Edellinen postaukseni käsitteli vauvavuotta enemmänkin konkreettisesta ja faktuaalisesta näkökulmasta käsin, ja tarkastelin postauksessa lähinnä imetystä, kiinteiden aloittamista, uniasioita, motorista kehitystä, synnytyksestä palautumista ja sekä minun itseni, että parisuhteeni kypsymistä tämän kaiken keskellä.
Tämä postaus sisältääkin sitten lähinnä erilaisia kuluneen vuoden aikana tekemiäni havaintoja tästä merkillisestä vauvoista ja heidän huoltajistaan koostuvasta salaseurasta nimeltä perheelliset ihmiset. Ja siis siinä missä ehkä aikaisemmin päivittelin asioita ulkoa käsin, koen että nyt vuoden perheellisen ihmisen elämää eläneenä sanoa, että ehkä minullakin on jonkin verran näkemystä taivastella näitä asioita sisältä päin.
Syvä ymmärrys. Yhtäkkiä nauran vanhemmuutta käsitteleville meemeille ja jaan niitä miehelleni Whatsapissa, joka hänkin nyökyttelee ymmärtäen tasan tarkkaan, mikä jutun pointti on. Kuinka ollakaan, emme olekaan ainoita, joiden herranterttu saa nanosekunnissa Hulkin voimat, kun pitäisi pukea päälle muutakin kuin vaippa.
Kattokaa nyt kuinka söpö tämä meidän lapsi on! Lapsen kuvien spämmääminen instagramiin. Minähän en sitä tulisi tekemään – juu ENPÄ. Onneksi en laittanut rahojani kiinni tähän uhkaukseen. Itseänihän lähinnä ärsytti muiden ihmisten lapsikuvat somessa aikaisemmin, eikö muka nyt mitään muuta voi sinne ihmisten nähtäväksi jakaa? Nykyisin kuulun toki varmastikin sinne ärsyttävimpään kastiin itsekin – vaan ihan sama, saa lopettaa seuraamisen, ellei Maran pärstä kahdeksasta eri kuvakulmasta kiinnosta. JOKA PÄIVÄ. 😀
Hei hei käsilaukut. En muista koska olisin viimeksi käyttänyt käsilaukkua, koska rattaisiin mahtuu kaikki olennainen ja vielä vähän päälle! Sen lisäksi, että rattaiden alaosioon saa heitettyä useammankin eri lämpötilaan taipuvan vaatekappaleen näissä Suomen epämääräisen vaihtelevissa syyskeleissä, saa siellä kuskattua myös painavammatkin ostokset kätevästi käsiään rasittamatta. Onkohan se kauhean omituista kuskata omaisuuttaan rattaissa vielä sittenkin, kun lapsi ei enää niihin suostu menemään?
Hengailua vauvan kanssa. Ihmettelin aina ennen, kun näin äitejä taaperoikäisten lastensa kanssa viettämässä aikaa kahviloissa. Eikö nyt mikään olisi tylsempää kuin hengailla Linkosuolla kolmen metrin säteelle sotkua tuottavan ja ennakoimattoman vauvan kanssa, josta ei kuitenkaan olisi edes oikeasti seuraksi? No jaa, ei ehkä sellaiseksi seuraksi mihin on normaalisti tottunut, mutta ainakin ikuiseksi (=vielä sittenkin kun on muuttanut pois kotoa) esiliinaksi sellaisiin hetkiin, kun tekee mieli kahvia ja kakkupalaa, mutta yksin kyseinen toimitus tuntuu jotenkin säälittävältä (ja edelleen painotan, kyseinen säälittävyys on vain minun itseni minuun itseeni kohdistamaa ja koko elämäni mittainen kestokriisi – en vain kehtaa kakutella yksin. Tai siis korjaan, en kehdannut ennen vauvaa!)
Ja esiliinana olon lisäksi, on siitä vauvasta (tai siis taaperosta, koskahan tähänkin tottuu?) oikeasti seuraa siellä kaupungilla pyöriessä. Harvoin edes mieluummin lähtisin yksin liikenteeseen, osittain toki myös siksi, että nuo rattaat nyt vain ovat niin hemmetin kätevä tapa kuljettaa ostoksia.
