Arkinen maanantai

Kuten sanottua, itse rakastan arkipostauksia. On ihanaa kurkistaa ihmisten arkeen kuvien ja tekstin muodossa – muidenkin kuvien, kuin instagramiin ladattujen viimeisen päälle aseteltujen kahvikuppos-marmoripöytäkuvien. Tämä postaus on aivan tuikitavalliselta maanantailta tällä viikolla, olkoonkin että kyseessä oli arkipyhä, mutta eipä tuo näinä aikoina päivän kulkuun vaikuta. Koska jatkuva vauvavauvavauva-toisto saa tekstin kuulostamaan ala-asteen äidinkielen aineelta, päätin kutsua tuota vauvaamme jatkossa täällä blogissa Maraksi (joka on siis hänen oikea lempinimensä). Lisäksi valitettavasti tulen jatkossa sortumaan me-persoonapronominin viljelyyn vauvasta puhuttaessa – vannoin etten näin koskaan tekisi, mutta eipä olisi pitänyt. Vannoin muuten aikanaan myös, etten koskaan liittyisi yhteenkään Facebookin lastenvaatekirppisryhmään – no, nyt olen jäsenenä niissä kaikissa ja selailen ilmoituksia hartaudella. Mutta asiaan, tässä siis meidän arkinen maanantaimme, kiinnosti tai ei 😀

08.00 herätys. Olen nukkunut sohvalla ja takana on seitsemän tuntia lähes katkeamatonta unta, KIITOS mieheni, kun hoidit yön ainoan syötön. Olo on pitkästä aikaa jopa ihmismäinen, joskin täysin mihinkään kykenemätön, ellen saisi tuplaespressoani noin niin kuin heti. Mara möyrii tyytyväisenä leikkimatolla ja saan rauhassa syödä vakioaamiaiseni, eli kreikkalaista jogurttia granolalla. Ihmettelen, miten tuo sama leikkimatto voikin tuottaa niin suurta ihmetystä joka ainoa aamu? Ellei olisi pyhä, katselisin toisella silmällä Uutisaamua. Olen jostain syystä aina fanittanut aamuvarhaisen uutislähetyksiä, ja joskus myöhempään herätessäni saatan laittaa kyseisen ohjelman pyörimään tallenteelta. Aurinkoisina aamuina tsekkaan pikaisesti myös takapihan meiningin ja kuuntelen hetken lintujen aamukonserttia. Näin korona-aikana en voi tarpeeksi kiitellä itseäni ja miestäni siitä, että teimme oikeastaan tasan vuosi sitten varsin riskaabelin ostotarjouksen nykyisestä kodistamme – ja se meni läpi.

Herra päivänsäde siinä odottelee aamupuuroa – jos tässä seurassa ei pahimmankin aamukörmyn huulille karkaa pieni hymy, niin ei sitten missään. Puuro on siis Maran lempiruoka numero yksi, sitä on saatava, ja sitä on saatava nopeasti. Koska olen vain ihminen, ja näin ollen aina auttamatta liian hidas, jouduttaa hän toimintaani läimimällä pöytää kuin maailman aggressiivisiin blackjack-peluri. Puuron kanssa tarjoillaan hedelmäsosetta ja huikka vettä päälle. Vesikupin ilmaantuminen näköpiiriin kirvoittaa suuremman innostuksen kuin kangastus autiomaassa ja olenkin pohtinut pitäisikö sitä vettä sitten antaa enemmän?

Aamiaisen jälkeen siivoilen nopeasti keittiön, koska joku idiootti (=minä itse) on jättänyt sen taas illalla siivoamatta. Ai samperi kun ottaakin päähän aloittaa aamu siivoamalla. Onneksi tässä ei kauaa mene ja Marakin pysyy tyytyväisenä syöttötuolissa haaveilevasti takapihamme horisonttiin katsellen. Siisti keittiö, parempi mieli. Taidankin teettää tästä kaunokirjaillun koristetekstin keittiön seinälle.

