Kun äiti osasi jälleen innostua

Esikoisemme täytti juuri 2.5 vuotta. Aika joka on mennyt toisaalta ihan hirvittävän nopeasti, mutta toisaalta näihin kahteen ja puoleen vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon. Eikä pelkästään äitiyttä ja vanhemmuuteen kasvamista, vaikka ne luonnollisesti suurimmassa osassa ovat olleetkin, vaan väliin tuntuu, että esikoisemme kanssa samaan aikaan syntyi myös uusi minä.

Olen aiemminkin kirjoitellut siitä, kuinka ensimmäinen äitiyslomani 2019 toi kauan kaivatun hengähdystauon varsin työntäyteiseen ja tietynlaisille urille ajautuneeseen arkeeni. Tuolloin oli ensimmäistä kertaa aikaa ja energiaa suunnata katse vain huvin vuoksi tehtäviin asioihin. Tuohon saakka olin jättänyt paljon asioita tekemättä syystä, että kaiken tekemisen piti mukamas olla jotenkin tuotteliasta tai tähdätä johonkin päämäärään. En nähnyt kovinkaan monessa mahdollisessa harrastuksessa tai toiminnassa järkeä. Niin, järkeä – kun oikein miettii, niin kuinka paljon järkeä nyt loppujen lopuksi oikeastaan missään on? En esimerkiksi ikinä tullut aloittaneeksi maalausharrastusta, kun mietin etten kuitenkaan tulisi niin hyväksi, että tämä harrastus johtaisi johonkin. Itse tekemisen parissa viihtyminen ei ollut minulle mikään itseisarvo. Mutta onneksi, onneksi tämä on muuttunut!

Kuluneen kahden vuoden aikana olen löytänyt itsestäni lyhytjänteisyyden. Lyhytjänteisyyttä harvoin käytetään positiivisena adjektiivina, mutta itselleni tämä on ollut erittäin tarpeellinen asia opetella. Kaikkea ei ole pakko saattaa loppuun, eikä kaikkeen ole pakko suhtautua elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Lapsen ilo ja lapsenomainen tapa innostua. Nämä kyvyt tuntuvat todellakin jäävän sinne lapsuuteen, ja harvoin aikuinen kykenee tavoittamaan sellaista totaalisen keveää ja huoletonta tilaa, jossa tällainen on enää mahdollista. Mitä vanhemmaksi kasvamme, sitä enemmän usein tarvitaan, jotta innostuisimme – kunnes sitten tajuamme tämän, ja alamme opetella pienistä asioista nauttimista ja innostumisen taitoa uudelleen. Ajatella.

Lyhytjänteisyydestä vielä. En tiedä onko se nyt oikea termi, mutta tällä tarkoitan tässä tekstissä siis kykyä aloittaa ja lopettaa asioita, vaikka sitten kesken kaiken. Ja mitä enemmän meille tulee velvollisuuksia, sitä vähemmän meillä on aikaa yhtään mihinkään – silloin tulee usein tarkkaan punnittua, kannattaako se vähäinen aika käyttää johonkin vähän höpsöön ja kesken jäävään projektiin. Paradoksihan tässä on se, että yleensä emme sitten päädy tekemään yhtään mitään, vaan plaraamme vapaa-aikamme sosiaalista mediaa. Ja huomio, tässä ei sinällään ole mitään väärää, vaan siinä, että arvotamme tekemisiämme usein kaikenlaisilla muilla mittareilla kuin sillä, millä on oikeasti merkitystä: onko se kivaa?

Minulla on ollut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana erittäin kivaa, ja se johtuu muun muassa seuraavista asioista:

• Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, kuopinut polvet verillä pihamaata ja repinyt niitä saamarin voikukkia kolme metriä pitkine juurineen. Ja se on ollut ihanaa.
• Viimeisimpänä olen innostunut taimien kasvatuksesta, ja keittiön ruokapöytä onkin täyttynyt itämistä odottelevista kesäkukista, yrteistä, chileistä, porkkanoista ja muista.
• Luin lehtiartikkelin, jossa opastettiin kasvattamaan hedelmien siemenistä kauniita huonekasveja, ja näin meillä itää myöskin karambola, sitruuna, mango. Avokado- ja appelsiinipuut löytyvät jo.
• Olen lukenut artikkeleita aiheesta vain huvin vuoksi. En opiskellakseni.

