Tammikuussa 2019 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, ja huomenna samaisessa kuussa kolmea vuotta myöhemmin elämme nelihenkisen perheen arkea – asia, jota en vielä oikein vieläkään ymmärrä todeksi. Kahdessa ja puolessa vuodessa meille on syntynyt kaksi lasta, ja on varmaan sanomattakin selvää, että tämä aika on kääntänyt monta asiaa päälaelleen, suoristanut yhtiä ja mutkistanut toisia, mutta ennen kaikkea yllättänyt joka ikinen päivä. Pääosin positiivisesti onneksi. On varmaan aika kulunut ja ymmärtääkseni hieman ärsytystäkin herättävä klisee, kun sanotaan, että lasten myötä elämään on tullut merkitys. No, tämä klisee kyllä pitää paikkansa omalla kohdallani. Tai en tiedä voiko nyt merkityksestä puhua, mutta ainakin paljon sisältöä ja tunnetta siitä, että tuntee todellakin elävänsä. Aika hassua sikäli, että joku muu voisi ajatella tällaisen keskivertokansalaisen rivari-perhearjen olevan niin kaukana täysillä elämisestä kuin mahdollista, mutta kuten olen aiemminkin todennut, en varsinaisesti koskaan ole haikaillut reppureissuille tai Balin liaanikeinuihin. Ja voi olla, että tämä sama tunne olisi tullut jonkin muunkin asian myötä elämän mittaan, eli en tarkoita, että lapset yksinomaan ovat tie auvoon (luulen, että tämä on se, mikä tuossa kliseessä hiertää).
No, joka tapauksessa. Mitäs kaikkea tässä kahden ja puolen vuoden vanhemmuuden aikana onkaan tullut taivasteltua:
Sitä, että istut tunnin taaperon sängyn vieressä nukuttamassa tyyppiä, joka räväyttää silmänsä auki aina sillä siunaaman sekunnilla, kun luulet tämän nukahtaneen. Ja sitten kun hän vihdoin nukahtaa, viipyilet vielä kymmenen minuuttia paikallasi, kun et kuitenkaan malta lähteä.
Sitä, että on oikeasti mahdollista, että saat laulaa Tuiki Tuiki Tähtösen kymmeniä kertoja putkeen, mutta et varsinkaan sitä, että oikeasti alat pitää laulamisesta ja harmistut, kun taapero viikon putkeen ilmoittaakin, ettei tänään lauleta.
Sitä, että voit olla jonkun silmissä sankari, koska osaat vetää vessan.
Sitä, että kaikkeen tottuu. Kuten viimeisen kahdeksan kuukauden aikana naurettaviin mittasuhteisiin paisuneeseen univelkaan, sekä siihen, että taaperon nukutus vie nykyisin tunnin tai puolitoista. Jälkimmäinen on osasyynä siihen univelkaan, koska omaakin aikaa on pakko saada iltaisin.
Myöskään sitä, että ennen tätä sankaritekoasi saat raportoida jokaikisen päästämäsi ruumiineritteen vieressäsi seisovalle henkilölle.
Mutta toisaalta, sinun ei tarvitse olla enää koskaan yksin – edes siellä vessassa.
Sitä, että rakastavimmassakin parisuhteessa saadaan maailmanlopun lailla myrskyävä riita aikaiseksi silloin, kun pitäisi päättää, kumpi herää lasten kanssa aamulla. Huom. suosittelen kirjallisen sopimuksen tekemistä, aamulla tällaisia päätöksiä ei kannata yrittää tehdä.
Toisaalta sitä, kuinka hauska on joskus nauraa puolison kanssa lapsille näiden selän takana. Tekee hyvää.
Sitä, että ”lapsiperheessä siivoaminen on yhtä kuin yrittäisi siivota wc-pönttöä jonkun istuessa siinä kakalla” pitää viimeistä pistettä myöden paikkansa. Vielä kun tämän oikeasti sisäistäisi.
Sitä, että joku vaatii sinua laulamaan Pienet sammakot ennen kuin olet päässyt yli aamuäreydestäsi, saati kerinnyt edes juoda aamukahvia jaksaaksesi taas elämää. On kohtuullisen koomista esimerkiksi autossa, kun käynnissä on sen rakastavan parisuhteen rakastavien osapuolien välinen sanailu, ja takapenkiltä pakotetaan luikauttamaan laulu – äitin ja iskän duettona. Siinä väkisinkin unohtuu, mistä aiemmassa sanailussa oli kyse.
Sitä, että huomaat 33-vuotiaana olevasi tilanteessa, jossa syöt keittiössä lapseltasi salaa piparinkoristeluun tarkoitettuja strösseleitä. Tsiisus.