Sitten sosesouviin: vuorossa tällä kertaa hedelmäsoseet pakkaseen, koska päätin olla pihi ja tehdä nämä itse (säästää oikeasti aika paljon riihikuivaa siinä kohtaa, kun vauva syö noin 6 purkkia päivässä). Lihasoseet ostamme valmiina. Marahan ei tämän työn tarpeellisuutta ymmärrä lainkaan, vaan kyylää minua loukkaantuneena leikkimatolta. Siirryn hänen viereensä lattialle, sujuu se kuoriminen näinkin. Säästän myös kallisarvoisia askeleitani, kun ei tarvitse rampata edestakaisin kääntelemässä mahallaan huutavaa poikaa takaisin selälleen (voisi muuten oppia senkin pian itse, kun kerran mahalleen päätyminen loukkaa tunteita niin suuresti).

Soseet valmiina. Mara sai kielellistä virikettä selostaessani ääneen tämän puisevan touhun vaiheita yksityiskohtaisesti, ja minä saisin pian käyttää hänen päiväuniaikansa johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Välimaito. Yhtenä päivänä annoin vitsillä tuttipullon sängyssä makaavan lapsen kätösiin ja jukopliuta hänhän joi itse (katsoen minua siihen tyyliin, että oli jo tovin odotellutkin tätä askelta kohti itsenäisen vauvan elämää) – ja on juonut siitä asti. Vielä kun oppisi oman vaippansa vaihtamaan, niin voisin siirtyä henkilökohtaisen avustajan työstä talon sisäisen konsultin tehtäviin.

11.00: Soselounas ennen päiväunia. Kesken syömisen Mara alkaa hangata silmiään sen näköisenä, että kohta on helvetti irti, ellei päiväunet ala N-Y-T NYT. Lusikoin paniikissa loput soseet vauvan suuhun ja äkkiä sänkyyn. Nukahtaa nopeasti, kerrankin. Samalla tajuan, että nälkähän se siellä itselläkin jo vatsaa kipristää. Luojan kiitos olin eilen kaukaa viisas, ja tein paistettua riisiä myös tämän päivän lounastarpeiksi. Pitkään nämä aamut olivat sen sorttista sekamelskaa, etten edes älynnyt ajatella koko lounasta, puhumattakaan, että sellainen olisi ollut valmiina jääkaapissa. Sitten siirtelin kiljuvaa nälkää jogurteilla ja banaaneilla, kunnes huono olo iski jossain kohtaa väistämättä. Nälkäkiukku ei ole vain vauvojen juttu, sen tietää miehenikin.

Pikasutaisu meikkiä naamaan, vaikkei ohjelmassa kotoilua ja lenkkiä suurempaa aktiviteettia olekaan. En todellakaan meikkaa päivittäin, mutta kun äitiyslomaa on takana reilut 8kk, piristää mieltä kummasti pieni ehostautuminen. Kummasti sitä myös kuitenkin tottuu meikittömään pärstäänsä. Meinasin tuossa taannoin nimittäin pitkän meikittömän kauden jälkeen kiljaista kauhusta peiliin vilkaistessani – näytin täysissä pakkeleissani mielestäni aivan katutolpan juurelta karanneelta.

Tänään Mara tuntuu viihtyvän höyhensaarien päiväreissullaan, ja saan saateltua yhden kesken oleva projektin loppuun, kun sutaisen viimeiset maalikerrokset mieheni perintöhyllyyn. Ai että, aivan älyttömän rentouttavaa puuhaa, onneksi seuraava maalausprojekti odottaa jo työhön tarttumista. Päiväunien ajalle ei kylläkään voi suunnitella mitään sellaista projektia, mitä ei voi tarpeen vaatiessa keskeyttää. Koskaan ei nimittäin tiedä kauanko unet kestävät. Kaikenlaista fiksua se evoluutio on tuottanut, muttei on/off-uninappia pikkuvauvoihin.

