Joo-o, kuten otsikkokin sen kertoo, on minun myönnettävä, että elämästä ilman päiväkotia ei tulisi enää yhtään mitään. Oikeastaan ihmettelen, miten joskus pärjäsimme ilman, saati sitten miten jotkut onnistuvat sekä kasvattamaan lapsensa että pitämään heidät vielä kohtuullisen tyytyväisinä päivästä toiseen ilman varhaiskasvatuksen supersankareita.
Marahan on siis syntynyt syyskuussa 2019 ja minä palasin töihin elokuussa 2020 liki vuoden kotonaolon jälkeen. Mieheni jäi tuosta vielä syksyn mittaiselle hoitovapaalle ja päiväkotielämään pääsimme tutustumaan sitten vasta tammikuussa 2021, Maran ollessa 1v4kk ikäinen. Vaikka tuolloin tuntui, että poika oli kovin pieni aloittamaan päivähoidon, näin jälkikäteen on todettava, että sauma oli paras mahdollinen – kyllä se kotisymbioosissa nysvääminen nimittäin jo riittikin.
Päiväkodin aloituksesta
Maran päiväkotitaival alkoi tosiaan tammikuussa. Kaikki mahdollinen meinasi mennä päin seiniä heti kärkeen, ja oman mokailumme takia päiväkotiin tutustuminenkin jäi melkein välistä. Kas kun ylipäätään älysimme edes hakea paikkaa! Tässä minulla on kyllä vielä opittavaa, lapsiin liittyvässä ennakoinnissa nimittäin – oli kyseessä sitten asia kuin asia aina päivähoitopaikoista niihin kirottuihin välikausitamineisiin: kun asia tulee mieleesi (lue: kuulet siitä Facebookin mammapalstalta), olet jo auttamatta liian myöhässä.
No joka tapauksessa. Mara saatiin päiväkotiin sisälle, jopa myös ihan konkreettisesti ja ihan oikeana aloituspäivänäkin vielä. Pieni itku pojalla, Niagaran putouksiin verrattava huutoitku äidillä. Kivasti siitä sitten töihin hoitamaan potilaita silmät punaisena, luulivat kai, että viikonloppuni oli hieman venähtänyt.
Ensimmäisen parin viikon ajan iltaisin kotona vallitsi hieman väsynyt meininki (siis Maralla, meillä muilla tämä alkaa olla jo melko vakinainen olomuoto), mutta paljon odotuksiamme vähemmällä pääsimme. Olin varautunut valvomaan läpi yön päälaelleen myllättyä elämäänsä itkevän taaperon pinnasängyn vierellä. Olin myös varustautunut henkiseen haarniskaan kohdatakseni kymmenet samasta syystä saadut raivarit, mutta ei sitäkään. Muutamat yöt jäivät hieman katkonaisiksi itkeskelyn vuoksi, mutta siinäpä oikeastaan se. Voi kunpa itsekin sopeutuisin elämänmuutoksiin näin sujuvasti – oman pakkani riittää nimittäin sekoittamaan se, että käyn ruokakaupassa, jonka hyllyjärjestystä en tunne entuudestaan.
Päiväkoti siis sujahti osaksi Maran arkea ihan tuosta noin vain, ja jos joku asioista stressasi, se olin minä. Miten poika tulisi sopeutumaan ryhmään, kun emme olleet juurikaan toisten lasten kanssa olleet tekemisissä? Näin sieluni silmin, kuinka susilapsemme hyökkäisi ikätovereidensa kimppuun sähisten ja joutuisimme kenties etsimään uuden päiväkodin heti ensimmäisen viikon jälkeen. Entä olisivatko talvikengät kaikkien niiden ”näin vältät lapsesi jalkojen amputoimisen – oikeanlaisten kenkien ABCDEFG” – artikkeleiden lukemisesta huolimatta vääränlaiset, ja tarhantädit pudistelisivat päitään paheksuen heti, kun selkämme kääntäisimme? Osaisinko laittaa oikeat säänmukaiset vaatteet mukaan, ja mitä hemmettiä se nyt on, että kaikkea pitäisi olla yhtäkkiä tuplasti, koska muutoin lapsemme olisi päivästä toiseen alipukeutunut? Entäs se muiden vanhempien whatsappirinki, oliko sellaista ja miten siihen pääsisi osalliseksi? En tosin ole juurikaan muita vanhempia tavannut, koska lapset tuodaan ja haetaan maskit naamalla kuraeteisestä – luojan kiitos, t.introvertti.