Sitä, että suurin osa vaatteistasi ei enää joko mahdu päälle tai ei vain sovellu nykyiseen arkeesi. Ja jostain syystä kaappisi alkavat pursuilla kaikenlaisia käytännöllisiä ulkoiluvermeitä. Ainiin, sieniveitsi pitääkin muistaa ostaa ensi syksylle!
Sitä, että kyselyiässä oleva taapero todellakin kyselee. IHAN KOKO AJAN! Mutta sinäkin opit samalla, nimittäin menemään eräänlaiselle autopilottivastaajamoodille. Sellaiselle, jossa suunnilleen vastaat jo ennakkoon, kun tiedät kysymyksen olevan tulossa. Toki meilläkin selitetään joskus asioita juurta jaksain, mutta jokaista männynkäpyä koskevaa mikätoionmikätoionmikätoion-kysymystä ei jaksa kohdata ensyklopedian tarkkuudella.
Sitä, että kyselytulvan myötä taaperon elämä kuulostaa näin vierestä katsojalle jonkinlaiselta eksistentiaalisen pohdinnan ja koko universumin olemassaolon kyseenalaistamisen yhdistelmältä. Ei sillä, kyllä meille oravanpyörässä kipittäville aikuisillekin tekisi varmaan joskus hyvää pysähtyä miettimään, miksi me syömme ja miksi me nukumme. Toki jälkimmäisen kohdalla kysymykseni on lähinnä, että MILLOIN MINÄ SAAN OIKEASTI NUKKUA!?
Sitä, kuinka malttamattomana odottaa jokaista vauvan kehitysaskelta, ja samalla toivoo, että aika ei kuluisi ollenkaan eteenpäin.
Sitä, kuinka turhauttavaa on, että taapero ei suostu edes maistamaan niitä ruokia, joiden eteen olet häntä silmällä pitäen nähnyt oikein ekstrapaljon vaivaa, ja joista tiedät, että hän pitäisi!
Sitä, kuinka (luuloistasi huolimatta) synnäriltä ei tarttunutkaan mukaan taitoa olla absoluuttisen taitava kasvattaja, vaan jostain pirun syystä joudut puntaroimaan kaikenlaisia pieniä ja isoja lapsesi mahdollisesti pilaavia asioita JOKA PÄIVÄ. Ja kuinka ollakaan, oikeita vastauksia harvoin on. Nautin erityisen paljon ylianalysointitaipumuksestani niinä hetkinä, kun pitäisi vaan äkkiä päättää kantansa, eikä jäädä vatuloimaan loputtomien polkujen keskelle.
Mutta se tunne, kun kaikesta siitä sokeana hapuilusta huolimatta onnistut kerrankin diagnosoimaan vauvan itkun syyn oikein (rapsuteltuasi toki tunnin verran päätäsi ja tajutessasi vasta sitten, että sillä onkin varmaan kuuma), tai onnistut kerrankin vetämään oikeasta narusta taaperon kanssa.
Sitä, kuinka paikkaansa pitävä on myöskin sanonta ”valitse taistelusi”. Kun joinain päivinä jo vaipanvaihto loukkaa verisesti, ei todellakaan kannata sotkeutua lillukanvarsiin, vaan porskuttaa eteenpäin suuret linjat mielessä.
Sitä, kuinka koko perheen norokärsimyksen keskellä tajuat, että vasta ensi syksynä nämä menevät päiväkotiin, ja tämä ilo on jatkossa jokavuotinen.
Sitä, kuinka ihanaa on, että on kaksi pientä, mutta ihan eri kehitysvaiheessa olevaa lasta. Kun taapero juoksee sinua karkuun itkien ja raivoten vain, koska olet olemassa, on ihan kiva mennä moikkaamaan vauvaa, joka alkaa hymyillä ja jokeltaa innoissaan – samasta syystä. Toisaalta, siinä missä vauvan kanssa tapahtuva viestintä voi joskus turhauttaa, on ihanaa, kun taapero osaa jo paljonkin kertoa ja ennen kaikkea ymmärtää mitä hänelle sanot (vaikkei aina siltä todellakaan tunnu).
Tässä sitä ollaan aamukahvit juotuna ennen sitä kuuluisaa sianpieremää uuden vuoden aattona. Glitterin sijaan kuorruttaudun tänään(kin) maissinaksuilla, ja kuoharin sijaan tarjoilen maitoa pullosta. No okei, kuoharia saatan tarjoilla kyllä itselleni myös illalla. Ei valittamista. Uuden vuoden lupauksia ei tänä vuonna tule tehtyä, varovaisena toiveena voisi olla hieman enemmän unta, mutta korostan, että toive on todellakin varovainen. Vauhtia ja jännittäviä käänteitä tulee varmasti olemaan näiden kahden vaippapöksyn toimesta jälleen yhden vuoden tarpeisiin – niitä innolla odottaen ja tästä kaikesta suunnattomasti nauttien siis kohti uutta vuotta!
