jääneillä aineksilla. Vanhoissa tutuissa tulee osin pitäydyttyä siksikin, että tietyt ainekset löytyvät kaapeista valmiina, ja vihaan tilannetta, jossa uutta reseptiä varten tarvitsee ostaa juuri niitä jauhoja, joita ei ole, tai kuutta eri maustetta, joita ei koskaan käytä muuten.

Toiveissa olisi myöskin rakentaa sellainen kiertävä muutaman viikon arkiruokalista, jotta vältyttäisiin viikon ruokien pohtimiselta juuri ennen kauppaan astumista.

Leipoa kakkuja

Rakastan kakkujen leipomista ja tännekin olen koonnut yksityiskohtaisen ohjeistuksen täytekakkuun. Yritän siis muistaa säännöllisesti näitä tehdä, ja kokeilla muitakin jälkiruokia vaikkapa perjantai-illallisen oheen. Tänään työnjako meni loistavasti, kun mies ulkoilutti lapsia sillä välin, kun siivosin huushollin lattiasta kattoon, ja minä puolestani kaitsin vaippapöksyjä hänen kokkaillessaan pitkän kaavan kautta. Aika kiva istua iltaruualle, kun se on vähän jotain normaalista poikkeavaa ja ympärilläkin on edes hetken siistiä.

Kutsua ihmisiä enemmän kylään ja järjestää ainakin parit illanistujaiset

Koska rakastan korkeiden kakkujen tekemistä, on melkeinpä pakko toteuttaa tämä kohta, jos ne leipomukseni meinaa joskus saada syötyäkin. 😁 Ja muutenkin. Tuntuu, että viikot viuhuvat ohi sellaista tahtia, että aina sitä huomaa kuluneen jo hyvänkin aikaa edes niiden lähimpien ystävien tapaamisesta. Siispä, illallis- ja kakkukahvikutsuja on luvassa!

Ulkoilla säännöllisesti

Tämä ei meinaa mitään lenkkeilyä, vaan ylipäätään lasten kanssa ulkoilua, koska se tekee hyvää kaikille, virkistää itseä, auttaa taaperoa purkamaan energiaa ja takaa vauvalle ainakin yhdet kunnolliset unet.

Kulttuuria ja parisuhdeaikaa

Usein mietimme, että voi kun olisi ihana tehdä sitä ja tätä, mutta nämä harvoin toteutuvat, ellei niitä merkitse kalenteriin ja sovi lastenhoitajia valmiiksi. Nyt olen päättänyt, että vuoden alkupuoliskon aikana teemme ainakin seuraavat asiat:

  • Lunastamme joululahjaksi saadun hotellilahjakortin ja käymme syömässä jossakin mieheltä lahjaksi saamani Eat! Tampere – kirjan ravintolassa (kirjassa on reilu 10 ravintolaa, joista kaikista saa toinen henkilö pääruuan ilmaiseksi)
  • Suuri haaveeni on ollut päästä balettiin, eikä ollut vaikea miettiä menisimmekö, kun bongasin Joutsenlammen Tampere talon sivuilta.
  • Rajoitusten lievennyttyä käymme savusaunassa, joita Tampereen lähiseuduilla on muutamia
  • Teatteri

Lisäksi yritämme pitää kiinni kerran kuussa vietetystä treffipäivästä. Olkoon se metsäkävelyä, leffaa, syömistä tai mitä hyvänsä. Nämäkin lienee syytä merkata kalenteriin.

Karsia tavaraa & suhtautua kriittisesti ostamiseen

Aion jatkaa tavaran karsimista ja varata melko pian jo seuraavan kirppispöydän täysihoidolla tällä kertaa. Pyrin välttämään kaiken turhan ostamista ja harkitsemaan jokaista ostosta ainakin yön yli. Kirjoittelen tämän vuoden budjettiasioista vielä tarkemmin myöhemmin, mutta tavoitteena on siis säästää puskuria huhtikuussa koittavalle hoitovapaalle niin, että pystysimme nuo suunnittelemani kulttuuririennot toteuttamaan, kaiken aikaa myös säästäen yleisesti. Eli kohdentaa rahankäyttöä hieman eri tavalla.