Kaikesta tästä vatvomisesta ja ahdistuksessa vellomisesta huolimatta olemme kuin olemmekin selvinneet jo kolmisen kuukautta päiväkotiarkea eteenpäin, ja vaikuttaa siltä, että suurin osa tästä stressierkkeilystänikin on ollut turhaa. Tuntuu kuin päiväkodin aloituksen myötä moni asia olisi ikään kuin loksahtanut paikoilleen meidän arjessamme. Suurimmaksi osaksi asiat ovat siis paremmin kuin ennen päiväkodin aloitusta – eihän se nyt niin voi mennä, vai voiko, ja jos voi, niin mitähän se meistä sitten kertoo?
Olenko huono vanhempi, jos koen että lapseni tarvitsee päiväkotia saadakseen tarpeeksi virikkeitä?
Hävettää myöntää, mutta luulen että Mara alkoi hoitovapaan loppua kohden hieman jopa tylsistyä kotona. On oikeasti haastavaa viihdyttää taaperoa, jonka keskittymiskyky yhteen asiaan vaihtelee aina yhden ja kymmenen minuutin välillä. Kaikkemme kyllä annoimme, ei siinä. Yritimme innostaa tätä vähänlaisesti keskittyvää esikoistamme muun muassa taiteen (sormivärit, vahaliidut – hui hai!), kirjallisuuden (erilaiset luukku- ja äänikirjat ynnä muut interaktiiviset teokset) sekä erilaisten musikaalisten instrumenttien, lelujen sekä muiden energianpurkamisväylien pariin. Aivan saamarin turhaan kaikki tyynni. Kysyntä ja tarjonta eivät tässä tapauksessa kohdanneet varmaan kertaakaan. Puistossa ei viihdytty juurikaan syystä, että vielä tuolloin kontaten liikkuva poika ei oikein vaikuttanut saavan puistoista mitään irti (ja vielä vähemmän tietysti me vanhemmat, kun viiden minuutin puistokeikka otti toteutuakseen tunnin valmistelut sekä ämpärikaupalla verta, hikeä ja kyyneliä). Ai niin, mutta voihan lapsen kanssa nyt sentään muutakin tehdä, kuten käydä kaupoilla, kylässä ja vaikka sisäleikkipuistossa möyrimässä. Paitsi että kun EI OIKEIN VOI, kiitos vaan korona.
Häpeäkseni on siis myönnettävä, että varmaankin me kaikki kolme huokaisimme helpotuksesta, kun päiväkoti vihdoin alkoi. Maailman huonoin vanhempi / epäonnistunein taaperonviihdyttäjä- fiiliksiäni onneksi hieman loiventavat havaintoni siitä, että Mara ihan ihan oikeasti myös nauttii päiväkodissa käymisestä.
Kuraeteisen lasiovien taakse ei ole tarvinnut jättää murheellista poikaa kertaakaan sitten alun, ja toistuvasti saamme kuulla, kuinka hienosti päivät ovat sujuneet, ja näemme konkreettisesti erilaisten taitojen kehittyvän hurjaa vauhtia. En esimerkiksi tajunnut tyypin osaavan syödä lusikalla ennen kuin hän sitä kerran itse pyysi. Maran elämän lisääntynyt virikkeellisyys (voisiko enempää kuulostaa siltä kuin puhuisin tuotantokanasta lapseni sijaan..), näkyy myös tietenkin kotona. Kotona vietetyt tunnit ovat saaneet kokonaan uuden merkityksen päiväkotipäivän päätteeksi, ja myös me vanhemmat jaksamme vaalia yhteisiä iltahetkiä aivan eri tavalla verrattuna siihen, että takana olisi jo kokonainen työpäivä ohjelmatoimistona olemista ja, pahimmillaan, molemminpuolista turhautumista. Päivät ovat selkeämpiä, rakenteellisempia ja kerta kaikkiaan parempia.
