Ennakoimattomuuksia

Olen ollut yksin koko päivän. Kello oli herättämässä yhdeksältä, vaikka olin kyllä ollut hereillä jo tuntikausia unta saamatta. Aamutoimet menevät jo melko rutiinilla ja päivän alku tuntuu aina uudelta alulta kaikkinensa. Vaunulenkki suoritettiin samoissa maisemissa kuin aiemminkin, melko lailla tasan 44 minuuttia siihen kului tänäänkin. Sitten odotettiin. Ympärille levittäytyvä sotku ahdistaa, mutta tuntuu, etten kerta kaikkiaan ehdi tehdä sille mitään. Joka kerta, kun edes katson tiskipöydällä notkuvan astiavuoren suuntaan, vauva alkaa ähistä ja puhista siihen malliin, että se heräisi. Vai heräisikö sittenkään, en oikein osaa vielä tulkita sen kymmeniä eri ähinöitä. Kohta koko perhe on koolla, ja hartiani laskeutuvat muutamia senttejä alaspäin, hävettää kun en ole ehtinyt tehdä yhtikäs mitään koko päivän aikana, iltaruuaksi suunniteltu makaronilaatikko on edelleen varsin dekonstruoidussa muodossa jääkaapissa. Jos päivällä on imetetty niin illalla sitä vasta tehdäänkin, välissä suhaan ympäriinsä, otan sukan sieltä, harson täältä ja napsautan lieden päälle steriloidakseni tutit. Vauvan viihtyessä isänsä sylissä päätän nopeasti imuroida koko asunnon ja siivota keittiön, sen jälkeen on hyvä hetki vielä poiketa suihkuun, ettei aamulla tarvitse. Päivä on ohitse nopeammin kuin ehdin edes ymmärtää, tuntuu että sekä kotimme että pääkoppani ovat kaaoksen vallassa. Miten tähän ikinä tottuu?

Olen aina halunnut äidiksi. Kuitenkin asian tultua ajankohtaiseksi, aloin kolmenkympin kriiseissäni potea ristiriitaisesti jonkinlaista pakokauhua asiaa kohtaan. Vaikka jo pidempään oli tuntunut, että elämästä puuttui se jokin täydentävä tekijä, aloin kuitenkin pelätä, että elämä muuttuisi lapsen myötä liikaa. Haastattelinkin tuolloin hyvin tarkkaan lähipiirini perheellisiä ja tenttasin olisiko se hiekkalaatikolla istuminen ihan oikeasti muka jotenkin spesiaalia hommaa ja oliko koko elämänsuuruinen muutos ihan oikeasti sen arvoista. Joko kaikki valehtelivat sukkelasti ja halusivat meidät ainoastaan jakamaan kurjuuttaan tai sitten vanhemmuus oli aivan parasta, ihan oikeasti. Onneksi päätimme sokeasti luottaa ystäviimme.

Vauva-ajatuksen kypsyessä ja matkalla esikoisemme syntymään kehittelin päässäni harvinaisen utopistisen kuvaelman tulevasta. Ajattelin, että lähes 24/7 tuhiseva vauva mahdollistaisi sen, että ehtisin pitää kodin siistinä ja pyykkikasan matalana, kokata päivällisen hyvissä ajoin valmiiksi ja kenties tehdä jonkinlaista kotitreeniäkin vaunulenkkien ohella. Kotitreenaaminen on kohdallani päättynyt tähän mennessä aina siihen, että viiden minuutin sisällä sen aloittamisesta olen maannut sohvalla instagramia selaamassa, enkä tiedä miksi kuvittelin äitiysloman muuttavan tätä mihinkään suuntaan. Harhapäissäni julistin vielä miehellenikin, kuinka kotitöiden hoitaminen olisi ehdottomasti kotivanhemman tehtävä – olisi muuten kannattanut vaan pitää leipäläpi tiukasti kiinni tuostakin asiasta.