12.00 unet jatkuvat vieläkin. Päädyn kirjailemaan muutaman sanasen blogiin. Nämä aamupäivät Maran nukkuessa ovat nykyisin ehdottomasti sitä kaikkein lemppareinta aikaani. Yleensä aikani kuluu joko blogin, virkkaamisen tai jonkinlaisten pienten kodin projektien parissa (kuulostaa aika glamoröösiltä, mutta nautin tästä elämänvaiheesta suuresti). Tai sitten valmistelen esimerkiksi päivällisen siihen pisteeseen, ettei juuri tarvitse kuin paistinpannua näyttää sitten kun sen aika on. Puhelimen selailukin on jäänyt huomattavasti vähemmälle viime aikoina, kun olen huomannut, että tällaiset aktiivilepohetket rentouttavat oikeasti paljon paremmin kuin se iänikuisten somefeedien pläräily. Välillä on tietenkin ihan paikallaan vain olla ja rötvätä sohvannurkassa puhelin kourassa.

13.00 makuuhuoneesta kuuluu kiljaisu: päiväunet done. Eikun epämääräistä keliä vilkuillen kaikkea mahdollista päälle ja vauva rattaiden kyytiin. Tuntuu, etten vieläkään ole kovin perillä siitä miten vauva tulisi milloinkin pukea ja sormi menee suuhun joka ikinen kerta, kun ulosmeno on edessä. Saamme ystävästäni ulkoiluseuraa ja rämmimme kolmisen varttia vuosisadan räntäsateessa, kelistä huolimatta on mukava vaihtaa kuulumisia ja tuleepahan itsekin liikuttua edes vähäsen. Mara ei taida kuitenkaan olla oikein lenkkituulella, vaan jupisee tuolta rattaidensa uumenista tuttuun tyyliinsä melkein koko matkan. Nykyisin on melkein harvinaista, että lenkkeilyn lomassa saataisiin päiväunetkin hoidettua, ellei sitten tehdä oikein ekstrapitkää lenkkiä. Kauniilla säällä poika katselee mielellään maisemia päästyään vihdosta viimein nauttimaan matkanteosta istuen, mutta näillä keleillä.. jos vain katse voisi tappaa.

14.30: parempi mieli sisällä. Lenkin jälkeen porkkana-kukkakaali- ja kiivisoseet linnunpoikasena ruokaa odottavan vauvan kitusiin, ja sitten tutkiskelemaan, olisiko leikkimaton tarjonta uudistunut tässä välissä. No eihän se ole, ainakaan minun mielestäni. Tämä Ikeasta ostettu jättimäinen leikkimatto on ollut ihan huippu, alla oleva vauvaystävällisen vaalea villamatto pysyy pukluvapaana ja illalla tämän saa kääräistyä leluine päivineen sivummalle. Lelukaaren sai hyvästellä jo aikaa sitten, kun Mara löytyi milloin mitenkin päin jaloistaan kaariin kietoutuneena.

Leikkimatolla viihtyminen on vaihtelevaa. Välillä siinä pyöriskellään tyytyväisenä tovi jos toinenkin, kun taas välillä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka matolle levittelisi koko huushollin lelutarjonnan ja keittiövälineet päälle. Pyrin tietenkin siihen, etten olisi aivan koko aikaa itse vieressä viihdyttämässä, mutta eipä tuossa useinkaan ole vaihtoehtoja, kun vauva kiljuu mahallaan kuin hyeena ja viskoo kaikki tarttumaetäisyydelle sattuvat lelut pitkin olohuonetta – ja suuttuu siitäkin vielä.

Olenkin miettinyt, kuinka idioottina Mara minua pitää, kun ihastelen ääneen näitä samoja puoli vuotta olleita leluja joka päivä. Yleensä katsoo minua kuin vähä-älyistä ja siirtyy jälleen kerran tutkimaan leikkimaton parasta antia, nimittäin sen pesulappua. Painiskelen taas viime aikoina päätäni vaivanneen dilemman parissa: mitä muuta voi vauvan kanssa tehdä, paitsi köllötellä leikkimatolla?