• Olen opetellut leipomaan kakkuja ja pipertänyt tuntitolkulla pikeerien, sokerimassan ja täydellisen italialaisen marengin parissa.
• Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ja todennut, että ainesten pilkkominen kaikessa rauhassa on yksi parhaista tavoista rentoutua (ainakin silloin, jos lahkeessa ei koko ajan roiku joku).

• Olen alkanut maalata ja tuunata huonekaluja. Olen innostunut makrameesta, virkkaamisesta, neulomisesta ja rautalangasta taiteiltavista sateenkaarista.
• Olen tehnyt itse vartalovoidetta, kuorintoja ja pyykkietikkaa.

• Olen ollut aivan onnessani siitä, että taapero tykkää maalata, askarrella ja piirtää. Olen värittänyt kuvia, maalannut sormiväreillä ja askarrellut pääsiäiskortteja. Tänään maalasimme pääsiäismunia, ja vaikka sotku oli aivan jäätävä, kaikki oli sen arvoista!

Olen aloittanut ja lopettanut (kesken) lukemattomia asioita. Sarjoja, kirjoja, taiteellisia tuotantoja, perennapenkkejä ja kodinprojekteja. Jotkut näistä ovat tulleet päätökseensä, jotkut eivät. Parasta on kuitenkin se, että en muistele yhtään sen huonommalla mielellä niitä juttuja, joiden suhteen innostus lopahtikin ennen aikojaan. Sen sijaan muistelen onnellisena sitä tunnetta, mikä syntyy jonkun uuden asian äärellä. Sitä, kun osaa taas innostua.

Taaperon kanssa touhuaminen on muutenkin aivan erinomaista lääkettä liian suorituskeskeiselle mielelle, ja jos lyhytjänteisyydestä haluaa mestarin oppia, kuka olisikaan parempi opettaja, kuin 2.5-vuotias, joka kyllästyy heti, kun paikat on sotkettu riittävän karmean näköiseksi.

Kyky innostua. Se on mielestäni jotain, mitä pitäisi vaalia. Koulumaailma ja yhteiskunta pitävät kyllä huolen siitä, että pitkäjänteisyyden ja sitkeyden tärkeys eivät pääse unohtumaan. Sen sijaan minä vanhempana toivon, että lapseni jaksaisi aina innostua asioista. Vaikkeivat nämä suljekaan toisiaan pois, sammuu innostumisen kyky harmillisen usein siksi, että pelkäämme asioiden kesken jättämistä. Mitä sitten, jos jää kesken? Aloitetaan sitten uudestaan, kun siltä tuntuu – tai ollaan aloittamatta. Myönnettäköön, että oma ideologiani on joskus kovilla siinä kohtaa, kun kerään kolmannen kerran 30 litran vetoista legokoria jälleen yhden tulleen ja menneen innostumisen jäljiltä. 🙂

Mistä sinä olet viime aikoina innostunut?

Älä uppoudu älypuhelimen maailmaan, uppoudu elämään

Tässä taannoin istuin taaperon kanssa jätskillä, ja tulin jälleen kerran todistaneeksi näkyä, joka saa minut surulliseksi joka ikinen kerta. Vanhempi (oletettavasti) lapsensa kanssa viereisessä pöydässä. Lapsi syö luultavasti kauan odottamaansa jäätelöannostaan, ja juttelee edessään istuvalle aikuiselle. Joka selaa puhelintaan. Ja nimenomaan selaa, automaattisiin sormenliikkein pyyhkien, katse lasittuneena, lasta kuulematta. Niin surullista.

Ja siis minä, jos joku, kuvittelen ymmärtäväni oman hetken tarpeen silloin tällöin, mutta onko se pakko ajoittaa hetkeen, jossa lapsi aivan varmasti haluaisi aikuisen olevan läsnä ja viettämässä kanssaan aikaa? Itse ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni yhtäkkiä kaivaisi puhelimensa esiin, ja alkaisi somettaa minun kanssani kahvitellessaan. Miksi sitten toimisin itse näin lapseni seurassa? Kyllä minuakin tavataan lasten hereillä ollessa puhelin kädessä. Räpsin valokuvia, saatan päivittää instagramia, tsekata whatsappin tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tällä on vissi ero sellaiseen päämäärättömään somen tai uutissivustojen selailuun. Sellaiseen, mikä saattaa pahimmillaan viestittää lapselle, että hänen seuransa ei kiinnosta. Odota hetki, äiti äkkiä tarkistaa yhden jutun.