Ensimmäiset viikothan vauva tosiaan pääasiassa söi, kakkasi ja nukkui. Ehdin toteuttaa tuota fantasiaani kotvasen: lukea aamulehden, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, imuroida päivittäin ja taisinpa jopa oikein harmitella, että vauva puklaili niin vähän, etten päässyt edes pyykkäämään (jos voisin matkata ajassa taaksepäin, niin palaisin ensimmäisenä läimäyttämään itseäni). Loppuajan nuuhkuttelin vauvaa ja vollotin hormonihuuruissani sohvalla pikavippimainoksille. Päivät soljuivat kerrassaan ihanasti vauvakuplan pehmeydessä ja elämä oli ruusuisen helppoa. Olin kuullut kauhutarinoita äideistä, jotka kulkevat kotona kaiket päivät yltäpäältä puklussa lapsi kainalossa rääkyen, ehtimättä itse edes vessaan saati suihkuun. Silloin kun vauva nukkuu, eikä tarvitse pyyhkiä ympäri seiniä roiskunutta sinappikakkaa, he voivat viestittää ulkomaailmaan ainoaa kanavaansa, netin keskustelupalstoja, pitkin ja hörppiä kiireellä kolmesti jäähtynyttä kahviaan. Siemailin kuumaa kauralatteani ja mietin, että minkähänlaisia ajankäytön amatöörejä nämä ihmiset oikein olivat, saisivat syyttää pukluhiuksistaan kyllä ihan itseään, elleivät näissä raameissa muka parempaan pystyisi.

Tämä harhainen kuplahan poksahti kovaan ääneen sinä päivänä kun isyysloma tuli päätökseensä ja jouduin omilleni.

Vauva toki nukkui edelleen suurimman osan päivästä, mutta yksin ollessani tuo suloinen tuhisija oli muuttunut tikittäväksi aikapommiksi. Vaikka alkuviikkoina olimme olleet mieheni kanssa molemmat aivan yhtä ulapalla vauvanhoidosta, saimme kuitenkin toisistamme henkistä turvaa. Yhtäkkiä olinkin yksin tuon ilman käyttöohjetta saapuneen muukalaisen kanssa. Sinänsä vauvan syöttäminen, pukeminen ja vaipanvaihto sujuivat jo melko hyvin, ja enää noin 95 prosenttia ajasta pelkäsin katkaisevani vauvani niskan häntä käsitellessäni. Suurin epävarmuus lankesi silloin, kun mitään varsinaista konkreettista tekemistä ei ollut, eli silloin kun vauva nukkui – melkein koko ajan. Sen sijaan että olisin nauttinut tuosta hiljaisuuden auvosta, koin sen painostavana ja pahaa enteilevänä.

Äitiyslomalla olin tottunut pitämään uuden kotimme edustuskunnossa kaiken aikaa, yllättäen koska aikaa oli vaikka muille jakaa. Imuroin päivittäin, koska inhosin kissanhiekkamuruja lattialla ja keittiön oli ehdottomasti oltava tiptop, kun menin aamulla keittämään kahvia tai muuten koko päivän ylle olisi langennut epäjärjestelmällisyyden varjo. Yhtäkkiä siisteyden tyyssijaan ilmaantuivat ympäriinsä lojuvat tutit, tuttipullot, harsot ja ennen kaikkea kamalan värikkäät leikkimatot roikkuvine leluineen saapuivat pilaamaan hartaasti rakentamani feng shuin. Usein kuulee, että ihmiset yrittävät pakonomaisella siisteydellään hallita mielensisäistä kaaostaan, mutta tämä nyt ei minuun pätenyt, minähän vain rakastin siistiä kotia, siinä kaikki.