Ihanaa uutta vuotta 2022 kaikille blogin lukijoille! 💗
Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.
(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )
Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!
Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.
Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.
Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.
Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.
Mitä minä sitten tekisin:
Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
Venyttelisin
Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
Tekisin joulukortit valmiiksi
Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
Nukkuisin
Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.
Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.
Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!
Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?
Lapsiarki on kiireistä, ja liikkuvia osasia on enemmän kuin tuhannen palan palapelissä. Kukaan, kuka asiaan etsii helpotusta vaikkapa netin syövereistä, ei voi olla törmäämättä yhteen sanaan: rutiinit. Enkä voi minäkään olla toistamatta: TÄMÄ X 1000. Rutiinit luovat rungon päivään, luonnollisesti, ja niistä hyötyvät kaikki. Rutiinit tuovat niin pienelle vauvalle, kuin uhmaikää lähestyvälle taaperollekin turvaa, mutta myös meille aikuisille. Kammoan tilanteita, joissa en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka väliin tuntuukin, että päivät eivät ajoittain muuta olekaan, kuin sarja ennakoimattomia flippaamisia ja eritekatastrofeja toisensa perään, on kaiken tämän keskellä helpottavaa tietää, että ainakin tietyllä kellonlyömällä yritetään tehdä jotain tuttua ja turvallista.
Meidän arkemme rytmittyy pitkälti ruokailujen ja ulkoilun ympärille, mutta kyllähän me nyt muutakin tehdään. Miten meidän arkipäivämme sitten oikein kuluvat?
Aamutoimet
Sängystä noustaan yleensä seitsemän maissa, vauva usein tässä kohtaa vielä hetken nukkuu. Isken taaperolle hammaspesun jälkeen banaanin kouraan, jotta malttaa odottaa aamupuuroa, ja kiskaisen itse kupin kraanavedellä jäähdytettyä kahvia puuronkeiton lomassa. Jos vauva nukkuu edelleen, laitan yleensä itseni valmiiksi päivää varten ja katson valmiiksi kaiken uloslähtöä ajatellen (jos olen ollut oikein reipas, olen kasannut kaiken sukista kypärämyssyihin valmiiksi sisällä oleviin vaunuihin). Vauva heräilee 7-8 välillä, riippuen yöheräämisistä ja tähtien asennosta. Aamumaito, vaipanvaihto ja päivävaatteet päälle. Helpompaa, kun jo kaksi kolmesta on tässä kohtaa puettu.
Aamupuuro syödään noin kahdeksalta ja ulos lähdetään viimeistään puoli kymmeneltä. Kuten edellisestä postauksestani käy ilmi, on tuo aivan viimeinen ajankohta poistua huushollista ilman henkisiä vammoja. Aamiaisen ja uloslähdön väliin sijoittuvat ne yleisimmät hetket, jolloin päädyn kyseenalaistamaan taaperon kotonaolon päiväkodin sijaan, mutta kyllä me aina sinne ulos jotenkuten selviämme. Vauva alkaa hankkiutua ensimmäisille unilleen yhdeksän maissa, joten hänet puetaan täyteen ulkoiluvalmiuteen ensimmäisenä ja nukutetaan suoraan vaunuihin jo sisällä. Nyt kun kelit ovat viilenneet, on kaikkein helpointa pistää vauva sisävaatteissa auki olevaan toppapussiin (tai kevytlämpöpussiin ulkolämpötilastariippuen) ja uloslähdön koittaessa pukea vain pipo ja vetää pussin vetskari kiinni. Tällä on nyt vältytty siltä, että vauva huutaa pää punaisena kuumissaan.
Ulkoilua
Aamupäivällä siis joko ulkoillaan lähistöllä kävellen, puistoillen tai taloyhtiön hiekkalaatikolla hengaillen (kymmenen pistettä sille, kenen idea tämä alunperin on ollut!). Tästä lähistöltä löytyy pari pientä peruspuistoa ja niiden lisäksi taapero tykkää tosiaan ihan vain kävelläkin. Useimmiten toki kävellään mahdollisimman kauas ilman tuplarattaiden ratasosaa ja pyydetään sitten päästä sylkkyyn jatkamaan matkaa. Taapero nauttii myös hirveästi metsässä olemisesta, joskin vaunuissa reissaava vauva tätä hieman rajoittaa. Kantoreppu pitäisi ottaa kyllä oikeasti käyttöön, nimittäin tässä parinsadan metrin säteellä olisi enemmänkin metsää koluttavaksi.