Kirjat & sarjat

Haluaisin lukea tänä vuonna Lucinda Rileyt loppuun ja kahlata läpi vanhat kunnon Harry Potterit! Rakastin Pottereita yläasteikäisenä, ja vielä on monta vuotta, kunnes saan niitä pojilleni lukea, joten tässä kohtaa on hyvä sauma tälle. Haluaisin lisäksi katsoa vihdoinkin Emily in Parisin, Greyn anatomian uudet kaudet ja ehkä sen hehkutusta niittäneen Rahapajankin. Viime aikoina oma ilta-aika on mennyt pääasiassa puhelinta selaten, (aina yhtä hyviä) rikosdraamoja katsellen ja sitten uneen asti Lentoturmatutkintaa tuijottaen.

Piirtäminen

Taaperon kanssa piirrerrellessäni olen alkanut haaveilla hyvistä tusseista ja puuväreistä, joilla voisin piirrellä omaksi ilokseni. Etenkin eläinaiheiset tussipiirustukset vesiväreillä väritettynä innostaisivat.

Oma aika on tosiaan ollut todella kortilla viime aikoina, ja aiheesta kirjoittelinkin aiemmin täällä. Voin kertoa, että joogattua ei ole tullut, ja se yksi vitriinikin odottaa vieläkin maalaamistaan. Miehen tultua töistä on ollut usein pakko mennä päiväunille jaksaakseen iltarumban, eli oma aika on vietetty hyvin pitkälti nukkuen. Samoin iltaisin sitä on yleensä niin kuitti, ettei todellakaan jaksa paneutua mihinkään diy-proggiksiin tai edes lukemiseen. Tästä en nyt jaksa stressata, eli voimavarojen mukaan mennään, ja hulluintahan kaiketi nyt olisi oikeasti stressata sellaisesta asiasta, jonka tarkoitus on nimenomaan sitä lievittää.

Muutama hyvinvointia lisäävä / stressiä poistava pikkujuttu vielä:

  • Kauppakassitilaus noudolla (nyt loppuu oikeasti se Prisman jonossa hikoilu!)
  • Saunominen. Viime aikoina on tullut rentouduttua saunassa useamman kerran viikossa lasten mentyä nukkumaan – tästä aion pitää kiinni!
  • Ajoittainen einesten / puolivalmisteiden käyttö. Kokkikartanon kanapastan äärellä tässä kerran mietittiin, että miksi hitossa emme osta näitä useammin!?

Sellaisia suunnitelmia. Miltä teidän haavekarttanne vuodelle 2022 näyttää?

Vanhemmuus – tätä en olisi osannut odottaa

Tammikuussa 2019 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, ja huomenna samaisessa kuussa kolmea vuotta myöhemmin elämme nelihenkisen perheen arkea – asia, jota en vielä oikein vieläkään ymmärrä todeksi. Kahdessa ja puolessa vuodessa meille on syntynyt kaksi lasta, ja on varmaan sanomattakin selvää, että tämä aika on kääntänyt monta asiaa päälaelleen, suoristanut yhtiä ja mutkistanut toisia, mutta ennen kaikkea yllättänyt joka ikinen päivä. Pääosin positiivisesti onneksi. On varmaan aika kulunut ja ymmärtääkseni hieman ärsytystäkin herättävä klisee, kun sanotaan, että lasten myötä elämään on tullut merkitys. No, tämä klisee kyllä pitää paikkansa omalla kohdallani. Tai en tiedä voiko nyt merkityksestä puhua, mutta ainakin paljon sisältöä ja tunnetta siitä, että tuntee todellakin elävänsä. Aika hassua sikäli, että joku muu voisi ajatella tällaisen keskivertokansalaisen rivari-perhearjen olevan niin kaukana täysillä elämisestä kuin mahdollista, mutta kuten olen aiemminkin todennut, en varsinaisesti koskaan ole haikaillut reppureissuille tai Balin liaanikeinuihin. Ja voi olla, että tämä sama tunne olisi tullut jonkin muunkin asian myötä elämän mittaan, eli en tarkoita, että lapset yksinomaan ovat tie auvoon (luulen, että tämä on se, mikä tuossa kliseessä hiertää).