Toisin kuin olin aiemmin suurisuisesti julistanut, en siis ollutkaan noina hiljaisina hetkinä Niskavuoren emäntänä imurinvarressa tai lieden ääressä – en todellakaan. Ajallisesti olisin ehtinyt vaikka mitä, mutta todellisuudessa selasin autopilotilla eri somefeedejä toinen silmä naulittuna hetkenä minä hyvänsä heräävään vauvaan. Mieli oli jatkuvassa taistele tai pakene-moodissa, enkä kyennyt rentoutumaan oikeastaan mitenkään. Kotiaskareita en voinut tietenkään edes aloittaa, koska vain niiden tekemättä jäämistä stressaavampaa oli niiden kesken jääminen. Noin viikko yksinoloa oli takanapäin, kun tiuskaisin miehelleni, että miksei tämä voinut tehdä kotona yhtään mitään ja epäonnistumisen tunne oli valtava, kun hän neutraalisti muistutti, että olin itse halunnut olla päävastuussa noin suurinpiirtein kaikesta. Onnekseni tunneäly on mieheni suurimpia vahvuuksia ja keskustelu päättyi siihen, että kotityöt oli jaettu suunnilleen puoliksi.

Kotiaskareiden ohella ilman ennakkovaroitusta tulevat yöherätykset olivat niin ikään äärimmäisen stressaavia; saatoin uinua horroksessa koko yön odottaen varhaisia nälkäsignaaleja, ja heti kun vauva maiskautti kielensä kitalakeen, pomppasin ylös kuin palomies. En ole myöskään ikinä kyennyt nukahtamaan nopeasti, joten vauvan yöherätyksiltä uudelleen uneen pääseminen vei välillä aikaa ja sydän pamppaillen ryhdyin stressaamaan seuraavaa muutaman tunnin kuluttua koittavaa herätystä. Olihan minulla kuitenkin onneksi tekemistä kytätessäni vauvan rintakehän hengitysliikkeitä.

Neuroottisena hedonistina kauhistelin lisäksi jo raskausaikana sitä, miten ruokailutilanteeni tulisivat muuttumaan. Odotin kauhulla sitä, miten kauhoisin surkeana jäähtynyttä puuroa toisella kädellä samalla vauvaa hyssytellessäni. Tästä sisuuntuneena päätin alkuun, että söisin vasta kun siihen tarjoutuisi rauhallinen tilaisuus. Onnekseni älysin kuitenkin luopua periaatteestani siinä kohtaa kun ymmärsin, että ainoa logiikka, jota vauva noudattaa, on herätä sillä hetkellä kun äidin olisi tarkoitus syödä.

Kuten ehkä nyt on jo itsestään selvää, toimin mielelläni melko varmistetulla maaperällä ja pidän siitä että pystyn ennakoimaan tilanteita ja pysymään suunnitelmissani, mitä ne milloinkin sitten ovatkin. Kuulostaa ehkä ihan hyvältä, organisoituneelta ja pedantilta, näin paperilla, mutta oikeasti kippo on hieman kallellaan neuroottisuuden tuolle puolen. Toisin sanoen, pasmani menevät aivan sekaisin, jos suunnitelmiini tulee vähääkään minusta riippumattomia muutoksia – loistava lähtökohta vauva-arjelle etten sanoisi.

Muistan edelleen erään marraskuisen keskiviikon, kun olimme palanneet porukalla tehdyltä vaunulenkiltä ja olin suunnitellut (VIRHE!) ensin haravoivani pihan ja sitten lämmitteleväni saunassa suorituksen päätteeksi. Sanomattakin lienee selvää, että normaalisti hyvin vaunulenkin päätteeksi nukkuva vauva heräsi tuolloin vuosisadan nälkäkiukkuun ja ilta menikin maratonimetyksen parissa selkä krampissa sohvalla istuen. Tuolloin koin hetkellisesti ensimmäisen todellisen henkisen meltdownini ja itkin kilpaa vauvan kanssa – hän tyytymättömyyttään ruokailutilanteeseen ja minä sitä kuinka elämäni oli pilalla. Asia, josta jouduin luopumaan oli varsin mitätön, mutta sehän siitä juuri kaikkein kamalinta tekikin, kun tajusin, että en oikeasti voisi suunnitella tekeväni yhtään mitään. En voisi hitto vie edes hetkeä rauhassa haravoida, asia mitä ehkä normaalisti jopa välttelisi, mutta siinä hetkessä tuntui kuin viimeinenkin henkireikäni olisi tukittu umpeen.