Pieniä menoja arjen keskellä
Viikonpäiville on pikkuhiljaa alkanut muodostua rutiineja muutenkin, ja tykkään siitä, että ainakin parille päivälle viikosta on jotain menoa, olkoonkin sitten tismalleen samanlaista menoa joka viikko. Keskiviikkoaamuisin käydään yleensä sisäleikkipaikassa vaihtelun vuoksi (edelleen vahva suositus ilman sidonnaisuuksia Koivistonkylän Prismanyhteydessä olevalle Lastenkuplalle). Hoplop oli kovassa kulutuksessa kesällä, mutta taaperon täytettyä kaksi, ei tuo suolainen sisäänpääsymaksu enää taida olla sen väärti. Perjantaisin kävimme pari kertaa muskarissa, mutta siitä ei tullut kertakaikkiaan yhtään mitään, joten sen lopetimme – olen todennut, että kaikenlaista kokeilemme, mutta mitään emme väkipakolla jatka. Tampereella perhekerhojen ja vastaavien tarjonta on myös todella laaja, ja ajatuksissa onkin pistäytyä sellaisessa tässä joku päivä, usein näissä on jokin ohjattu leikki-, musiikki- tai askartelutuokio ja lähinnä niitä silmällä pitäen kiinnostaisi mennä. Joskus myös saamme seuraa puistoon tai leikkipaikalle, tai käymme kyläilemässä. Vauva nukkuu yleensä välin 9-11 ja noin kello 11 syödään lounas. Leikkipaikkapäivinä se syödään Prisman ravintolassa, ja jos olisi varaa, söisin joka ikinen päivä noutopöydästä, koska yllättävää kyllä, niistä taaperokin syö kaikkein parhaiten.
Kotilounaspäivinä ruuan on ihan ehdottomasti oltava edellisenä päivänä tehtyä tai sitten kalapuikko-osastoa, koska aamulla ei kerta kaikkiaan ehdi tehdä yhtään mitään. Myös Pilttien olemassa olon olen jostain syystä unohtanut – täytyykin napata muutama purkki taas varalle niitä kertoja varten, kun kokkitaitoni eivät saakaan tunnustusta juniorituolista käsin.
Päiväunille valmistautumista
11.30 – 13 hengaillaan sisällä, taapero yleensä onneksi ulkoilun nujertamana itsekseen leikkien ja minä vauvaa viihdytellen. Välillä katsotaan etämuskaria, tehdään palapelejä, rakennellaan legoilla, tai sitten ihan vaan pötkötellään porukalla olohuoneen lattialla. Taapero on alkanut kiinnostua vauvasta ja tulee mielellään lattialle makoilemaan viereen. Niin hellyyttävää kuin se onkin, saa tuossa hommassa olla kaiken aikaa aistit äärimmilleen viritettyinä ja ajatus yhden askeleen reaaliaikaa edellä. Oikeastaan kahden alle kolmevuotiaan kanssa arjesta selviytyminen pitäisi mielestäni suoraan hyväksilukea osaksi vaikkapa lennonjohtajan, tai muun vastaavan ultimaattista keskittymiskykyä, usean asian samaan aikaan havainnointia ja ennakointitaitoa vaativan ammatin tutkintoa. Lääkärin ammatissa olen tottunut tietynlaiseen paineensietoon, nopeisiin päätöksiin ja epävarmuuden sietämiseen, mutta ai jumaliste kun sekään ei tunnu välillä olevan mitään tämän sirkuksen rinnalla.
Päiväunet – hetkinen täysin omaa aikaa tai pahimmillaan kaikkea muuta
Kello 13 aloitetaan jokapäiväinen kissanhännänveto aiheesta nukutaanko vaiko eikö. Suurimpana osana päivistä taaperon päiväunet saadaan alkamaan kohtuullisella vaivannäöllä, mutta joskus toki vietän päivän odotetuimman taukoni repimällä peliverkkareitani atomeiksi. Kyllä muuten suorastaan vituttaa silloin, kun edelliseen kuuteen tuntiin et ole saanut istua edes vessassa rauhassa. Viime päivinä molemmat ovat kuin ihmeen kaupalla nukkuneet samaan aikaan, ja olen saanut sen pari tuntia aivan omaa aikaa askarteluprojekteja edistäen ja Maajussille Morsianta tuijotellen. Päätin, että tuona aikana en todellakaan tee kotitöitä, vaan pyhitän ajan tasan sille, mikä kulloinkin eniten nappaa. Joskus nukun päiväunet vauva kainalossa, mutta vieläkin enemmän väsymyksestä huolimatta tuntuu akkuja lataavan se, että saan puuhastella omiani hiljaisessa kämpässä hetkisen. Ennen päikkäriaikaa teen yleensä hyvin suurpiirteisen pikasiivouksen, koska en pysty rentoutumaan aivan hirveässä kaaoksessa ja koen, että iltapäiväpuolisko on kivempi aloittaa siistissä ympäristössä. Olen kuitenkin höllännyt siisteyskriteerieni suhteen hirveästi, koska sotkua tulee sitä mukaa, mitä sitä siivoaa. Aamupäivän kaaoksessa esimerkiksi annan taaperon usein rauhassa repiä kirjat makuuhuoneen hyllystä ja likapyykit korista – siten saan edes yhden asian tehtyä loppuun. Kaikenlaista sitä oppiikin ihminen sietämään, kun on uhmaikää lähentelevän ihmisen kanssa tekemisissä. En edes uskalla kuvitella elämääni huomista pidemmälle.