Koen huonoa omaatuntoa, kun en keksi mitään muutakaan, ja vauvan kanssa leikkiminenkin tuntuu verrattain kömpelöltä – toisaalta en edes tiedä kaipaako hän minua sössöttämään viereensä vai olenko ainoastaan häiriötekijä projektissa nimeltä pesulapun tarkastelu. Olen melko huono spontaanisti loruttelemaan tai lauleskelemaan, saati muodostamaan niistä lapselle mitään muuta leikkiä kuin kiusallista sooloperformanssia, joten jonkinlaista etäohjattua toimintaa olen kovasti kaipaillut. Ystäväni vinkkasikin kaupungin järjestämästä etämuskarista (Lastenkulttuurikeskus Rullan fb-sivuilta löytyy lisätietoa), joten se nyt ainakin otetaan kokeiluun. Tiedostan toki, että voin viskata tällä ongelmalla vesilintua siinä kohtaa, kun Mara lähtee liikkeelle, mutta siihen asti täytynee vain toivoa sormet ristissä, että poika tunnustaa minut äidikseen tästä tylsästä vauva-ajastaan huolimatta vielä jatkossakin.

16.00 hetken peuhaamisen jälkeen onkin taas päiväuniaika. Väsymyskiukkua torjuakseni olen oppinut melko herkällä silmällä ennakoimaan tätä kapeaakin kapeampaa aikaikkunaa, jonka sisällä päiväunille nukahtaminen sujuu sopusoinnussa. Tänään sujuu tämäkin nukahtaminen kuin unelma, ja minä jatkan unien ajan virkkausprojektini parissa ja ihan vain köllöttelen autuaana sohvalla.

17.00 päiväunet numero 2 ovat taputellut ja unien jäljiltä punaposkinen vauva on iloinen kuin mikä. Mies lähtee tarkan ostoslistan kanssa hoitamaan viikoittaisen kauppareissumme ja Mara syö päivällisen. Syöttötuoliin siirryimme muutama viikko sitten, ja se on kyllä tehnyt vienyt nämä ruokailuhetket aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä missä aikaisemmin istuin lattialla selkä quasimodo-kyttyrällä venkoilevaa poikaa pidellen, on nykyisin aivan ihanaa syöttää tuolissaan viihtyvää suursyömäriä. Sosetta on joka paikassa, ja joka ikinen kerta (viidesti päivässä) mietin koska saisin aikaiseksi viedä tämän pöydän alla olevan ikivanhan persialaismaton turvaan.

Päivällisen jälkeen kerään hieman lisää äitipisteitä ja annan Maralle mustikoilla täytetyn makututin makusteltavaksi. Sotkuista hommaa, mutta poika viihtyy – huh, ainakaan hetkeen sillä ei ole tylsää.

18.00 päivän paras hetki, nimittäin kylpyhetki. Mara hihkaisee innosta jo siinä kohtaa, kun näkee että suunta on kohti kylpyhuonetta. Aimo tovin hän läpsyttelee ammeessaan iloisena vettä ympäriinsä, ja nakertelisi tyytyväisenä kumiankkaansa varmaan tuntitolkulla. Itsekin ehdin tässä kohdin käydä suihkussa silmät toki kaiken aikaa poikaan naulittuna.

Pesujen jälkeen syödään vielä iltapuuro suurella riemulla. Järkevämpää olisi tehdä kaiketi tämäkin sotkuinen toimitus jo ennen kylpyä, mutta nyt syödään vaippasillaan puhdistusteknisistä syistä. Puuron jälkeen halitaan hetki sohvalla ja sitten sujahdetaan yöhaalariin ja siirrytään petiin.

Iltapuurot ja -pesut aloitetaan yleensä melko tarkasti siinä kuuden maissa ja seitsemän pintaan alkaa olla viimeinen hetki siirtyä sänkyyn hyvän sään aikana. Itsekin huokaisen yleensä helpotuksesta siinä kohtaa, kun Mara herää viimeisiltä päiväuniltaan, koska siitä eteenpäin päivän kulku on selvä kuin pläkki ja tuntuu, että me molemmat nautimme pilkun tarkoista iltarutiineista. Ei sillä, että päivän aikaisempiin hetkiin nyt mitään suuria yllätysmomentteja sisältyisi, mutta kuten sanottua, jossain määrin ahdistun siitä, etten mielestäni osaa viihdyttää lastani tarpeeksi hyvin.