No, joka tapauksessa. Mitäs kaikkea tässä kahden ja puolen vuoden vanhemmuuden aikana onkaan tullut taivasteltua:

  • Sitä, että istut tunnin taaperon sängyn vieressä nukuttamassa tyyppiä, joka räväyttää silmänsä auki aina sillä siunaaman sekunnilla, kun luulet tämän nukahtaneen. Ja sitten kun hän vihdoin nukahtaa, viipyilet vielä kymmenen minuuttia paikallasi, kun et kuitenkaan malta lähteä.
  • Sitä, että on oikeasti mahdollista, että saat laulaa Tuiki Tuiki Tähtösen kymmeniä kertoja putkeen, mutta et varsinkaan sitä, että oikeasti alat pitää laulamisesta ja harmistut, kun taapero viikon putkeen ilmoittaakin, ettei tänään lauleta.
  • Sitä, että voit olla jonkun silmissä sankari, koska osaat vetää vessan.
  • Sitä, että kaikkeen tottuu. Kuten viimeisen kahdeksan kuukauden aikana naurettaviin mittasuhteisiin paisuneeseen univelkaan, sekä siihen, että taaperon nukutus vie nykyisin tunnin tai puolitoista. Jälkimmäinen on osasyynä siihen univelkaan, koska omaakin aikaa on pakko saada iltaisin.
  • Myöskään sitä, että ennen tätä sankaritekoasi saat raportoida jokaikisen päästämäsi ruumiineritteen vieressäsi seisovalle henkilölle.
  • Mutta toisaalta, sinun ei tarvitse olla enää koskaan yksin – edes siellä vessassa.
  • Sitä, että rakastavimmassakin parisuhteessa saadaan maailmanlopun lailla myrskyävä  riita aikaiseksi silloin, kun pitäisi päättää, kumpi herää lasten kanssa aamulla. Huom. suosittelen kirjallisen sopimuksen tekemistä, aamulla tällaisia päätöksiä ei kannata yrittää tehdä.
  • Toisaalta sitä, kuinka hauska on joskus nauraa puolison kanssa lapsille näiden selän takana. Tekee hyvää.
  • Sitä, että ”lapsiperheessä siivoaminen on yhtä kuin yrittäisi siivota wc-pönttöä jonkun istuessa siinä kakalla” pitää viimeistä pistettä myöden paikkansa. Vielä kun tämän oikeasti sisäistäisi.
  • Sitä, että joku vaatii sinua laulamaan Pienet sammakot ennen kuin olet päässyt yli aamuäreydestäsi, saati kerinnyt edes juoda aamukahvia jaksaaksesi taas elämää. On kohtuullisen koomista esimerkiksi autossa, kun käynnissä on sen rakastavan parisuhteen rakastavien osapuolien välinen sanailu, ja takapenkiltä pakotetaan luikauttamaan laulu – äitin ja iskän duettona. Siinä väkisinkin unohtuu, mistä aiemmassa sanailussa oli kyse.
  • Sitä, että huomaat 33-vuotiaana olevasi tilanteessa, jossa syöt keittiössä lapseltasi salaa piparinkoristeluun tarkoitettuja strösseleitä. Tsiisus.
  • Sitä, että suurin osa vaatteistasi ei enää joko mahdu päälle tai ei vain sovellu nykyiseen arkeesi. Ja jostain syystä kaappisi alkavat pursuilla kaikenlaisia käytännöllisiä ulkoiluvermeitä. Ainiin, sieniveitsi pitääkin muistaa ostaa ensi syksylle!
