Viikkojen 21-28 aikana vauva kasvoi 27.8 senttisestä ja 400 grammaisesta 38.6 senttiseksi ja reilu 1100 grammaiseksi. Aika hurja kasvunlisäys ja mittanauhan kanssa tulikin useaan otteeseen hämmästeltyä, että aikas iso tyyppi siellä jo potkii – ja lujaa potkikin. Havainnollistettuna kokonsa puolesta vauveli oli siis tämän ajanjakson alussa munakoison kokoinen ja lopussa talvikurpitsan kokoinen. Ei ihme että oli alkoi olla toisen kolmanneksen loppua kohti jo tukala, ja mikä parasta, tätä oli tuossa kohtaa vielä yhdet 12 viikkoa jäljellä, jipii!
Kehityksellisesti näillä viikoilla sikiön suolistossa alkaa muodostua ensiulostetta eli mekoniumia ja aistielimet kehittyvät kovaa vauhtia ja kielen makuhermot valmistuvat. Sikiö voi tässä kohdin myös reagoida kipuun. Sikiö muodostaa vuorokausirytminsä, ja ainakin meillä se on tarkoittanut armotonta monottamista heti aamulla, keskipäivällä sekä illalla. Hermosolujen tuotanto on aktiivista. Kuulo paranee ja lapsi kuulee myös äidin kehon ulkopuolisia ääniä tunnistaen näin vanhempiensa (ja tulevan kurkku suorana kiljuvan isoveljensä) äänet syntymänsä jälkeen. Valkosolutuotanto käynnistyy, hengitystiet ja keuhkot kehittyvät ja sisäkorvan tasapainoelin alkaa olla valmis. Silmät sekä hammasaiheet valmistuvat loppuun ja vauva alkaa reagoida kosketukseen ja ääniin. Hengityselimistö toimii ja vauva alkaa imeä peukaloaan.
Melkoinen harppaus kohti valmista pakettia, ja edelleen on aivan mieletöntä, kuinka pilkuntarkasti tämä kaikki tapahtuu geeniohjekirjaa noudattaen!
No sitten valitusosioon. Mahan kasvu on ollut aivan jäätävää, kiitos vain jo valmiiksi noin yhden kudossäikeen varassa roikkuneiden vatsalihasteni ja edellisen raskauden löysäksi kouliman muun keskivartaloni. 2.kolmanneksen lopulla näkymä on sama kuin viimeksi synnärille lähtiessäni – mielenkiinnolla siis odotan, mikä on tilanne 10 viikon kuluttua. Kaikenlainen liikkuminen alkaa tuntua raskaalta ja maha on todellakin tiellä kenkiä jalkaan laittaessani. Viime raskaudessa läpsyttelin menemään lipokkailla aina sinne syyskuun puoliväliin saakka – nyt on hieman eri homma pungeta naama punaisena hiukan liian pieniä talvisaappaita jalkaan (tosiaan, kengänkokoni kasvanee jälleen, nyt mennään siellä 40 tienoilla jo ja pian saan ostaa kenkäni mojovalla halvennuksella 42+ kokojen laarista, hienoa!).
Kasvava maha ja olomuodon tukevoituminen yhdessä parinkymmenen pykälän hemoglobiinilaskun kanssa rajoittivat aktiivisuutta kuitenkin aika lailla. Henkistä vireyttä kun alkoi toisen kolmanneksen loppua kohti olla, mutta fyysinen puoli painoi jarrua varsin tehokkaasti. Töissä käytän maskia käytännössä koko päivän ja sen jälkeen tuntui tunnin kauppareissukin aivan liialliselta puristukselta. Myös vanha selkävaiva alkoi tässä kohtaa vaivata harvinaisen tiheästi.
Kuten todettua, eivät nämä viikot suinkaan pelkkää kauheutta olleet, toisin kuin edeltäjänsä. Näissä viikoissa parasta oli kenties normaali ruokahalu ja pahoinvoinnin puuttuminen. Kaikki ruoka alkoi maistua ja herkutkin siinä sivussa. Löysin kaksi glykyrritsiinitöntä salmiakkipussia: Fazerin Salta Kattenit (70g pussi, vegaaniversio) ja TV-mix Saltyn ja olin onneni kukkuloilla. Löytyy isommista marketeista ainakin. Varsinainen salmiakinhimo kasvaa päivä päivältä ja luultavasti sairaalakassini tulee koostumaan lähinnä erinäisistä salmiakkituotteista..
Unen koin lisäksi kohtuullisen hyvänä ja vessassa ravaaminen alkoi rajoittua maltilliseen 1-3 kertaan yössä (vrt aiemmin siis tunnin välein). Viime raskaudessa kärsin todella hankalista rannekanavaoireista, mutta tämä vaiva ei onneksi ainakaan vielä ole alkanut oireilla mitenkään. Toisekseen kaikista raskausvaivoista enemy nro ykköseni, eli levottomat jalat, ovat olleet huomattavasti iisimmät kuin aiemmin. Hieman kuitenkin kaiken aikaa vaivaavat ja ihan tästä syystä katsottiin neuvolan kautta myös ferritiiniarvo, joka oli 21, ihan hyvin viitealueella, mutta otin silti pienen rautalisän käyttööni, josko tämän pienenkin kiusan saisi sillä pois. SiderAL valmisteena on muuten testaamisen väärti: tyypillisimmät rautalääkkeen haitat yleensä puuttuvat, eikä ainakaan valmisteyhteenvedon mukaan tarvitse huomioida muita ruokailuja mitenkään – itselleni on ainakin sopinut tosi hyvin.