Tuntuu, että päivät toistavat samaa kaavaa unet-ruoka-leikkimatto niin kauan kunnes on nukkumaanmenon aika. Uskoisin, että tämä tasaisen tylsä arki on vauvalle kuitenkin riittävän virikkeellistä, mutta viime aikoina olen tosiaan pohtinut, pitäisikö päiviin yrittää sisällyttää jonkinlaista rutiininomaista laulu-/loruhetkeä tai jotakin muuta aktiviteettia ylipäätään kuin se ainainen leikkimatolla oleminen. Päiväunille nukahtamiset ovat myös aina suuria kysymysmerkkejä, joten illan kynnyksellä suuri epävarmuus hellittää tästäkin syystä aina pikkuisen.

Luen kappaleen Vaahteramäen Eemeliä yöradiomaisella äänellä, ja pikku hiljaa joka suuntaan pyörivät raajat alkavat rauhoittua kohti nukahtamista. Unikoulua tässä on hiukan harkittu, mutta kuten todettua, olen mennyt totuttamaan raukkaparan sylinukutuksiin. Ensimmäisenä askeleena pyrimme nyt nukuttamaan vauvan suoraan sänkyynsä, koska eihän tässä nyt mikään kiire ole ja sydämeni itkee jo nyt verta, kun huomaan kuinka poika kaipaisi syliin nukahtamaan.

Mara on juuri nukahtamassa, kun mieheni tulee kaupasta ja pienen pieni rasahdus saa aikaan sen, että minua tuijotetaan jälleen lautasen kokoisilla silmillä pinnasängystä. Voi saakeli. Olen tässä kohtaa kykkinyt pinnasängyn vierellä jo kolmisen varttia ja päätämme vaihtaa vuoroja. Jollain ihmeen vauvakuiskaajan taidoilla mieheni taikoo pojan jälleen hetkessä uneen.

20.00 Vauva nukkuu, rauha on laskeutunut valtakuntaan ja on aika tämäniltaisen gourmetpäivällisen: eineslihapullia ja ”salaatti”. Aina ei jaksa laittaa ruokaa ja silloin mennään ihan hyvällä omalla tunnolla sieltä aidan matalemmasta päädystä.

Selailen tovin nettikauppoja syystä, että jotakin ulkoiluvaatetta on aivan pakko ostaa ostoslakostani huolimatta. Nykyisin tulee ulkoiltua sen verran paljon, että jonkinlaiset hyvälaatuiset vermeet olisi hyvä olla, sillä nykyisellään en omista kunnollista välikausitakkia esimerkiksi lainkaan. Parit pakolliset ostokset siis ostoskoriin ja samalla somefeedien tarkistus. Sitten hiukan neulomista toisella silmällä dokkaria katsellen, pari jaksoa Master Chefiä sängyssä, vauvan yösyöttö puoli yhden maissa ja unille itsekin.

Tällaista siis täällä. Kertokaa nyt ihmeessä, etten ole ainoa äiti, joka tuskastelee tämän uni-ruoka-leikkimattorallin kanssa. Kaikki hyvät ehdotukset vauvan viihdyttämiseksi otetaan myös vastaan nöyrästi kumartaen!

Hankinnat vauvalle – pitkä oppimäärä

Hoitopöytä on purettu tässä kohdin hyllyksi. Tähän Ikean pöytään ihastuin ystäväni luona ja lopulta metsästimme sitä tori.fi:stä sen myynnin jo loputtua aikaa sitten.

Otimme vauvahankinnat pääosin varsin lunkisti ja ainoat hankintamme pitkälle kolmanteen kolmannekseen olivat rakenneultran jälkeen ostetut body ja sukat. Sitten se iski – todellisuus siitä, että vauvalle varmaan oikeasti pitäisi hankkia jotain, ellemme pukisi sitä juuttisäkkiin ja heijaisi unille vanhassa sahtikuurnassa. Eikun jälleen silmälasit nenälle ja opiskelemaan vauva-asioita facebookin vauvaryhmiin. Tuttu tunne valtasi sisimpäni, kun käsittämättömät termit alkoivat vilahdella silmissäni yrittäessäni saada tolkkua näistä tuhat ja yksi mielipidettä sisältävistä listoista. Jumppikset, Baby-Vacit, kietaisubodyt ja unipesät – apua. Yksi asia sentään toistui listalla kuin listalla: harsoja, harsoja, kymmenittäin harsoja. Minä kaipaan uusien asioiden edessä mahdollisimman yksityiskohtaista tietoa ja numeroita, ja näiden epämääräisten luetteloiden keskellä tunsin olevani luennolla, jossa jokainen uusi lause kumoaa edellisen.