  • Sitä, että kyselyiässä oleva taapero todellakin kyselee. IHAN KOKO AJAN! Mutta sinäkin opit samalla, nimittäin menemään eräänlaiselle autopilottivastaajamoodille. Sellaiselle, jossa suunnilleen vastaat jo ennakkoon, kun tiedät kysymyksen olevan tulossa. Toki meilläkin selitetään joskus asioita juurta jaksain, mutta jokaista männynkäpyä koskevaa mikätoionmikätoionmikätoion-kysymystä ei jaksa kohdata ensyklopedian tarkkuudella.
  • Sitä, että kyselytulvan myötä taaperon elämä kuulostaa näin vierestä katsojalle jonkinlaiselta eksistentiaalisen pohdinnan ja koko universumin olemassaolon kyseenalaistamisen yhdistelmältä. Ei sillä, kyllä meille oravanpyörässä kipittäville aikuisillekin tekisi varmaan joskus hyvää pysähtyä miettimään, miksi me syömme ja miksi me nukumme. Toki jälkimmäisen kohdalla kysymykseni on lähinnä, että MILLOIN MINÄ SAAN OIKEASTI NUKKUA!?
  • Sitä, kuinka malttamattomana odottaa jokaista vauvan kehitysaskelta, ja samalla toivoo, että aika ei kuluisi ollenkaan eteenpäin.
  • Sitä, kuinka turhauttavaa on, että taapero ei suostu edes maistamaan niitä ruokia, joiden eteen olet häntä silmällä pitäen nähnyt oikein ekstrapaljon vaivaa, ja joista tiedät, että hän pitäisi!
  • Sitä, kuinka (luuloistasi huolimatta) synnäriltä ei tarttunutkaan mukaan taitoa olla absoluuttisen taitava kasvattaja, vaan jostain pirun syystä joudut puntaroimaan kaikenlaisia pieniä ja isoja lapsesi mahdollisesti pilaavia asioita JOKA PÄIVÄ. Ja kuinka ollakaan, oikeita vastauksia harvoin on. Nautin erityisen paljon ylianalysointitaipumuksestani niinä hetkinä, kun pitäisi vaan äkkiä päättää kantansa, eikä jäädä vatuloimaan loputtomien polkujen keskelle.
  • Mutta se tunne, kun kaikesta siitä sokeana hapuilusta huolimatta onnistut kerrankin diagnosoimaan vauvan itkun syyn oikein (rapsuteltuasi toki tunnin verran päätäsi ja tajutessasi vasta sitten, että sillä onkin varmaan kuuma), tai onnistut kerrankin vetämään oikeasta narusta taaperon kanssa.
  • Sitä, kuinka paikkaansa pitävä on myöskin sanonta ”valitse taistelusi”. Kun joinain päivinä jo vaipanvaihto loukkaa verisesti, ei todellakaan kannata sotkeutua lillukanvarsiin, vaan porskuttaa eteenpäin suuret linjat mielessä.
  • Sitä, kuinka koko perheen norokärsimyksen keskellä tajuat, että vasta ensi syksynä nämä menevät päiväkotiin, ja tämä ilo on jatkossa jokavuotinen.
  • Sitä, kuinka ihanaa on, että on kaksi pientä, mutta ihan eri kehitysvaiheessa olevaa lasta. Kun taapero juoksee sinua karkuun itkien ja raivoten vain, koska olet olemassa, on ihan kiva mennä moikkaamaan vauvaa, joka alkaa hymyillä ja jokeltaa innoissaan – samasta syystä. Toisaalta, siinä missä vauvan kanssa tapahtuva viestintä voi joskus turhauttaa, on ihanaa, kun taapero osaa jo paljonkin kertoa ja ennen kaikkea ymmärtää mitä hänelle sanot (vaikkei aina siltä todellakaan tunnu).

