Taaperoelämää

Vajaa 2kk elämää taaperotaloudessa takana! Sanan taapero käyttäminen tuottaa edelleenkin suuria hankaluuksia – onhan kuitenkin kyseessä melkein vastasyntynyt pieni vauvani, eikä suinkaan reilu vuoden ikäinen temperamenttiaan ja omaa tahtoaankin osoittava pieni poika. Äiti ei nyt ihan pysy tässä kehityksessä perässä nimittäin.

Vaikka vauvasta tuleekin taapero käytännössä yhdessä yössä, niin eihän se vauva itsessään nyt siinä yhdessä yössä mihinkään muutu. Sen sijaan yhdessä kuukaudessa, ja etenkin kahdessa, tuntuu että muutos aiempaan on aivan valtava, ja vauvameininki alkaa hiljalleen olla muisto vain.

No, mitkä sitten ovat olleet niitä kaikkein suurimpia muutoksia tässä vauva vs taapero-asetelmassa:

Syöminen. Kun maaginen 1v napsahti tauluun, helpottuivat ruokailuun liittyvät rajoitukset ja säännöt aika lailla ja etenkin maitotuotteiden laaja käyttö helpottaa arkea tosi paljon. Käytännössä voimme syödä koko perhe tällä hetkellä samaa ruokaa, mikä on tietenkin valtava helpotus aiempaan nähden. Hieman tämä systeemi vielä hakee uomiaan, kun päätimme mieheni kanssa vähentää lihansyönnin aivan minimiin, mutta lapselle sitä toki nyt aiomme antaa. Jonkin verran eri ruokia siis tulee yhä syötyä, ja kiireisinä päivinä tietysti napsahtaa edelleen Piltti-purkin kansi auki.

Meillä rakastetaan jogurttia, juustoa, bataattia, makaronimössöä ja kaikkia mahdollisia hedelmiä. Mara on onneksi hyvin kaikkiruokainen, edellyttäen tietenkin, että saa syödä itse sormin. Aika lailla vuoden rajapyykin kohdalla alkoi julmettu protestointi lusikalla syöttämistä vastaan. Noin yksi kymmenestä lusikasta uppoaa suuhun asti ja loppujen sisältö onkin sitten pitkin verhoja, seiniä ja allekirjoittaneen naamavärkkiä. Ja siis sehän ei todellakaan auta, että tyypille antaa lusikan itselleen, se kun lentää seinään sekin. Onneksi melkein kaikesta ruuasta saa sormiruokailtavan version ja erityinen halleluja pussipuuroille – joskus iltatoimien venähtäessä sielu lepää, kun saa annostella valmiin pussipuuron siististi suoraan suuhun sen ympäri ämpäri lentelevän Elovenan sijaan.

Muutokset syömisessä eivät kuitenkaan koske Maraa, vaan myös meitä vanhempia. Nimittäin kaikki lapsemme hereilläoloaikana syöty sapuska on syötävä salassa, eikä ihan vain nurkan takana, vaan mieluiten jonkinlaisessa äänieristetyssä panic roomissa 20 metriä maan syvyydessä. Auta armias kun kilautat lusikan kipon reunaan, tai rapistat vahingossa suklaakäärepaperia – se hetki meni nimittäin siinä sitten, ja seuraavat hetket saatkin selitellä lahkeessasi roikkuvalle taaperolle, kuinka äidinkin on pakko syödä henkensä pitimiksi.

Leikit. Nyt voi jo puhua oikeasti leikkimisestä ja suurimmaksi osaksi ihan itsenäisestä sellaisesta. Mara saattaa viettää pitkiäkin aikoja itsekseen touhuillen ja se jos mikä miellyttää meikäläistä. Yritän toki aina välillä olla osallistuva vanhempi ja ottaa osaa palikoiden asetteluun tai kirjan lukemiseen, mutta hyvin nopeasti saan tuta olevani hyvinkin ylimääräinen siinä touhussa. 😀 Palikkaleikit, kirjojen selailu ja autot ovat tällä hetkellä best.