Minulla on melko vähän vanhemmuuteen liittyviä jyrkkiä mielipiteitä, koska koen, että hyvin moneen asiaan on useampia näkökulmia, enkä yleisestikään pidä mustavalkoisesta ajattelusta. Olen ennemmin kultaisen keskitien tallaaja hyvin useassa asiassa. Yhden asian olen kuitenkin halunnut tehdä itselleni selväksi, ja se on se, ettei lapseni joutuisi koskaan jäämään älypuhelimelleni kakkoseksi. Kuulostaa ihan älyttömältä näin sanoiksi puettuna, mutta nykymaailmassa ongelma on ihan todellinen. Yksi uutissivuston päivitys siellä, toinen nopea somefeedin pläräys tuolla – lapsi kyllä huomaa. Enkä tarkoita, että esimerkiksi kotona pitäisi olla kaiken aikaa touhuamassa sen lapsen kanssa, päinvastoin, yksin omiin leikkeihin syventyminen on lapselle myös tarpeellista. Kuitenkin aikuisen tulee olla aina läsnä, tietysti fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ja tämä jälkimmäinen ei kyllä aina älypuhelin kädessä toteudu. Kyllä meillä ainakin parivuotias äkkää heti, kun avaan puhelimeni vaikkapa viestin kirjoittaakseni, enkä usko, että hänellä on synnyinominaisuutenaan jotakin pienelektroniikkaa vastaan. Äidin läsnäolon menettämistä vastaan sen sijaan on.

Sosiaalinen media koukuttaa, ja vuorokauden sisään katoavat tarinat eri somealustoilla pakottavat tarkistelemaan niitä pieniä pylpyröitä useamman kerran päivässä. Ja miksi? Ettei vain missaisi randomin sometutun tai moikkausasteella olevan työkaverin päivän tapahtumia. Aika absurdia. Tästä kertonee jotain sekin, että jouduin valehtelemaan taaperolle lukevani uutisia, kun tämä yllätti minut puhelin kädessä odotellessani, että hän nukahtaa (lupaan aina istua vieressä, kunnes on nukahtanut, ja tuolloin olin kerrankin muistanut napata puhelimen mukaan estämään omaa nukahtamistani siinä kohtaa, kun lapsi on jo sulkenut silmänsä). Minä mitään uutisia lukenut, mutta enpähän vain keksinyt, miten olisin kuvaillut Facebookin tarkoitusta kaksivuotiaalle. Äiti vähän tässä katsoo mitä tuntemattomille ihmisille kuuluu. Ei tuokaan kovin järkevältä toiminnalta nimittäin kuulosta. Seuraavana aamuna kävelin taaperon kanssa olohuoneeseen puhelin kädessä – ”äiti älä lue uutisia” pyydettiin, ja päätin, että jatkossa puhelin jää pöytälaatikkoon myös näiden nukutushetkien ajaksi ihan kokonaan.

Eilen aamulla kuuntelin kyyneleet silmissä radiosta tilannepäivitystä Ukrainasta viedessäni taaperoa kerhoon. Sitten takapenkiltä kuului painava vetoomus nyt heti laulaa pää olkapää peppu polvet varpaat, koska taapero itse ei muistanut laulun sanoja – ja minä lauloin, ja mietin kuinka kummallinen tuokin tilanne oli. Kummallinen, mutta niin tarpeellinen muistutus taas siitä, kuinka kaikesta maalla, merellä, ilmassa ja somessa tapahtuvasta huolimatta se minun tärkein todellisuuteni on kuitenkin aivan muualla. Ei ole väärin olla perillä maailman tapahtumista, mutta mitä kamalampia asioita tapahtuu, sitä tärkeämpää on tarttua niihin omiin arkisiin onnenlähteisiin – olivat ne sitten mitä tahansa.