Tässä sitä ollaan aamukahvit juotuna ennen sitä kuuluisaa sianpieremää uuden vuoden aattona. Glitterin sijaan kuorruttaudun tänään(kin) maissinaksuilla, ja kuoharin sijaan tarjoilen maitoa pullosta. No okei, kuoharia saatan tarjoilla kyllä itselleni myös illalla. Ei valittamista. Uuden vuoden lupauksia ei tänä vuonna tule tehtyä, varovaisena toiveena voisi olla hieman enemmän unta, mutta korostan, että toive on todellakin varovainen. Vauhtia ja jännittäviä käänteitä tulee varmasti olemaan näiden kahden vaippapöksyn toimesta jälleen yhden vuoden tarpeisiin – niitä innolla odottaen ja tästä kaikesta suunnattomasti nauttien siis kohti uutta vuotta!

Ihanaa uutta vuotta 2022 kaikille blogin lukijoille! 💗

DIY-joululahjat

Ääh, miljoona postausta ja toiset miljoona ideaa odottelee tuolla puolivalmiina, mutta mitään en saa valmiiksi. Koska AJANPUUTE. Harmittaa, koska kirjoittaminen on meikäläiselle se juttu, mutta resurssit ovat rajalliset, ei voi mitään. Ehkä oma kompastuskiveni on siinäkin, että yritän aina tavoitella täydellistä postausta (tiedän etteivät suinkaan sitä aina ole) ja mahdollisimman laajaa pohdintaa asian kuin asian suhteen. Kuitenkin parhaat tekstit syntyvät usein tajunnanvirtana. Kirjoitin ensin tajunnanvirtsana, moi vaan maailma täältä vaippavaltakunnasta!

Mutta nyt asiaan, eli DIY-joululahjoihin. Joulunaikaan kuuluu omalla kohdallani kaikenlainen näpertely, ja rakastan itse tehtyjen lahjojen antamista. Se, ovatko ne myös saajan näkökulmasta rakastettavia, jääköön ainakin kohteliaan kiitoksen verhoamaksi luuloksi siitä, että ne sitä myös ovat. 😀 No, ainakin itse pidän itse tehdyistä lahjoista! Ja muistakin lahjoista tietysti, ei tarvitse palata ompelukoneajokortin pariin minua ilahduttaakseen.

Jotta en paljastaisi tämän vuoden hikipajatuotoksiani, listaan muutamia viime vuosina antamiani lahjoja, nämä kerkeää vielä toteuttaa hyvin täksikin jouluksi!

Itsetehty granola. Tällä anninuunissa-reseptillä lahjoin läheisiäni viime vuonna. Melko takuuvarma juttu, sillä granola on parasta – tätä on tehty muutenkin kuin vain jouluna! Helppoa tehdä niin gluteeniton kuin vegaaninenkin versio!

Cookies in a jar – keksiainekset purkissa. Lisättäväksi jää ainoastaan voi ja kananmuna, jotka suunnilleen jokaiselta löytyvät kaapista. Resepti löytyi pahviläpyskän toiselta puolelta.

Pannunalunen. Tai keittiöpyyheripustin, kuten aika moni lahjan saaneista luuli – toimii itse asiassa niinkin. Tarvitset vain rautalankaa, nahkaremmiä ja puuhelmiä. Prismat myyvät ainakin helmiä ja toki rautalankaa. Diy pannunalunen puuhelmistä googleen ja tekemään.

Sokerimantelit. Mantelit pyöritellään kananmunanvalkuaisessa ja sen jälkeen sokeri-kaneliseoksessa ja paahdetaan pannulla tai uunissa. Takuuvarma herkku ja itse teen näitä joka joulu ihan itsellenikin naposteltavaksi.

Jalkakylpysuola. Karkeaa merisuolaa, kookosöljyä ja eteeristä öljyä helpoimmillaan. Itselläni oli tässä mustakuusiöljyä tippoina ja näön vuoksi vadelmanlehtiä! Kaikki ainekset sekaisin, sopiva koostumus löytyy testaamalla ja sitten vaan nättiin purkkiin ja valmista tuli! Itse keräilen lasipurkkeja vuoden mittaan, ettei tarvitse sitten viikkoa ennen aattoa syödä purkkitolkulla etikkakurkkuja purkkien saamiseksi. 😀 Myydäänhän näitä purkkeja kaupassa tyhjänäkin, mutta yllättävän kalliita ovat.

Klubin sinappi. Tällä kotikokin ohjeella on tehty meidän taloudessa joulusinapit jo vuosien ajan, ja on hyvää ja helppoa tehdä. Kiva vieminen joulupöytään.