Flunssaisina kotipäivinä saammekin sitten taas tuta, kuinka kokopäiväistä työtä taaperon kotona hoitaminen onkaan, ja salaa kyttäämme nuhaisen nenän alustaa toiveikkaina: josko huomenna olisi jo tarhapäivä? Tunnen tästä kaikesta tietysti valtavaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen fiiliksiä, mutta onnekseni myös tiedän aika monen muun kiroavan mielessään pitkiä kotipäiviä. Onhan se toisaalta mukavaakin viettää kokonainen päivä ilman aikatauluja ja sen kummempia velvollisuuksia, mutta totta puhuen kokisin välillä yhtä mukavana mahdollisuuden ikiomaan varhaiskasvattajaan näinä päivinä. No, ainakin näin 35.viikolla raskaana ollessani.
Kristallipallooni ilmestyy tietysti jo muutama eriävä mielipide siitä, kuinka meidän ei kenties olisi koskaan edes pitänyt hankkia lasta, jos emme kerran osaa tätä työmme hedelmää itse viihdyttää. Törkeästi vaan ulkoistamme tämän varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Tai eihän lapsen päiväkodissa oleminen nyt itsessään mikään juttu ole, mutta ehkä se on, että myöntää avoimesti tarvitsevansa päiväkotia tukena lapsen kasvussa ja kehityksessä. Sitä en taida edes kehdata myöntää, että meillä jatketaan päiväkodissa äitiyslomastani huolimatta.
Koemme kuitenkin, että päiväkodin aloitus on tuonut ennen kaikkea lisää ulottuvuuksia lapsemme elämään ja sitä ylläpitääksemme katsomme järkevänä jatkaa päiväkodissa käyntiä myös äitiyslomani aikana. Itse asiassa en voisi kuvitellakaan, että ottaisin Maran tässä kohtaa kotiin tylsistymään ja odottamaan huomiovuoroaan, kun itse olen hyvinkin kiinni pian syntyvässä vauvassa. Nyt asiaa pureskeltuani en koe, että sysäisimme lapsemme tuntikausiksi toisaalle hoitoon, koska olisimme jotenkin laiskoja tai huonoja vanhempia. Uskokaa pois, ikävä on valtaisa koko hoitopäivän ajan, mutta päiväkotiin mennään, koska se antaa Maralle niin paljon. Tässä kohti onkin sitten tilaa klassikkoargumentille, kuinka ennenkin kyettiin ja oltiin ja tehtiin. No, en nyt tiedä kuinka antoisaa sekään oli lapselle, että synnyttiin perunapellon laidalle ja suurin piirtein siitä alkaen oltiin mukana huushollauksessa ja muissa pakollisissa töissä. Ei siksi, että superäiti ei vain millään voinut päästää kullannupustaan irti, vaan koska ei ollut yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa. Väittäisin, että nykymallissa lapsen hyvinvointi on hieman korostetummin keskiössä, oli sitten kyse päiväkodista, perhepäivähoidosta tai siitä, että lapsi on kotona koulun alkuun saakka.
Vanhemmuus on muutamissa vuosikymmenissä kokenut valtavan muutoksen ainakin sen suhteen, mitä tulee vanhempien itseensä kohdistamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Ja kyllä se yhteiskuntakin paljon odottaa, ainahan kaikessa palataan lapsuuteen, ainakin silloin jos asiat ovat menneet pieleen. Nykyvanhempi tulee pohtineeksi varsin erilaisia asioita arjessaan verrattuna vuosikymmenten takaiseen edeltäjäänsä, eikä tätä puntaria varsinaisesti stabiloi se, että takavasemmalta ilmestyy aina uusi ja kaiken kumoava Emotionaalisen Kasvun ABC juuri silloin, kun luulet tehneesi jotain oikein. Ajat ovat muuttuneet sitten perunapeltojen, joten ehkä on ihan hyväksyttävääkin jakaa tätä maailman pelottavinta vastuuta ihmislapsen kasvattamisesta yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi myös sen oman kodin seinien ulkopuolelle. Ainakin näin perustelen tämän riemun itselleni kuudelta viikolta tuntuneen taaperon flunssaviikon päätteeksi, kun en malta odottaa, että arki palautuu taas uomiinsa!
Ajatuksia aiheesta?
elamaniaikaa.wordpress.com 