2022 – balettia, kakkuja ja vesivärimaalauksia

Olen vielä vuosia koulunpenkiltä päästyänikin jämähtänyt lukuvuosiajatteluun, jolloin näen syksyn uuden alkuna ja puhtaana pöytänä sen tammikuun ensimmäisen sijaan. Uuden vuoden alku on jossain määrin aina hiukan ahdistanut, ja nyt asiaa mietittyäni löydän aika montakin selittävää tekijää asialle. Usein kevät on ollut opiskeluissa kaikkein kiireisintä aikaa tenttisumien ja työskentelyoikeuksien varmistamisen kannalta (jotta voi toimia esimerkiksi terveyskeskuslääkärin sijaisena 5. vuosikurssin jälkeen, on tietenkin oltava aiemmat kurssit hyväksytysti suoritettuna). Vaikka olenkin ollut työelämässä jo pian seitsemän vuotta valmistumiseni jälkeen, ja saanut nauttia vuosilomista kesäisin, johonkin selkäytimeen on jäänyt stressi ja ahdistus vuosien takaisista kesätöistä ja siitä, miten kulloisissakin hommissa tulisi pärjäämään. Kaiken lisäksi kevättalvi ja kevät ovat yleensä pitkät kuin nälkävuosi, ja jostain syystä mieleni kääntyy keväisin herkästi alakulon puolelle. Sellaista uuden vuoden draivia en ole siis tavoittanut vuosiin, vaan olen kokenut vuoden vaihtumisen lähinnä ahdistavana asiana – vielä kun lämpöinen joulunalusaika ja joulu itsessään ovat takana päin.

Tänä vuonna yritin sitten tavoittaa tuota jokasyksyistä intoani ja uusien tuulien fiilistäni muutamilla toimenpiteillä, jotka tapaan tehdä yleensä elokuussa:

• Ostin itselleni joululahjaksi kauan himoitun MAMBI:n Happy Plannerin kalenteriksi ja tilasin lisäsivuja kaikenlaista suunnittelua ja inspiroitumista ajatellen. Jos inspis loppuu, niin ei kun Klemmarikellarin sivuille tilailemaan lisää härpäkettä 😂
• Siirsin edellisvuoden valokuvat pois puhelimesta ja tyhjensin kuvagallerian.
• Latasin uuden taustakuvan puhelimeeni.
• Kävin läpi viimevuotiset to do-listat ja ruksin läpi jo tehdyt asiat.
• Ripustin uuden Satokausikalenterin seinälle.

Mitään uudenvuodenlupauksia en aio tehdä, koska jos nyt jotain tässä yli kolmekymppisen elämäni aikana olen oppinut, on se, ettei yhden päivämäärän myötä tehdyt lupaukset palvele kovinkaan pitkälle. Kuitenkin listaihmisenä ja jonkinlaista päänsisäistä järjestystä haikailevana tyyppinä tarvitsen jotakin. Jotain tavoiteltavaa, toivottavaa ja odotettavaa. Ja päätavoitteena tälle vuodelle on hyvinvoinnin lisääminen. Kas noinkin kevyt tavoite. Ei vaan, mikäs sen parempi tavoite onkaan, ja sitten vaan osatavoitteita listaamaan. Ja ei, hyvinvoinnilla en tässä tapauksessa tarkoita terveellistä ruokaa, liikuntaa ja ihonhoitorutiinien säännöllistämistä, vaan sitä, että pyrin tietoisesti lisäämään arkeeni sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Kuulostaa ainakin ihan toteutuskelpoiselta.

SIISPÄ, TAVOITTEENI JA TOIVEENI VUODELLE 2022

Kokeilla enemmän reseptejä

Kokkailu on rentouttavaa silloin, kun siinä on joku ajatus. Olkoon se sitten hieman enemmän vaivannäköä vaativa perjantai-illan ruoka tai ylipäätään joku uusi kotiruokaresepti arkeen. Samojen vanhojen sijaan yritän kerätä kalenteriini uusia reseptejä niin hiukan spesiaalimpaan kokkailuun kuin sinne arkeenkin. Uuden arkireseptin ympärille voi sitten ympätä pari vanhaa tuttua, joita voi vaikka jalostaa yli jääneillä aineksilla. Vanhoissa tutuissa tulee osin pitäydyttyä siksikin, että tietyt ainekset löytyvät kaapeista valmiina, ja vihaan tilannetta, jossa uutta reseptiä varten tarvitsee ostaa juuri niitä jauhoja, joita ei ole, tai kuutta eri maustetta, joita ei koskaan käytä muuten.