Vauva vuorovaikuttaa tuntemattomien kanssa – introverttiäidin painajainen vai ehkä sittenkin pelastus? Maran kanssa on häpeällistä matkustaa hississä, kun tyyppi kyylää ristikuulustelijan lailla jokaista kanssamatkustajaa. Ei ole vielä oppinut, että täällä Suomessa matkustetaan hississä joko a) puhelinta selaten b) pelastusohjeita kerraten tai c) kengänkärkiä tuijottaen. Ei vaan, oikeasti on aika hellyyttävää, kun järjestäen mummot ja papat intoutuvat jutskailemaan tämän pikku kyylän kanssa – poistaa hieman sosiaalista painetta minunkin harteiltani, kun kaikelta vauvalöpinältä ei edes ehditä keskusteluun nimeltä Suomen sää ja sen ilmiöt.
Halleluja kirpputorien olemassaololle. Siis käytettynä ostaminen on pienen lapsen kohdalla aivan ehdoton juttu – tai ainakin meillä oltaisiin menty vararikkoon jo alkumetreillä, jos olisimme ostaneet kaiken uutena! Vaatteet ovat suurimmaksi osaksi tietenkin ostettu käytettynä, mutta jos minä kirppiksiltä jotain olen kotiin selkä vääränä kantanut niin se on leluja! Kauhistelin tuossa aikoinaan vauvalelujen hintoja, kun joku perus Fischer Price-rämpytin maksoi pitkälle yli kaksikymppiä. Tuntui typerältä maksaa sellaisia summia, kun lapsen kiinnostus milloin mitäkin lelua kohtaan tuntui vaihtelevan kuun kierron mukaan. No, kyllä vaan pihiä mieltäni lämmitti, kun löysin kirpputorien leluvalikoimat. On meinaan kannettu jos jonkinmoista epävireistä kosketinsoitinta, marakassia, palapeliä ja kasapäin kirjoja kotiin. Kaikkein koomisinta tässä on se, että minä olen näistä uusista ostoksistani yleensä se kaikkein innostunein. Mutta joo, tässä hyvä säästövinkki. Parin euron kirppislelun käyttämättä jääminen ei kirpaise ja senkin voi myydä eteenpäin! Kannattaa tietysti miettiä pariin otteeseen, että kannattaako niitä raakkuvia soittimia ihan joka sormelle ostaa.
Sotkun sietäminen. Vihaan sotkua ja tietoa siitä, että jossain kohtaa on tiedossa sotkua. Jos voisin, pyyhkisin kaikki maailman (tai no ainakin oman kotini) sotkut hyvissä ajoin ennakkoon. Mutta tässä vauvallisessa elämässäpä tällaiselle neuroosille saa heittää katkerat heipat – sotkua on yksinkertaisesti pakko oppia sietämään. Eikä ihan vähää.
Erityisen monesti olen kironnut hetkinä, jolloin jynssään selkä vääränä kaurapuurotahroja lattialta. Siis mikään, ei mikään, ole niin veemäistä kuin pyyhkiä liisterimäisenä levittyvää kaurapuuroa lattialta. Samaan kastiin menevät myös pasta, tietyt kasvikset, suurin osa Pilteistä ja muun muassa banaani. Tai oikeastaan kaikki mitä tuo murunen yrittää leipäläpeensä viedä. Olenkin miettinyt olisiko niin outoa päällystää osa keittiön lattiasta esimerkiksi teflonilla.
Vertaistuki. Tarinat keskenään riitelevistä äityleistä ja kaikenlaisesta somekinaamisesta olivat kiirineet korviini jo kauan ennen kuin lapsi oli edes ajankohtainen. Astelinkin äitien somemaailmaan hieman ennakkoluuloisin aatoksin, mutta täytyy kyllä sanoa, että olen ollut erittäin positiivisesti yllättynyt mitä tulee kaikkeen tähän lämpimän vertaistuen määrään ja yhteisölliseen meininkiin. Tai sitten olen vain missannut ne kaikkein parhaimmat turvaistuinkeskustelut. Mutta oikeasti, kiitos ja kumarrus nykyajalle: liityin syyskuisten Facebook-ryhmäämme jo kauan ennen Maran syntymää ja vaiheessa kuin vaiheessa koen saaneeni sieltä hirvittävän määrän niin hyviä neuvoja kuin vertaistukeakin.