Yksi taloudellisesti suurimpia hankintoja vauvaa ajatellen lienee vaunut. Jos vauvaan valmistautuminen katsotaan kokonaiseksi tieteenalaksi, niin vaunut ominaisuuksineen voitaisiin hyvin hyväksyä pitkänä sivuaineena. Vaunujen ja turvakaukalon hankinta tuottivat suurenmoista ahdistusta – niitä oli niin paljon ja lastentarvikeliikkeiden ”no JOS haluat panostaa lapsesi turvallisuuteen, niin..”– tyyppiset lausahdukset niiden kaikkein kalleimpien avaruussukkulakaukaloiden kohdalla ei ainakaan helpottanut asiaa. Ei sillä, etteikö turvallisuus olisi tietenkin prioriteetti numero yksi, mutta kun sitä muutakin hankittavaa olisi. Piti miettiä mitkä ominaisuudet olisivat niitä meille tärkeitä – no en minä tiedä, kun en edes tiedä niitä ominaisuuksia! Lähipiirin vauvallisia haastattelemalla pääsimme onneksi eteenpäin ja pikkuhiljaa vaunuasiakin alkoi hahmottua.

Sitten kun sivuaine oli taputeltu, päätin lähteä tutkiskelemaan yksittäisiä luentokokonaisuuksia, kuten vauvan nukkumisolosuhteita (asia jota en osannut edes miettiä, kunnes törmäsin jälleen kilometrin mittaiseen keskusteluun aiheesta). Sänky patjoineen, lakanoineen ja peittoineen ei ilmeisesti ollutkaan tarpeeksi, vaan pitäisi olla myös kosteussuoja, reunapehmusteet ja tiessunmitä. Olin melkein jo klikkaillut kaiken ostoskoriini, kunnes sainkin tietää, että melkein kaikkiin näihin vauva voi potentiaalisesti tukehtua. Ei kun ostoskori tyhjäksi ja uutta tutkimusta kehiin.

Sänkykatselmuksen jälkeen piti pohtia vaateasiaa. Kokotaulukot ahdistivat, minkä verran pitäisi ostaa mitäkin? Pitikö olla niitä jumppiksia ja mitä ne ovat? Missä vaatteissa vauva kotiutuisi, pitikö vastasyntyneelle olla välikausivaatteet ja oliko unipussilla ja lämpöpussilla jotain eroa? Ja tietenkin kiireen vilkkaa pitäisi hankkia se kylpyamme – ja keltainen kumiankka. Entäs kylvyssä, käyttävätkö vauvat kylpyvaahtoa? Pitääkö niitä rasvata ja jos, niin millä?

Nyt kun vauva on pian 7kk, koen että nyt on minun aikani laittaa oma lusikkani tähän mielipiteiden soppaan. Mitä vauva tarvitsee ensimmäisten elinkuukausiensa aikana – minun mielestäni?