Toiveissa olisi myöskin rakentaa sellainen kiertävä muutaman viikon arkiruokalista, jotta vältyttäisiin viikon ruokien pohtimiselta juuri ennen kauppaan astumista.

Leipoa kakkuja

Rakastan kakkujen leipomista ja tännekin olen koonnut yksityiskohtaisen ohjeistuksen täytekakkuun. Yritän siis muistaa säännöllisesti näitä tehdä, ja kokeilla muitakin jälkiruokia vaikkapa perjantai-illallisen oheen. Tänään työnjako meni loistavasti, kun mies ulkoilutti lapsia sillä välin, kun siivosin huushollin lattiasta kattoon, ja minä puolestani kaitsin vaippapöksyjä hänen kokkaillessaan pitkän kaavan kautta. Aika kiva istua iltaruualle, kun se on vähän jotain normaalista poikkeavaa ja ympärilläkin on edes hetken siistiä.

Kutsua ihmisiä enemmän kylään ja järjestää ainakin parit illanistujaiset

Koska rakastan korkeiden kakkujen tekemistä, on melkeinpä pakko toteuttaa tämä kohta, jos ne leipomukseni meinaa joskus saada syötyäkin. 😁 Ja muutenkin. Tuntuu, että viikot viuhuvat ohi sellaista tahtia, että aina sitä huomaa kuluneen jo hyvänkin aikaa edes niiden lähimpien ystävien tapaamisesta. Siispä, illallis- ja kakkukahvikutsuja on luvassa!

Ulkoilla säännöllisesti

Tämä ei meinaa mitään lenkkeilyä, vaan ylipäätään lasten kanssa ulkoilua, koska se tekee hyvää kaikille, virkistää itseä, auttaa taaperoa purkamaan energiaa ja takaa vauvalle ainakin yhdet kunnolliset unet.

Kulttuuria ja parisuhdeaikaa

Usein mietimme, että voi kun olisi ihana tehdä sitä ja tätä, mutta nämä harvoin toteutuvat, ellei niitä merkitse kalenteriin ja sovi lastenhoitajia valmiiksi. Nyt olen päättänyt, että vuoden alkupuoliskon aikana teemme ainakin seuraavat asiat:

• Lunastamme joululahjaksi saadun hotellilahjakortin ja käymme syömässä jossakin mieheltä lahjaksi saamani Eat! Tampere – kirjan ravintolassa (kirjassa on reilu 10 ravintolaa, joista kaikista saa toinen henkilö pääruuan ilmaiseksi)
• Suuri haaveeni on ollut päästä balettiin, eikä ollut vaikea miettiä menisimmekö, kun bongasin Joutsenlammen Tampere talon sivuilta.
• Rajoitusten lievennyttyä käymme savusaunassa, joita Tampereen lähiseuduilla on muutamia
• Teatteri

Lisäksi yritämme pitää kiinni kerran kuussa vietetystä treffipäivästä. Olkoon se metsäkävelyä, leffaa, syömistä tai mitä hyvänsä. Nämäkin lienee syytä merkata kalenteriin.

Karsia tavaraa & suhtautua kriittisesti ostamiseen

Aion jatkaa tavaran karsimista ja varata melko pian jo seuraavan kirppispöydän täysihoidolla tällä kertaa. Pyrin välttämään kaiken turhan ostamista ja harkitsemaan jokaista ostosta ainakin yön yli. Kirjoittelen tämän vuoden budjettiasioista vielä tarkemmin myöhemmin, mutta tavoitteena on siis säästää puskuria huhtikuussa koittavalle hoitovapaalle niin, että pystysimme nuo suunnittelemani kulttuuririennot toteuttamaan, kaiken aikaa myös säästäen yleisesti. Eli kohdentaa rahankäyttöä hieman eri tavalla.