Sisällä puuhailua
Molemmat nukkuvat suunnilleen 13-15, ja sen jälkeen on aika ensinnäkin juoda iso kuppi kahvia, ja toiseksi lykätä nanosekunnissa välipalalautanen taaperon nenän eteen. Puoli neljän maissa usein joko ulkoilemme yleensä toisen kerran tai vaihtoehtoisesti touhuilemme jotain sisällä. Emme kylläkään enää sormiväreillä, siitä piti viimeviikkoinen kokeilu huolen, kun taapero kaapi kaikki väripurkit tyhjiksi ja maalasi niillä lähinnä itsensä. Kaiken kruunasi se, että vauva heräsi julmettuun nälkään juuri silloin, kun olin roudaamassa sormivärihunnulla kuorrutettua taaperoa suihkuun (jokainen joka noiden itse saatanan keksintöjen kanssa on touhunnut tietänee,ettei kyseessä ole mikään pikapesu). Viime viikolla kaivoimme esiin myös muovailuvahaa ja vahaliituja. Muovailuvaha lähinnä murustellaan pienen pieniksi paloiksi ja heitellään lattialle, ellei sitten vaihtoehtoisesti yritetä syödä sitä. Kovin vähän tuo jaksaa vielä tällaiseen keskittyä, mutta hiljalleen. Joulukortteja varten ajattelin tässä lähiaikoina tehdä kookoskermasta ja elintarvikeväreistä syötäviä sormimaaleja – olisi ainakin yksi stressitekijä siinäkin touhussa vähemmän. Yksi yhteinen suosikki on tosiaan myös kotimuskari, jossa istutaan telkkarin edessä viltillä muutaman soittimen kera ja katsellaan joko oikeaa etämuskaria, Kielinupun videoita tai Pikku Kakkosen lastenkonsertteja. Tästä tuo taapero tuntuu tykkäävän, kun lähes joka päivä ilmoittaa: ”laitetaan mukkaria, äiti laittaa viltin” 😀 Muskarihomma on sikälikin kiva, että siinä saa huomioitua samalla hyvin myös vauvaa. Välillä toki vaan hengailemme taapero omissa leikeissään ja minä vauvan kanssa leikkimatolla tai missä milloinkin ja myös ruuanlaitto tapahtuu näiden tuntien aikana.
Koko perhe koolla
Tällä hetkellä mieheni opiskelee ja tekee töitä 50-50 ja molemmissa tapauksissa hänen päivänsä päättyy yleensä siinä neljän maissa. Vauva ottaa yleensä kolmannet unensa noin 16.30 – 17.30 jälleen moninaisten algoritmien lopputulemana.
Viiden tienoilla syödään iltaruoka, leikitään sisällä, hoidetaan kotiaskareita (mitä nyt jatkuvilta ”äiti, viittiksää tulla!?” – käskytyksiltä ehditään). Torstaisin ruoka on vasta tosin lähempänä kuutta, koska silloin käydään ohjatussa temppukoulussa tuolla Lastenkuplassa. Ollaan pidetty tärkeänä sitä, että päivällinen syötäisiin yhdessä pöydän ääressä, ja nyt kun syömme kaikki pääsääntöisesti samaa ruokaa, tuntuu tämä parhaalta tavalta pitää huoli myös omasta ravitsemuksesta. Kasviksiakin on yksinkertaisesti pakko syödä, jos meinaa opettaa lapsen niitä syömään. Olen huomannut, että taaperon ruokarytmiä mukaillessa omakin energiataso pysyy parempana sen sijaan, että skippaisi aterioita ja korvailisi niitä juotavilla jogurteilla, kuten tein pari ensimmäistä kuukautta vauvan saavuttua taloon.