Suurimmaksi osaksi kiinnostavinta on kuitenkin tutkailla huushollia ja touhuilla kaiken ei-leikittäväksi tarkoitetun parissa. Etenkin WC-istuin ja itse pytty ovat erityismielenkiinnon kohteena. Hyvänä kakkosena tulee päältä käytävä kissanvessa, jonka päälle Mara on oppinut kätevästi kiipeämään niin, että ulottuu kädellään ronkkimaan sen sisältöä. Hienoa. Vieläpä, mitä enemmän ikää herralle tulee, sen enemmän tuntuu sana ei kaikuvan kuuroille korville. Ei siis usko millään, ei yhtään millään. Eikä mitään.

Pieni ja hento ote ei myöskään varsinaisesti kuvaa sydänkäpysemme tapaa silittää kissojamme tai ihan vaan vaikka tarttua meidän poskiimme niin, että kyyneleet valuvat silmistä. Toinen suosikkinsa on tunkea sormet nenääni ja puristaa kynsillä niin, että koronatesti tuntuu tämän jälkeen höyhenen kutittelulta. Tämä siis tietenkin sen perusnipistelyn ja puremisen lisäksi. Mieheni oli jo aivan kauhuissaan, että minkälainen toisten kivusta nauttiva sadisti täältä oikein kasvaa, mutta googlettelun myötä saimme oppia, että ilmeisimmin kyseessä on vain vaihe. Toivottavasti.

Onneksi aina välillä vessanpytty- ja kissanvessafetissi hieman laimenee ja Mara malttaa puuhastella esimerkiksi pakasterasioiden lajittelun merkeissä. Viime viikonloppuna kokosin pienen laatikon täyteen kaikenlaista vauvaturvallista tavaraa mittanauhasta langattomaan tietokonehiireen, ja tämän mysteeriboksin tutkailemiseen meni juuri sen verran aikaa, että äiti ehti hieman vetää happea ja kerätä voimia jatkaakseen taas pian perässä juoksemista.

Liikkuminen ja vastavuoroisuus. Liikkuminen on ylipäätään ottanut jättimäisiä harppauksia eteenpäin. Askeleita ei olla vielä otettu, mutta muuten eteneminen on mitä monimuotoisempaa. Viimeisimpänä on masteroitu sohvalle kiipeämisen taito, mikä meinaa sitä että silmistä ei voi päästää enää hetkeksikään. Ja silloin joskus kun niin erehtyy tekemään, on ympärille laskeutuva hiljaisuus sellainen punainen lippu, että hälytyskellot alkavat soida saman tien. Yleensä sitä tapaa herran syömästä esimerkiksi kissanruokaa tai paperia.

Liikkumisen lisääntymisen ja sylissä viihtymisen on havaittu olevan kääntäen verrannollisia toisiinsa. Siinä missä äiti haluaisi halia ja sylitellä pienokaistaan, rimpuilee tämä sekunnissa itsensä alas ja lähtee lipettiin ikään kuin olisi kohdannut suurtakin vääryyttä. Tämä siis myös silloin, kun hän varta vasten itse pyytää syliin. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai juuri unilta heränneenä maltetaan sylissä istuskella vähän pidempäänkin, ja ai että kun tämä mamma sitä rakastaa.

Vaikka sanan ei suhteen kuulo vaikuttaakin harvinaisen valikoivalta, tuntuu että poika ymmärtää varsin paljon jo puhetta ja reagoikin yksinkertaisiin kehoituksiin. Ensimmäisenä sanana odotin kuulevani tietenkin, minkäs muunkaan, kuin äiti. Vaan ei. Meillä se oli kakka. KAKKA. Voi hyvänen aika oikeasti. Ehkäpä tämä kertoo kuitenkin vain lapsemme hyvästä huumorintajusta, nimittäin aikamoinen naurattaja tästä on kehkeytymässä. Poika hoksaa hyvin nopeasti nauravan reaktion saaneet temppunsa ja toistaa niitä sitten niin kauan, että lopettaa kun on huipulla sanontaa ei tässä yhteydessä varsinaisesti voi käyttää.

Hermoja raastavaa, niin ihanaa, ja joka päivä aivan ihan erilaista. Miltä taaperoelämä on näyttänyt siellä ruutujen toisella puolen?