Kirjat & sarjat

Haluaisin lukea tänä vuonna Lucinda Rileyt loppuun ja kahlata läpi vanhat kunnon Harry Potterit! Rakastin Pottereita yläasteikäisenä, ja vielä on monta vuotta, kunnes saan niitä pojilleni lukea, joten tässä kohtaa on hyvä sauma tälle. Haluaisin lisäksi katsoa vihdoinkin Emily in Parisin, Greyn anatomian uudet kaudet ja ehkä sen hehkutusta niittäneen Rahapajankin. Viime aikoina oma ilta-aika on mennyt pääasiassa puhelinta selaten, (aina yhtä hyviä) rikosdraamoja katsellen ja sitten uneen asti Lentoturmatutkintaa tuijottaen.

Piirtäminen

Taaperon kanssa piirrerrellessäni olen alkanut haaveilla hyvistä tusseista ja puuväreistä, joilla voisin piirrellä omaksi ilokseni. Etenkin eläinaiheiset tussipiirustukset vesiväreillä väritettynä innostaisivat.

Oma aika on tosiaan ollut todella kortilla viime aikoina, ja aiheesta kirjoittelinkin aiemmin täällä. Voin kertoa, että joogattua ei ole tullut, ja se yksi vitriinikin odottaa vieläkin maalaamistaan. Miehen tultua töistä on ollut usein pakko mennä päiväunille jaksaakseen iltarumban, eli oma aika on vietetty hyvin pitkälti nukkuen. Samoin iltaisin sitä on yleensä niin kuitti, ettei todellakaan jaksa paneutua mihinkään diy-proggiksiin tai edes lukemiseen. Tästä en nyt jaksa stressata, eli voimavarojen mukaan mennään, ja hulluintahan kaiketi nyt olisi oikeasti stressata sellaisesta asiasta, jonka tarkoitus on nimenomaan sitä lievittää.

Muutama hyvinvointia lisäävä / stressiä poistava pikkujuttu vielä:

• Kauppakassitilaus noudolla (nyt loppuu oikeasti se Prisman jonossa hikoilu!)
• Saunominen. Viime aikoina on tullut rentouduttua saunassa useamman kerran viikossa lasten mentyä nukkumaan – tästä aion pitää kiinni!
• Ajoittainen einesten / puolivalmisteiden käyttö. Kokkikartanon kanapastan äärellä tässä kerran mietittiin, että miksi hitossa emme osta näitä useammin!?

Sellaisia suunnitelmia. Miltä teidän haavekarttanne vuodelle 2022 näyttää?

Vanhemmuus – tätä en olisi osannut odottaa

Tammikuussa 2019 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, ja huomenna samaisessa kuussa kolmea vuotta myöhemmin elämme nelihenkisen perheen arkea – asia, jota en vielä oikein vieläkään ymmärrä todeksi. Kahdessa ja puolessa vuodessa meille on syntynyt kaksi lasta, ja on varmaan sanomattakin selvää, että tämä aika on kääntänyt monta asiaa päälaelleen, suoristanut yhtiä ja mutkistanut toisia, mutta ennen kaikkea yllättänyt joka ikinen päivä. Pääosin positiivisesti onneksi. On varmaan aika kulunut ja ymmärtääkseni hieman ärsytystäkin herättävä klisee, kun sanotaan, että lasten myötä elämään on tullut merkitys. No, tämä klisee kyllä pitää paikkansa omalla kohdallani. Tai en tiedä voiko nyt merkityksestä puhua, mutta ainakin paljon sisältöä ja tunnetta siitä, että tuntee todellakin elävänsä. Aika hassua sikäli, että joku muu voisi ajatella tällaisen keskivertokansalaisen rivari-perhearjen olevan niin kaukana täysillä elämisestä kuin mahdollista, mutta kuten olen aiemminkin todennut, en varsinaisesti koskaan ole haikaillut reppureissuille tai Balin liaanikeinuihin. Ja voi olla, että tämä sama tunne olisi tullut jonkin muunkin asian myötä elämän mittaan, eli en tarkoita, että lapset yksinomaan ovat tie auvoon (luulen, että tämä on se, mikä tuossa kliseessä hiertää).