Yllätyksiä omissa tavoissa reagoida. Sikäli kun satun inhoamaan asioiden ennakoimattomuutta, odotin että hampaideni purupinta olisi vauvavuoden jäljiltä muisto vain, kiitos kaiken sen hampaiden kiristelyn. Yllätyksekseni pinnani onkin osoittautunut hyvin pitkäksi siinä, mitä kaikenlaiseen kiukutteluun ja oikutteluun tulee. Toisaalta, kyllä minullakin hermo menee ajoittain ja saatan kivahtaa lapselle siinä kohtaa, kun jokainen ruokalusikallinen lentää pitkin seiniä, tai käyn noukkimassa pinnasängystä kymmenennettä kertaa viskatun tutin. Sitten kieriskelenkin omantunnontuskissani yleensä lopun päivää. Eikä tämä ole ainoa esimerkki. Luuloistani poiketen tykkäänkin kovasti lauleskella pojalle ja ottaa osaa hänen epäloogisiin leikkeihinsä. Sen sijaan huutamiseen korvani eivät meinaa tottua sitten millään, ja takuuvarma konsti saada minut hermostumaan, onkin kaikenlainen kiljuminen ja karjuminen. Tätä ei onneksi kohtaan tapahdu.
Ihmiset ympärillämme. On aivan ihanaa kuinka paljon ihmisiä Maralla on jo nyt elämässään ja kuinka luottavaisesti hän minglaili omissa juhlissaankin vieraidensa kanssa. Henkilökohtaisesti itselleni liikuttavinta on jotenkin nähdä Mara omien pitkäaikaisten ystävieni kanssa – poika rakastaa heidän seuraansa ja ystäväni jaksavat pomputtaa ja naurattaa aivan loputtomiin tätä energiapakkausta. Tietenkin tämä on ihanaa jo pelkästään kun saa seurata heidän välisen suhteensa kehittymistä, mutta toisaalta luo sellaisen fiiliksen, että eihän tässä mikään ole muuttunut. Kiitos teille.
Minäkö hauska? Ainakin yritän, suurimmaksi osaksi siinä onnistumatta. Koen olevani ihan hauska ihminen, mutten suinkaan sellaisella tavalla, joka nyt varsinaisesti purisi tuohon yksivuotiaaseen yleisööni. Huumorini on ajoin melko mustaa, enkä juurikaan pidä hauskasta sanan vitsikirjatyyppisessä merkityksessä (oikeastaan nyt mietin, että kuka sellaisesta edes pitää!?). Mieheni on vielä pahempi, häntä ei voi kuvitellakaan vievänsä esimerkiksi stand up-keikalle, koska kollektiivinen naurunremakka muka hauskoille vitseille pakottaisi hänet lähtemään kesken kaiken pois (ja on kerran niin tehnytkin – onneksi en ollut silloin mukana!).
Mutta niin, sanomattakin siis selvää, että olemme molemmat joutuneet venymään ihan hiukan mukavuusalueidemme ulkopuolelle tässä vauvanviihdytyshommassa. Lentokonepäristelyt syöttäessä, nolot ilveilytanssit hampaita pestessä ja naaman vääntelyt huutokonsertin katkaisemiseksi – olemme tehneet tämän kaiken, vaikka pahalta on tuntunut. Ja sanattoman sopimuksen myötä haudanneet nämä vekkulihommat syvälle lukkojen taakse.
Oikeasti tietenkin suhtaudun uuteen rooliini hoviviihdyttäjänä varsin suurella kunnialla ja joka ikinen kerta meinaa sydämeni pakahtua, kun saan yleisöni nauramaan. Tai edes naurahtamaan.
On tämä vauvavuosi ollut aikamoista karusellia, ja välillä on tuntunut, että eihän tässä mihinkään edetä, vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan aina lähtöruutuun palaten. Nyt kuitenkin kun katsoo kulunutta vuotta taaksepäin, on tietysti helppo sanoa, että eihän se näin ole ollut lainkaan. Ihana ihana vuosi takana, ja se todellakin menee juuri niin nopeasti kuin kaikki sanovat! Välillä muistelen haikeudella vauvavuoden alkua ja sitä tietynlaista fiilistä, mikä pienen vauvan kanssa kotoillessa oli, mutta sitten katson tuota 13kk ikäistä taaperoa ja totean, että juuri nyt on vieläkin parempi. ❤
elamaniaikaa.wordpress.com 