Ruuan jälkeen aloittelemme pikku hiljaa iltatoimia (=uskallan jo hieman tuulettaa sitä, että tästäkin päivästä selvittiin, ja mikä parasta, enää pari tuntia ja lapset menevät yöunille!) Kuuden maissa marssimme kylpyhuoneeseen pesulle kuin ankat. Yleensä toinen meistä seisoo suihkussa ensin liukuestematon päällä taaperon suihkutellen ja sitten veden alle pääsee vauva. Huomattavasti helpompaa kuin kylvetys, jota emme ole tainneet tehdä kuin pari kertaa. Tämän jälkeen toinen meistä siirtyy nukuttamaan vauvaa (=yökkäri päälle ja unipussiin iltamaidolle, jonka jälkeen omaan sänkyyn nukkumaan usein kainalon kautta), ja toinen valmistelee taaperoa iltapalalle. Seitsemältä iltapala on yleensä pöydässä, ja melkein aina syömme senkin porukalla. Iltapalassa omalla kohdallani kiteytyy jotenkin se arjen kotoisuus, kun kaikki istuvat suihkunraikkaina yövaatteissa pöydän ääressä ja rauha alkaa hiljalleen laskeutua huusholliin. Muistan aina, kun rakastin lapsuudenystäväni kotona sitä, että siellä oli niin ihana syödä aina iltapalaa yhdessä, ja varmaan siitä alkaen olen odottanut, että pääsisin toteuttamaan samaa arkisen ihanaa rutiinia omassa perheessäni. Parasta! Iltapalan jälkeen toimitellaan hammaspesut ja napataan vitamiinit, hetki rauhallista leikkiä väsymysasteesta riippuen, iltasatu ja unille. Tuo viimeinen tunti ennen taaperon nukkumaanmenoa on sikäli kiva, että silloin yleensä ehdimme molemmat antaa esikoiselle huomiota samaan aikaan. Perjantaisin käydään saunassa ja parina perjantaina ollaan katettu iltapala ruokapöydän sijaan lattialle piknik-tyyliin. Sunnuntaina päätettiin korvata välipala itse tehdyillä poppareilla ja katseltiin porukalla Leo Kuormuria isossa sängyssä, eli meidän parisängyssämme. Kolmisin vietetty aika tuntuu ehdottoman tärkeältä nyt, kun taapero saa taistella huomiosta päivät pitkät vauvan kanssa.
Iltasadun jälkeen laulelen pari laulua ja saatan hetken jutustella taaperon kanssa päivästä ja siitä mitä seuraavana päivänä tehtäisiin. Kahdeksan maissa aloitetaan puolisen tuntia kestävä äiti silittää/äiti laulaa/äiti anna vettä-rumba ja poisheiteltyjen peittojen ja tyynyjen palauttaminen takaisin sänkyyn. Noin 20.30 talo hiljenee ja se kuuluisa oma aika alkaa. Kotityöt pyrin tekemään päivän mittaan, jotta tämä ilta todellakin olisi sitä omaa aikaa. Tämä onkin sikäli haaste, että haluaisin myös aidosti olla lasten kanssa ja leikkiä tai olla ihan vaan ilman, että suihkin kaiken aikaa kotityöstä toiseen. Koska kaikkea ei ole mahdollista saada, päivästä riippuen siedän joko kaaosta tai syyllisyydentunnetta.
Vauvan (4.5kk) päivärytmi vielä kokonaisuudessaan:
07-08 herätys, vaipanvaihto, maito ja vaatteet päälle
09-11 ensimmäiset päiväunet
11 maito, lattialla pötköttelyä, sitterissä hengailua ynnä muuta kiireisen pikkuvauvan arkeen kuuluvaa
13 toiset päiväunet
15 maito, seurustelua, kotitöiden työnjohtoa
16.30 – 17.30 vielä yhdet tirsat, päivällisseurueen töllistelyä sitteristä
18 suihkuun, yöhaalari ja unipussi päälle, iltamaito ja viimeistään kello 19 kohti höyhensaaria
23, 03 ja 06 maitotreffit
Vauva on tosi leppoisa tapaus, juo maitoa noin 120ml kerrallaan 3-4h välein, nukkuu päiväunensa vaunuissa joko liikkeessä, sisällä tai terassilla ja muun ajan seurailee mielenkiinnolla tapahtumia tai touhuilee itsekseen hämmentävänkin pitkiä aikoja leikkimatolla tai lelukaaren alla. Maistelee hiukan kiinteitä (teelusikallisissa mennään vielä, tähän mennessä on maisteltu porkkanaa, maissia, päärynää, banaania ja maistelututista mustikkaa). Yllättäen toisen lapsen kohdalla ei vaan saa aikaiseksi noiden kiinteiden kanssa 😀 Hyvä kun edes joka päivä muistan jotain antaa! Ei sillä, ei tässä mikään kiire tunnu olevankaan, kun vauvakin kolaa suurimman osan vielä suustaan pihalle. Vauvan nukutus on joinain päivinä kuin lasten leikkiä, joinain karmea via dolorosa, mutta viimeistään klo 20 hän on yleensä unessa, ja harvemmin siitä heräilee, paitsi kuin taikaiskusta noina luetteleminani aikoina. Yöllä hän pääsääntöisesti nukahtaa hyvin takaisin omaan sänkyynsä, joskus nappaan viimeisen syötön jälkeen kainaloon jatkamaan unia. Tämänkin vauvan kanssa meillä on käynyt mieletön tuuri, todella helppo tapaus, ja kuvitteellinen hattuni nousee jälleen hyvin korkealle koliikkivauvojen vanhempia arvostamaan. En voi edes kuvitella.