  • No ne vaunut. Vaunumaailma on tosiaan ihan omaa luokkaansa, on kaukalot ja telakat ja isofixit, on adapterit ja kääntyvät renkaat, lukitusmahdollisuudella tai ilman. Ne omat tarpeet vaunujen suhteen ovat tosiaan lähtökohtana: liikutteko kaupungissa ja autolla vai aarniometsässä samoillen? Tuleeko vaunujen mahtua pieneen tilaan? Jos asutte kerrostalossa niin mahtuvatko unelmienne vaunut hissiin? Me liikumme paljon autolla ja vaunuttelemme pääasiassa kaupunkiolosuhteissa, kauppakeskuksissa (silloin siis kun niihin sai vielä mennä) ja asfalttiteillä. Katsoimme (sitten lopulta) tärkeiksi ominaisuuksiksi helposti kasaanmenevät rattaat, joihin turvakaukalon saisi napsautettua suoraan kiinni ilman adaptereita ja helposti kääntyvät renkaat. Päädyimme lopulta Britaxin rattaisiin Babysafe 2 i-size-kaukalolla, koska samassa paketissa tuli kaikki: yhdistelmävaunut, kaukalo ja telakka (=se mihin kaukalo kiinnitetään autossa). Uudemmissa autoissa isofix-valmius (=mihin puolestaan telakka kiinnitetään autossa), mutta vanhempien autojen kohdalla tämäkin kannattaa erikseen tarkistaa. Olemme olleet erittäin tyytyväisiä valintaamme ja vaunut ovat palvelleet meitä juurikin niissä ominaisuuksissa, mitä sormi suussa epäilimme kaipaavamme. Turvakaukalon suhteen näin jälkeenpäin valitsisin ehkä kuitenkin sellaisen mallin, jonka saa enemmän makuuasentoon. Vauvaa ei suositella pidettäväksi kaukalossa paria tuntia pidempään kerrallaan, koska pystyasento saattaa painaa hengitysteitä kasaan altistaen vauvan hapenpuutteelle. Mukavia kauppakeskusvisiittejä tahdittikin vauvan hengitysliikkeiden silmitön tarkkailu.

  • Sänky. Alunperin suunnittelin nukuttavani vauvan äitiyspakkauslaatikossa, kuten moni tekee (toki se sahtikuurnakin olisi ollut). Pesänrakennusvietin sekoitettua pääni päädyin kuitenkin etsimään ensisänkyä ja saimmekin hankittua sellaisen tori.fi:stä muutamalla kympillä. Olihan se ihana laittaa oikea sänky vauvaa varten valmiiksi mobileineen kaikkineen. Tosin nyt valitsisin ensisängyn sivuvaunulla, koska kahdeksan kertaa yössä on aika hemmetin raskasta nousta kurottelemaan vauvaa laitojen yli. Tämän lisäksi sängyssä oli ohuet reunasuojat, hengittävästä materiaalista tehty kosteussuoja, vauvapeitto ja lakana. Tyynyä vauva ei tarvitse – opin tämänkin vasta tutkimusta tehdessäni. Muhkeat reunapehmusteet, niin ihanilta kuin ne näyttävätkin, ovat turvallisuusriski vauvan potentiaalisesti kääntyessä kasvot niihin päin. Sama pätee unipesiin, joskin jatkuvasti valvovan silmän alla sellainen toki lienee turvallinen. (https://tukes.fi/turvallinen-uni). Kaiken kaikkiaan, jaloilla seisova oikea sänky on mielestäni mukavampi vaihtoehto laatikolle, vaikka sen voisi pinnasänkyynkin laittaa hyvin. Ensisänkyjä on itseasiassa vuokrattavissakin, mikäli sellaiseen ei halua rahojaan suuremmalti sijoittaa (vaavi.fi vuokraamat ensisängyn kulkevat vieläpä pyörillä, olisinpa tiennyt tästä vaihtoehdosta aiemmin).
Pinnasänky on edelleen meidän makuuhuoneessamme.
  • Soiva mobile oli alun alkaen lähinnä pakko saada kun se näyttää niin kivalta-tyyppinen hankinta, mutta osoittautuikin varsinaiseksi aamujen pelastajaksi siinä kohtaa, kun vauva alkoi jo hieman seurata ympäristöään. Laittamalla sen päälle sain aamuisin aikaa hampaiden pesuun, vessassa käyntiin ja tuplaespresson ryystämiseen.

  • Sitteri. Vauva viihtyi vähän vaihtelevasti sitterissä, sen kanssa oli kuitenkin helppo siirrellä vauvaa sinne missä itsekin kulloinkin oli ja parhaiten vauva viihtyi katsellen minun touhujani. Pyykit sai ripustettua ja ruuan laitettua, kunhan muisti raportoida tekemisensä viimeisen päälle. Tärinäominaisuus tuntui ainakin ajoittain rauhoittavan ja hermoja kiristävä pimpelipom-musiikki samoin – ainakin siis vauvaa.