Saaristolaisleipä. Toinen ihana jouluvieminen, joka kuuluu omaan jouluuni kinkun veroisesti. Nauvon limppu on paras, ja teen sen tällä Savon Sanomien ohjeella. Kertakäyttöisiä foliovuokia myydään kaupoissa ja valmis leipä paranee päivien mittaan. Niin ihanaa vaikka mädin tai graavilohen kanssa! Kaunis paketti syntyy vaikkapa voipaperista ja juuttinarusta.

Valokuvakirjat. Isovanhemmille tein viime vuonna itse kuvakirjat sisältäen kuvia heistä ja pojastamme. Kuvia keräilin puhelimen erilliseen kansioon vuoden mittaan, teetin ja liimailin blankoon muistikirjaan. Itse tehtyyn versioon saa myös tekstit näppärästi ja vaikkapa tilaa merkinnöille. Ifolorilta käy toki myös erittäin helposti valmiiden kuvakirjojen ja kalentereiden tilaaminen, ja sovellukseen on melko näppärä lisäillä kuvat suoraan puhelimen muistista!

Herkkukorit. Laadukas oliiviöljy, balsamiviinietikka, suola, pasta, juustot, keksit ilahduttavat varmasti.

Itsetehdyt herkut:

  • fudge
  • suklaakonvehdit jääpalamuotissa
  • rocky road
  • salaatinkastike
  • hillo
  • chilihilloke

Sytykkeet.

Kranssit. Kaunis diy-kranssi syntyy helposti metallihenkarista ja vaikkapa eukalyptuksen oksista. Netti on pullollaan myös ohjeita helppoihin makrameekransseihin, joiden solmeilu on nopeaa ja koukuttavaa touhua!

Tervatonttu saunaan. Ohje.

Virkatut tiskirätit ja kestovanulaput.

Hiusdonitsit. Ohje Eurokankaan sivuilta.

Siinäpä muutama vinkki, jos näpertely on sydäntä lähellä. Illan tullen glögiä mukiin, jouluradio soimaan ja keittiönpöydän ääreen askartelemaan. 🙂

Oma aika – kuinka vaikeaa muka voi olla irrottaa tunti itselleen?

Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.

(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )

Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.

Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.

Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.

Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.

Mitä minä sitten tekisin:

  • Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
  • Venyttelisin
  • Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
  • Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
  • Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
  • Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
  • Tekisin joulukortit valmiiksi
  • Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
  • Nukkuisin
  • Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
  • Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
  • Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
  • Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.

Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.

Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!

Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?

Kiinteiden aloittaminen

Vauva täyttää pian 6kk, eli tästä kiinteisiin hiljalleen siirtymisen merkkipaalusta on jo pari kuukautta aikaa. Esikoisen kohdalla olin kiinteisiin siirtymisestä pihalla kuin lumiukko – miksei missään voinut olla tarkkoja millilitran tarkkoja ohjeita niiden pikku hiljaa lisäilet määriä sen mukaan mikä hyvältä tuntuu – tyyppisten ohjeistusten sijaan. Tämän toisen kohdalla olin, aivan yhtä pihalla. Miten kaiken voikin unohtaa reilussa vuodessa näin totaalisesti!? Ei muuta kuin jälleen kerran Google laulamaan. Onneksi toisen lapsen kohdalla on sentään huomattavasti vähemmän neuroottinen noin niinkuin kaikesta, ja ainakin tämä alku on sujunut hyvin rennosti. Ehkä vähän liiankin, kun alkuun unohtui välillä parikin päivää välistä, ettei maisteltu mitään, ja ensimmäinen kuukausi mentiin hyvin pitkälti lusikankärjellisissä. Siinä missä esikoinen hiffasi syömisen idean melkein heti, tämä kuopus vain kolasi kaiken pihalle ja nauroi päälle. Tai sitten se oli hänen mielestään vain hyvä läppä.

No miten meillä sitten aloitettiin ja edettiin?