Oloni kuitenkin helpottui heti kun ymmärsin, että ongelma oli minussa ja epärealistisissa odotuksissani, eikä siinä, että vauva tarkoituksella keskeyttäisi jokaikisen toimintoni. Sehän oli vauva, toimi täysin omien primitiivisten vaistojensa varassa ja sattumoisin nyt itku sattui olemaan sen ainoa tapa ilmaista itseään, eikä suinkaan vain tapa ärsyttää minua. Monenlaiseen olin varautunut, mutta loppujen lopuksi muutos on ollut niin järisyttävä ja ennakoimaton, että ilman terapiaa olisin luultavasti ollut erittäin suuressa riskissä synnytyksen jälkeisen masennuksen suhteen. Arvokkainta oli, että oivalsin itse, että oikeastihan minun ei edes tarvinnut tehdä mitään niistä asioista, joissa tulin keskeytetyksi – ainoa paikka missä minua oikeasti tarvittiin, oli siinä sohvalla vauva sylissäni.

Keskeytetyksi tuleminen kirvoittaa edelleen pienen ärräpään huulilleni, mutta ahkeran harjoittelun myötä kulloiseenkin tilanteeseen pysähtyminen ja siirtymät toimintamoodista ihan vain vauvalle läsnä olemiseen alkavat käydä aina vain jouhevammin. Luulin 31 vuoden iän saavutettuani, että vanha koira ei uusia temppuja opi, ja olin jo tyytyä kohtalooni ikuisena suorittajana, jonka kynttilä kytee kaiken aikaa vähän molemmista päistä. Onkin uskomatonta, miten jo tässä ajassa tuo pieni ihminen on opettanut sitä minkä olen kuvitellut olevan vain korulauseina valkoisten kotien seinillä – pysähtymisen, läsnäolon ja olemisen taitoa.

Tänään olen ollut koko päivän yhdessä vauvan kanssa. Heräsimme lähempänä yhtätoista, mikä on meille sopivaksi osoittautunut aika herätä. Vauva oli ollut jo hetken hereillä ennen kuin heräsin sen iloiseen kiljaisuun, olen nukkunut erittäin sikeästi ja luottanut siihen että vauva hengittää läpi yön, kuten viimeisten kuukausien aikana. Aamutoimet sujuvat edelleen mukavalla tahdilla, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen vauva tuijottelee tyytyväisenä muutaman kierroksen ajan musiikkia soittavaa mobilea ja siinä ajassa ehdin itse pestä hampaat, syödä aamupalan ja käydä vessassa. Siirrymme yhdessä hetkeksi olohuoneeseen leikkimatolle, kunnes vauva alkaa haukotella, alan jo ymmärtää sen signaaleja. Päiväunet otetaan sängyssä samalla kun kirjoitan tätä tekstiä kaikessa rauhassa ja sitten lähdemme kaupungille. Tekee hyvää päästä keskustaan ihmisten ilmoille. Kotona odottaa kaaos, tämän tekstin tiskikuva on tältä päivältä ja lattialla on meneillään kissanhiekkamurujen ja pölypallojen iloinen yhteistanssi. Ruoka päätetään lennossa, tutit tulevat steriloiduiksi siinä lomassa ja vauva syötettyä silloin kun se alkaa siihen malliin itkeä – edelleen yleensä aina kun olen tekemässä jotain ihan muuta. Olen tullut tänään keskeytetyksi ainakin kaksikymmentä kertaa, kompastellut lattialla lojuvaan sitteriin ja yrittänyt saada jotain tolkkua jo ainakin kaksi viikkoa seisoneen puhtaan pyykin kasaan. Ruoka valmistui välimeren tyyliin lähempänä kello kymmentä ja söin illalliseni tyytyväisenä lusikalla lautanen imetystyynyyn nojaten samaan aikaan vauvaa syöttäen. Asunto on edelleen kaaoksen vallassa ja edellisestä imuroinnista on jo useampi päivä mutta tällä hetkellä sillä ei ole piirun vertaa väliä. Olen oppinut jotain.