Tällaista tämä meidän arki pääpiirteissään on. Hyvin samanlaista päivästä toiseen, mutta toisaalta jokainen päivä on erilainen. Persoonakysymyksiä varmaan pitkälti, kun itse koen tästä kurinalaisten rutiinien orjana elämisestä nauttivani, mutta voin hyvin kuvitella ettei tämä kaikkien kohdalla päde. Kuulisinkin mielelläni kokemuksia aiheesta, tuntuvatko lapsiarjen rutiinit ja rytmi lähinnä kahleilta, vai nautitko itsekin rutinoidusta arjesta?
Vauva syö viimeisen yöateriansa kuuden maissa ja päättää sen jälkeen, että oma sänky on nyt todellakin nähty. Otan viereen ja tuuppaan tuttia suuhun – kerta toisensa jälkeen. Olen aika varma, että tämä vauva on ollut edellisessä elämässään jokin oliivinkivien sylkemisen maailmanmestari, sellaisella kaarella nimittäin se tutti lentää. Vilkuilen syrjäsilmällä kelloa ja rukoilen korkeammilta voimilta armahdusta taaperon heräämisen suhteen. Älä ihan vielä herää. Ja SNAP, viereisestä huoneesta kuuluu syvä huokaus ja heti sen perään luikautus laulua. Teeskentelen hetken, etten kuule, mutta hetken kuluttua tomera ”NÄÄKÄ”- huuto romahduttaa jälleen kerran haaveeni siitä, että täällä jumaliste saisi joskus edes nukkua. Mukavaa olisi, jos se vauva olisi vaikka nukahtanut edes takaisin, mutta ei, hereillä molemmat, joten ei auta kuin nousta ja aloittaa matka kohti uutta henkilökohtaista ennätystäni lajissa nimeltä itsensä hengiltä stressaaminen.
Silmät ristissä vaellan nostamaan taaperon sängystään, vaihdan vaipan ja raahustan perässä keittiöön. Harvoin unohdan illalla ladata kahvinkeitintä valmiiksi, mutta silloin kun unohdan, olen yleensä kaikkein eniten sen kahvin tarpeessa. Istutan vauvan sitteriin ja kerään pikapikaa aamiaistarpeet pöytään. Mahalaukkuni limakalvot huutavat hoosiannaa, kun kippaan ensimmäisen kofeiiniannoksen tyhjään mahaan, jotta jaksaisin keskustella tuon vaahtosammuttimen kokoisen hölösuun kanssa. Olen varmaan joskus maininnut olevani introvertti. Se asiahan ei muuksi muutu, eikä etenkään se, etten mielelläni juttelisi kenenkään kanssa aamun ensimmäisen tunnin aikana, edes oman lapseni, jonka käsittämätön mölinä menee usein tuossa kohtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähtelen sopivissa väleissä ja toivon, ettei hän huomaa, ettei hymyni ole tuossa vaiheessa päivää vielä kovinkaan aito. Ennemminkin väkinäinen irvistys, jonka pelastaisi ainoastaan ne ikihymyyn suupieleni nostavat mesolangat.
Aamupalapöydässä ei todellakaan meillä vetelehditä, koska pitkän yön (riippuu toki näkökulmasta) on niin hemmetin kiire päästä leikkimään. Tässä kohtaa siirryn taaperon perässä vauva mukanani olohuoneeseen ja surutta annan Pipsa Possun rasittavine äänineen ja pikkuvanhoine juttuineen hoitaa osan vanhemmuudestani. Onneksi yön aikana pikkuautot löytävät viehätyksensä aina uudelleen, ja saan puolisen tuntia armonaikaa löytää itsestäni jälleen ihminen.
Näille tienoin avautuu noin kymmenen minuutin tarkoin harkittava aikaikkuna, jolloin minun on mahdollista pukea itseni ja tehdä tarhapöllölookilleni jotain. Taaperon autoleikit saavat usein hyvinkin pian nimittäin käänteen, joka sisältää mahdollisimman paljon lausetta ”äiti laittaa” ja ”äitiäitiäiti leikkimään”. Harmikseni hän jo osaa joskus vastatakin itselleen ”äiti tulee ihan kohta”, koska näinä aamun tunteina harvoin löydän itsestäni sen vertaa zeniä, että kykenisin istahtamaan hetkeksi autoleikkien äärelle. Kukaties se voisi auttaakin tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Ja koska taloudessa on pikkuveljestään äärimmäisen kiinnostunut kovakourainen kaksivuotias, on vauva raijattava milloin minnekin taaperon ulottumattomiin siksi aikaa, kun edes poistun vessaan. STRESSI.