No, joka tapauksessa. Mitäs kaikkea tässä kahden ja puolen vuoden vanhemmuuden aikana onkaan tullut taivasteltua:

• Sitä, että istut tunnin taaperon sängyn vieressä nukuttamassa tyyppiä, joka räväyttää silmänsä auki aina sillä siunaaman sekunnilla, kun luulet tämän nukahtaneen. Ja sitten kun hän vihdoin nukahtaa, viipyilet vielä kymmenen minuuttia paikallasi, kun et kuitenkaan malta lähteä.

• Sitä, että on oikeasti mahdollista, että saat laulaa Tuiki Tuiki Tähtösen kymmeniä kertoja putkeen, mutta et varsinkaan sitä, että oikeasti alat pitää laulamisesta ja harmistut, kun taapero viikon putkeen ilmoittaakin, ettei tänään lauleta.

• Sitä, että voit olla jonkun silmissä sankari, koska osaat vetää vessan.

• Sitä, että kaikkeen tottuu. Kuten viimeisen kahdeksan kuukauden aikana naurettaviin mittasuhteisiin paisuneeseen univelkaan, sekä siihen, että taaperon nukutus vie nykyisin tunnin tai puolitoista. Jälkimmäinen on osasyynä siihen univelkaan, koska omaakin aikaa on pakko saada iltaisin.

• Myöskään sitä, että ennen tätä sankaritekoasi saat raportoida jokaikisen päästämäsi ruumiineritteen vieressäsi seisovalle henkilölle.

• Mutta toisaalta, sinun ei tarvitse olla enää koskaan yksin – edes siellä vessassa.

• Sitä, että rakastavimmassakin parisuhteessa saadaan maailmanlopun lailla myrskyävä  riita aikaiseksi silloin, kun pitäisi päättää, kumpi herää lasten kanssa aamulla. Huom. suosittelen kirjallisen sopimuksen tekemistä, aamulla tällaisia päätöksiä ei kannata yrittää tehdä.

• Toisaalta sitä, kuinka hauska on joskus nauraa puolison kanssa lapsille näiden selän takana. Tekee hyvää.

• Sitä, että ”lapsiperheessä siivoaminen on yhtä kuin yrittäisi siivota wc-pönttöä jonkun istuessa siinä kakalla” pitää viimeistä pistettä myöden paikkansa. Vielä kun tämän oikeasti sisäistäisi.

• Sitä, että joku vaatii sinua laulamaan Pienet sammakot ennen kuin olet päässyt yli aamuäreydestäsi, saati kerinnyt edes juoda aamukahvia jaksaaksesi taas elämää. On kohtuullisen koomista esimerkiksi autossa, kun käynnissä on sen rakastavan parisuhteen rakastavien osapuolien välinen sanailu, ja takapenkiltä pakotetaan luikauttamaan laulu – äitin ja iskän duettona. Siinä väkisinkin unohtuu, mistä aiemmassa sanailussa oli kyse.

• Sitä, että huomaat 33-vuotiaana olevasi tilanteessa, jossa syöt keittiössä lapseltasi salaa piparinkoristeluun tarkoitettuja strösseleitä. Tsiisus.

• Sitä, että suurin osa vaatteistasi ei enää joko mahdu päälle tai ei vain sovellu nykyiseen arkeesi. Ja jostain syystä kaappisi alkavat pursuilla kaikenlaisia käytännöllisiä ulkoiluvermeitä. Ainiin, sieniveitsi pitääkin muistaa ostaa ensi syksylle!

• Sitä, että kyselyiässä oleva taapero todellakin kyselee. IHAN KOKO AJAN! Mutta sinäkin opit samalla, nimittäin menemään eräänlaiselle autopilottivastaajamoodille. Sellaiselle, jossa suunnilleen vastaat jo ennakkoon, kun tiedät kysymyksen olevan tulossa. Toki meilläkin selitetään joskus asioita juurta jaksain, mutta jokaista männynkäpyä koskevaa mikätoionmikätoionmikätoion-kysymystä ei jaksa kohdata ensyklopedian tarkkuudella.