Ensimmäiset viikot tosiaan vain maisteltiin. Tein porkkana- ja bataatti-kukkakaalisoseet itse ja sitten totesin, että ei, minulla ei todellakaan ole aikaa tähän enää. Siitä asti on ostettu kaupasta, kunnes nyt tulin laskeskelleeksi sitä euromäärää, joka näihin purkkeihin tulevan puolen vuoden aikana uppoaisi, ja päädyin siihen, että sitä aikaa nyt vain on löydyttävä. Neuvolasta saatiin Tampereen kaupungin taulukko kussakin iässä annettavista ruoka-aineista, kiinnitin sen jääkaapin oveen ja aloin ruksia maisteltuja makuja. Näin pysyy jotenkin kärryillä siitä, mitä on jo kokeiltu ja muistaa ainakin yrittää laajentaa makupalettia. Ensimmäiset viikot siis annettiin ihan maisteluannoksia, eli puolikasta teelusikkaa kerran pari päivässä.

http://www.tampere.fi > Imeväisikäisen ruoka

Siinä 5kk rajapyykin tultua täyteen tajusin, että monestihan ne yösyötöt vähenevät, kun vauva saa enemmän mahantäytettä kiinteistä – johan löytyi oikea motivaattori tähänkin touhuun meikäläiselle! 6kk ikään astihan maito on edelleen pääasiallinen ravinto ja viimeistään puolen vuoden iässä kiinteät olisi hyvä aloittaa, mutta korvikevauvoille suositellaan kiinteiden aloitusta jo 4kk iästä alkaen.

Noin 4.5kk ikäisestä alkaen aloin siis päämäärätietoisesti kasvattaa sekä määriä että ruokailukertoja. Ensin mentiin viikon verran niin, että sai ruokalusikallisen kasvissosetta lounaalla ja saman verran hedelmäsosetta päivällisellä. Näin mentiin pari viikkoa niin, että kokeilin muutaman päivän välein menisikö hieman enemmän, tyyliin 2 ruokalusikallista – 1/3 pilttipurkkia. Vauvantahtisuus lienee tarkkoja ohjeita rakastavan kohdalla yksi kirotuimmista termeistä, mitä vauvanhoitoon tulee – en tiedä mitä vauvakuiskaajia muut ihmiset ovat, mutta itse tunnun olevan edelleen aika kujalla siitä, mitä vauvani tahtoo. No, niin kauan kuin hän söi hymyssä suin, ajattelin, että tuskin tässä nyt ainakaan kovin paljon metsään mennään.

5kk kohdalla aloitetaan viljat. Tarkan markan naisena keitin tietysti ensin samaa puuroa kuin meille muillekin. Vauva kakoi tukehtumisen partaalla ja sittenpä marssittiinkin jo tutulle ja turvalliselle Piltti-puuro-osastolle. Puuro aloitettiin ensin iltaan, alkuun 1-2tl, sitten ihan sen mukaan mitä alas meni. Puuro alkoi alusta asti upota hyvin, ja taisin nostaa määrää noin teelusikallisella illassa, sekaisin siis puuroa ja hedelmä-/marjasosetta. Nyt viikkoa vajaa 6kk iässä menee noin desi puuroa ja sosetta yhteensä. Tässä samaan aikaan lounaan ja päivällisen ruokamäärät ovat nousseet niin, että lounaalla menee purkillinen liha-kasvissosetta tai puoli purkkia lihasosetta ja puoli purkkia hedelmäsosetta, ja illalla sama setti. Viime viikolla aloitin puuron sitten myös aamuun. Alle 6kk ikäiselle suositellaan antamaan maito ensin ja sitten vasta soseet, jotta varmistetaan se, että maitoa menee tarpeeksi. Meillä nuo ovat menneet hieman lomittain siten, että esimerkiksi klo 10 on saanut maidon ja klo 11 soseen, ei siis aivan peräjälkeen ihan siksi, että yleensä tuossa välissä pitää tehdä jotakin taaperon hyväksi. 😀

Suunnilleen siis näin:

  • 4-4.5kk: Lusikankärjellisiä eri makuja, noin 3 kertaa peräkkäin samaa ja sitten uutta. Parin viikon jakson lopulla teelusikallinen päivällä ja toinen illalla.
  • 4.5-5kk: Alkuun ruokalusikallinen kasvissosetta lounaalla ja sama määrä hedelmäsosetta päivällisellä. Makujen suhteen sama kuin aiemmin. 2-3 päivän välein annoin hieman, noin 0.5-1 rkl, enemmän kuin edellisellä kerralla niin, että 5kk iässä meni 1/3 purkillista lounaalla ja toinen samanmoinen päivällisellä.
  • 5-5.5kk: Lounaalla ja päivällisellä noin 1/2 purkillista sosetta, ensimmäisen viikon ajan annoin lihasosetta lounaalla ja hedelmää/marjaa päivällisellä. Seuraavalla viikolla annoin molemmilla aterioilla samaa lihasosetta ja tarvittaessa hedelmää päälle. Iltapuuro aiemmin mainitulla tavalla ensin viikon ajan ja sitten aamupuuro mukaan.

Ruokailuajat ovat meillä seuraavanlaiset noin suunnilleen: 07 aamupuuro, 11 lounas, 17 päivällinen ja 19 iltapuuro ja nämä siis ovat muodostuneet ihan taaperon ansiosta. Maitoa saa suunnilleen 06, 09, 13, 16, 19.30 ja sitten yösyötöt 23 ja 03 karkeasti.

Meillä ruokailua on helpottanut se, että saatiin tuolla 5kk neuvolassa lupa lyhyiksi ajoiksi istuttaa syöttötuoliin, jossa kyllä varsin tyytyväisenä pienen tuen avulla istuu ruokailun ajan. Muutenkin tuntuu mukavalta, kun vauvakin saadaan osaksi yhteisiä ruokahetkiä, vaikkakin tällä hetkellä vauvan syöttäminen täytyy tehdä joko ennen tai jälkeen oman syömisen. Sinänsä kyllä tuntuu, että paletissa on taas muutama liikkuva osanen lisää, kun tosiaan se vauvan ruokailu on nyt muutakin, kuin pelkkää tuttipullon pitelyä. Onneksi vauva on aika hyvin mukautunut yleiseen taaperon sanelemaan päivärytmiimme, ja on hereillä silloin kun muutkin syövät. Olisi aika hankalaa, jos vauvan ruokailut olisivat vielä erillisiä hetkiään kaiken muun lisäksi, kun tuntuu, että taaperonkin kanssa saa olla koko ajan valmistautumassa syömään tai siivoamassa edellisen syömisen jälkiä. Innolla odotan sitä, kun sormiruualla sotkeminen alkaa – nyt jo tuntuu siltä, että syömisen jälkeinen jälkien siivoaminen vie aivan tuhottomasti aikaa. 😁

Kaiken kaikkiaan kiinteiden aloitus on siis soljunut varsin mukavasti ja kenties se tuntuu siltä siksi, etten kerta kaikkiaan tämän toisen kohdalla ehdi stressata kaikesta! Esikoisen kohdalla panikoin jotenkin kovasti niitä ruokamääriä, ja onneksi tämän kuopuksen kohdalla sitä vain luottaa paremmin siihen, että kyllä se vauva sitten ilmoittaa tavalla tai toisella, kun menee mönkään. Pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin! Esikoisen kohdalla stressasin itseni kuoliaaksi, jos en ollut kaiken aikaa viihdyttämässä tätä, ja tämän toisen kohdalla, no, jos hän näyttää viihtyvän omissa touhuissaan leikkimatolla, en suinkaan änkeä sinne häiritsemään, vaan keksin kyllä tapoja hyödyntää tuon hetken.

Nyt viljojen aloituksen myötä muutaman päivän on vaivannut ummetus, ja annettiinkin tänään iltapuuron seassa teelusikallinen mallasuutetta. Viime yö meni selkeästi mahavaivoja itkiessä, ja maha on kovalla. Aamupuuron jätin tänään antamatta ja neuvolan ohjeiden mukaan kokeillaan nyt tosiaan tuota mallasuutetta, pientä vesihörppyä aterian päälle, pierujumppaa ja jos nämäkään eivät auta, niin Levolacia seuraavaksi.

Valmisruokien ja itse tehtyjen soseiden hintaeroista ajattelin kirjoitella blogini instagramiin tässä lähiaikoina, joten otahan tili seurantaan!