Tunteiden vuoristorata. Vaikka päivät tuntuvat välillä erinäisten fyysisten vaivojen jatkumolta, on tässä melkoinen tunnemylläkkäkin meneillään taustalla kaiken aikaa. Aika pitkälti raskauden alusta saakka olen stressannut ajatusta siitä, kuinka ensinnäkin mahdan rakastaa uutta tulokasta kuten esikoistani ja toisekseen sitä, kuinka taaperomme kestää vauvan tulon – hänelle kun ei voi asiaa vielä mitenkään selittää. Esikoinen on vasta niiin pieni, puolitoistavuotias, ja koen jo nyt kovaa surua hänen puolestaan siitä, ettei hän tule enää pian olemaan meidän jakamattoman huomiomme keskipiste. Saati jos tuo pieni joutuu kokemaan jonkinlaista mustasukkaisuutta tai muuta ikävää ymmärtämättä, että rakkautemme häntä kohtaan ei ole millään tavoin muuttunut. Välillä tunnen jo syyllisyyttä siitäkin, kun ihastelen miehelleni vauvan potkuja mahassa, ikään kuin tulokkaan ajatteleminen ja asian odottaminen olisi esikoiseltamme pois millään tavoin. Asiaa ”hankaloittaa” vielä sekin, että jo yhden lapsen saaneena olen pystynyt kiintymään tähän mahassa kasvavaan huomattavasti aiemmin kuin esikoiseeni, joka tuntui lähinnä mahassa möyrivältä alienilta kokonaiset yhdeksän kuukautta ja vielä pari päivää sen päälle. (Turhia) syyllisyydenpuuskia on siis ollut.
Riittääkö rakkaus? Tämän esikoisen puolesta suremisen lisäksi pelkään, että osaanko rakastaa uutta tulokasta aivan kuten ensimmäistäkin? Taaperomme kun on luonnollisesti ollut meidän elämämme keskipisteenä tähän asti – onko se nyt ihan varmaa, että sitä rakkautta riittää myös sille toiselle lapselle? Esikoinen kun tuntuu aivan täydelliseltä pakkaukselta, entä jos toinen onkin aivan erilainen? Vai onko (kuten kenties todennäköisempää on) esikoisen täydellisyys meidän subjektiivinen kokemuksemme, ja näin ollen kuopuskin tulisi olemaan maailman täydellisin paketti – olkoonkin sitten vaikka täysi vastakohta veljelleen. Kaikki vakuuttelevat, että kyllä sitä rakkautta sydämeen mahtuu, joten ei tässä auta kuin taas kerran luottaa siihen, että juuri niin se on. Samoin jouduin luonteeni vastaisesti esikoiseni kohdalla vain luottamaan siihen, että kyllä se kiintymys sieltä tulisi – ja niinhän se tulikin, niin voimakkaana, että nyt pelkään, että tälle ainutlaatuiselle siteelle tapahtuu jotain peruuttamatonta tulevan vauvan myötä. Ja jotta asia olisi vieläkin mutkikkaampi, koen vielä hieman huonoa omaatuntoa mahassa kasvajankin puolesta, kun kaiken vauvainnostuksen lisäksi kuitenkin ajattelen hänen, viattoman pienen ihmisen, olevan jollakin tapaa haitallinen minun ja esikoiseni suhteelle.
En varmaankaan uskaltaisi tästä aiheesta edes kirjoittaa, ellen olisi kuullut samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia muilta toista lastaan odottavilta, ja saanut todeta, että normaalia tämäkin – aivan kuten sekin, että jokainen kiintyy siihen vauvaansa omaan tahtiinsa. Halusin siis jakaa myös omat ajatukseni, mikäli joku puolestaan saisi niistä vertaistukea omien pohdintojensa keskelle.
Kokemuksia kahden tai useamman lapsen vanhemmilta? Onko ollut samanlaisia fiiliksiä ja pitäähän se nyt varmasti paikkansa, että rakkauden määrä vain kasvaa, eikä sitä tarvitse jakaa?
elamaniaikaa.wordpress.com 
Heips! Siis mun on aivan pakko kommentoida tätä asiaa, kun todellakin tuli myös itse pyöriteltyä samaa. Meidän esikoinen oli jo peräti 4-vuotias,tyttö ja mielestäni kaikin puolin maailman täydellisin lapsi kun sain toisen lapseni. Rakenneultran jälkeen itkin, kun sain tietää ensinnäkin odottavani poikaa, koska minun oli vaikea ajatella kaikkien vuosien jälkeen olevani jotain muuta kuin tytön äiti. Ja siis joo, tää ensijärkytys helpotti muutamassa tunnissa ja sitten viikkojen kuluessa oikeastaan vain innostuin tulevasta pikkuveljestä aina vain enemmän. Ensimmäisiin ajatuksiin kuului siis tämmöinen että: pojat hyppii salassa silloilta alas (poliiseissa nähtyä) ja vähintään joka päivä on naama auki ja saa juosta pää kolmantena että saa pidettyä hänet hengissä edes täysi-ikäiseksi asti. Mietin, että miten sitä ihan oikeasti voi rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon. Ja niinhän siinä kävi että tuo pikkuveli on maailman täydellisin ja rakkain pikkupoika ja rakkautta riittää molemmille rajattomasti, Joten ei hätää ❤
TykkääTykkää
Ihana viesti, kiitos! 💕 Täytyy luottaa siihen että näin todellakin on, ja varmasti onkin!
TykkääTykkää