• Sitä, että kyselytulvan myötä taaperon elämä kuulostaa näin vierestä katsojalle jonkinlaiselta eksistentiaalisen pohdinnan ja koko universumin olemassaolon kyseenalaistamisen yhdistelmältä. Ei sillä, kyllä meille oravanpyörässä kipittäville aikuisillekin tekisi varmaan joskus hyvää pysähtyä miettimään, miksi me syömme ja miksi me nukumme. Toki jälkimmäisen kohdalla kysymykseni on lähinnä, että MILLOIN MINÄ SAAN OIKEASTI NUKKUA!?

• Sitä, kuinka malttamattomana odottaa jokaista vauvan kehitysaskelta, ja samalla toivoo, että aika ei kuluisi ollenkaan eteenpäin.

• Sitä, kuinka turhauttavaa on, että taapero ei suostu edes maistamaan niitä ruokia, joiden eteen olet häntä silmällä pitäen nähnyt oikein ekstrapaljon vaivaa, ja joista tiedät, että hän pitäisi!

• Sitä, kuinka (luuloistasi huolimatta) synnäriltä ei tarttunutkaan mukaan taitoa olla absoluuttisen taitava kasvattaja, vaan jostain pirun syystä joudut puntaroimaan kaikenlaisia pieniä ja isoja lapsesi mahdollisesti pilaavia asioita JOKA PÄIVÄ. Ja kuinka ollakaan, oikeita vastauksia harvoin on. Nautin erityisen paljon ylianalysointitaipumuksestani niinä hetkinä, kun pitäisi vaan äkkiä päättää kantansa, eikä jäädä vatuloimaan loputtomien polkujen keskelle.

• Mutta se tunne, kun kaikesta siitä sokeana hapuilusta huolimatta onnistut kerrankin diagnosoimaan vauvan itkun syyn oikein (rapsuteltuasi toki tunnin verran päätäsi ja tajutessasi vasta sitten, että sillä onkin varmaan kuuma), tai onnistut kerrankin vetämään oikeasta narusta taaperon kanssa.

• Sitä, kuinka paikkaansa pitävä on myöskin sanonta ”valitse taistelusi”. Kun joinain päivinä jo vaipanvaihto loukkaa verisesti, ei todellakaan kannata sotkeutua lillukanvarsiin, vaan porskuttaa eteenpäin suuret linjat mielessä.

• Sitä, kuinka koko perheen norokärsimyksen keskellä tajuat, että vasta ensi syksynä nämä menevät päiväkotiin, ja tämä ilo on jatkossa jokavuotinen.

• Sitä, kuinka ihanaa on, että on kaksi pientä, mutta ihan eri kehitysvaiheessa olevaa lasta. Kun taapero juoksee sinua karkuun itkien ja raivoten vain, koska olet olemassa, on ihan kiva mennä moikkaamaan vauvaa, joka alkaa hymyillä ja jokeltaa innoissaan – samasta syystä. Toisaalta, siinä missä vauvan kanssa tapahtuva viestintä voi joskus turhauttaa, on ihanaa, kun taapero osaa jo paljonkin kertoa ja ennen kaikkea ymmärtää mitä hänelle sanot (vaikkei aina siltä todellakaan tunnu).

Tässä sitä ollaan aamukahvit juotuna ennen sitä kuuluisaa sianpieremää uuden vuoden aattona. Glitterin sijaan kuorruttaudun tänään(kin) maissinaksuilla, ja kuoharin sijaan tarjoilen maitoa pullosta. No okei, kuoharia saatan tarjoilla kyllä itselleni myös illalla. Ei valittamista. Uuden vuoden lupauksia ei tänä vuonna tule tehtyä, varovaisena toiveena voisi olla hieman enemmän unta, mutta korostan, että toive on todellakin varovainen. Vauhtia ja jännittäviä käänteitä tulee varmasti olemaan näiden kahden vaippapöksyn toimesta jälleen yhden vuoden tarpeisiin – niitä innolla odottaen ja tästä kaikesta suunnattomasti nauttien siis kohti uutta vuotta!

Ihanaa uutta vuotta 2022 kaikille blogin lukijoille! 💗

Oma aika – kuinka vaikeaa muka voi olla irrottaa tunti itselleen?

Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.

(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )

Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.

Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.

Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.

Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.

Mitä minä sitten tekisin:

• Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
• Venyttelisin
• Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
• Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
• Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
• Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
• Tekisin joulukortit valmiiksi
• Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
• Nukkuisin
• Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
• Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
• Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
• Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.

Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.

Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!

Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?