Kellon lähestyessä yhdeksää alkaa yleensä tapahtua, vaikkei nämä aamut kyllä sitä ennenkään mitään unenomaista pumpulia ole. Pikkuautot eivät enää kiinnosta. Eikä kiellot, maanittelu, kiristys tai lahjontakaan. Sen sijaan kiinnostaa tarkastella kaappien sisältöä lattialta käsin, sekä arvioida kissanhiekan koostumusta ja sitä, miten kivasti se rapisee lattialla, kun sitä heittää oikein monta kourallista eteisen lattialle. Myös vessaharja ja vessanpöntön vesianalyysi on hyvä suorittaa aamuvarhaisella, ehkä vielä testata, pitääkö wc-paperipakkauksen lupaus arkkien määrästä kutinsa. Useina aamuina myös paperinkeräyskorin sisältö tulee syynättyä uudelleen – onhan se toki hyvä, ettei roskiin erehdy vaikkapa pelkkä menolippu jonnekin hyvin hyvin kauas tästä saatanallisesta sirkuksesta.
Vauva on vielä tässä kohtaa hyväntuulinen, ja olen oppinut, että tietyn ajan jälkeen hänet kannattaa silti laittaa vaunuihin unille. Hetken aikaa näyttää siltä, että ajoitukseni on ollut oikea, ja saatan jopa naurahtaa itsekseni, kuinka helposti kaikki tällä kertaa meni. Hetken kuluttua ei enää naurata, kun vauva aloittaa unenhakuprosessinsa, joka tunnetaan meillä päin paremmin jonkinlaista eksorsismia muistuttavana performanssina. Näin kahden pienen kotiäitinä joutuu jatkuvasti tekemään pelkkiä no win-päätöksiä ja yksi niistä on se, kumman päätät pukea ensin. Joko vauva huutaa kahta kauheammin vaunuissaan, koska on vielä kaikkien maailman murheiden päälle kuumakin, tai sitten taapero hakkaa ovea ulkotamineissaan itkien – ja heittää vielä yhden satsin kissanhiekkaa lattialle.
Tässä kohtaa on usein se kaikkein otollisin aika pysähtyä pohtimaan myös sitä, onko kaikki tarvittava mukana uloslähtöä ajatellen. Parhaimmillaan edessä on nimittäin vielä maitoveden lämmitys termariin, korvikkeen mittaus mukaan, vaipat ja oma lompakko ja puhelin, jotka eivät koskaan ole siellä missä niiden pitäisi olla. Ainiin, ja koska asumme Suomessa, on hyvä olla mukana muutama lisäkerros vaatetta varmuuden vuoksi, sekä mielellään varapipokin. Viimeisimmän lisäyksen listaan teki taapero tänään, kun lepäili selällään kuralätäkössä.
Viimein puoli kymmenen maissa pääsemme ulos ovesta, vauva tuskaisena huutaen, taapero elämän murjomana ja minä näitä molempia tuskanhiki valuen ja pohtien, milloin tulin vetäneeni nimeni näihin papereihin ja miksi hemmetissä en lukenut sitä pienellä präntättyä tekstiä. Menee hetki. Vauva nukahtaa, taapero juoksee haltioissaan aroniapuskalle syömään marjoja ja minä huokaisen helpotuksesta – asiat ovat taas raiteillaan. Aiemmin pohdin täälläkin ääneen, että kuka jaksaa ulkoilla kahdesti päivässä lasten kanssa. Ei kannattaisi kyseenalaistaa asioita, joista ei tiedä. En usko, että kukaan pienten lasten vanhempi lähtee sinne ulos, koska se on erityisesti niin kivaa, vaan koska se on aivan absoluuttisen elintärkeää lepositeisiin päätymisen välttämiseksi.
Ulkoilun jälkeen sisälle palataan nimittäin aivan erilaisissa tunnelmissa ja jokaiseen iltaan mennessä on aika ehtinyt kullata muistot aamun kauhuista. Ja sitten tulee seuraava aamu.
Luulen, että ainoa vaihtoehto tässä olisi nipistää vielä yksi puolituntinen omista yöunista ja herätä ennen lapsia. Laittaa kaikki valmiiksi ja juoda se kuppi kahvia, hiljaisuudessa. Saa nähdä. Yksi asia ainakin on varmaa, nimittäin se, että tämän vuoden jälkeen olen valmis ihan mihin tahansa. Olen pitänyt stressinsietokykyäni melko hyvänä ja toimin mielestäni paineen alla kohtuullisen järkevästi, ja täytyy sanoa, etten tiennyt kummastakaan yhtään mitään ennen kuin sain kokea nämä aamut.
Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollistenettä konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.
Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.
Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?
Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.
Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!
Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.
Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.
Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.
Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.
Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.
Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskasta – mitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.
Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.
Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!
elamaniaikaa.wordpress.com 