  • Ne harsot. Meidän vauvamme ei juurikaan pulautellut, joten harsojen käyttö jäi melko vähäiseksi. Olivat ne sitten kyllä hyödyllisiä kaikenlaiseen pyyhintään ja kuivaamiseen, mutta 15 harsoa meidän kohdallamme oli liikaa. Tämä nyt on todella yksilöllistä, joten kyllä sitä nyt ainakin muutama harso (te numeroita kaipaavat: kymmenen on hyvä) kannattaa varata. Käteviä ovat myös turvakaukalon suojina ihmisten keskuudessa liikkuessa ja kutisevien ikenien jynssäämiseen sitten kun sen aika on.

  • Bodyt. Ja nimenomaan ne kietaisubodyt. Siinä kohtaa kun kokemusta vauvojen käsittelystä ei ollut lainkaan, ei tehnyt mieli alkaa tunkea tuota heiveröistä päätä pienestä kaula-aukosta läpi, entä jos sohaisen sen aivoja aukileen läpi? Kietaisubodyn pukeminen ensimmäistä kertaa oli kuin mensan testi, mutta sitten kun sen oppi niin mikään ei helpota pukemista niin paljoa. Bodyja meillä oli varmaankin noin kymmenen ja pärjäsimme tällä varsin hyvin vähäpukluisen vauvamme kanssa. Ne todella kasvavat nopeasti, joten ehkä näihin ensimmäisiin vaatteisiin ei kannata upottaa koko omaisuutta, me saimme onneksemme lähes kaiken hyväkuntoisina ja käytettyinä. Vauvan syntymäkoko tietenkin määrittelee bodyjen koot, mutta 50-kokoisilla pääsee todennäköisesti alkuun. Jos vauva syntyykin kovin pienenä, ehtii 46-koon vaatetta hakea vaikkapa sitten se kotona odotteleva puoliso (tällä hetkellä ilmeisesti näin on). Muita kokoja ehtii hamstrata myöhemminkin, vaikka vauva verrattain nopeasti kasvaakin, niin ei se nyt sentään yössä venähdä.
  • Muut vaatteet. Bodyjen lisäksi meillä oli muutamat (=noin viidet) housut ja tietenkin sukkia (10 paria riittänee alkuun). Jos aikuisten sukat häviävät pesukoneen syövereihin niin vauvojen sukat sinne mustaan aukkoon vasta häviävätkin. Unihaalareita meillä oli myös muutamat, ja jos kietaisumalli on bodyissa se juttu, niin näissä ehdottomasti kaksisuuntainen vetoketju (KappAhlilta näitä ainakin löytyy). Yön pimeinä tunteina mikään ei ole niin veemäistä kuin napittaa miljoonia neppareita kiinni vauvan rääkyessä punaisena. Paidat ovat tämän ikäisellä melko turhia selän alle rullaantuessaan. Sisätumppuja kannattaa hankkia myös muutamat (vaikkapa 3-5 paria), jottei vauva pääse raapimaan itseään.

  • Turvakaukaloon laitettava lämpöpussi. Koskee nyt lähinnä talviaikaa. Aivan huippu keksintö, kaukalon valjaat tulevat siis pussin rei’istä ja vauvan voi sujauttaa pussiin oikeastaan sisävaatteissa välttyen ylimääräiseltä pukemishärdelliltä. Koko talvena meillä ei ollut minkäänlaista toppahaalaria käytössä tästä syystä. Vaunulenkeilläkin lämpöpussi oli käytössä, silloin puimme yleensä yhden lisäkerroksen vaatetta, mutta lämpimänä pysyi. Meidän pussimme oli Emma-merkkinen ja sopi ainakin tuohon meidän kaukaloomme, eikä ollut hinnaltaankaan mitenkään kallis, muutaman kympin. Näistäkin on olemassa kaikenlaisia hienoja Siperian olosuhteisiin sopivia karvavuorattuja versioita, mutta pärjäsimme tällä varsin hyvin. Turvakaukalossa tämä on turvallisempi vaihtoehto sille, että laittaisi vauvan paksussa toppahaalarissa kaukaloon, jolloin vyöt eivät suojaa tarpeeksi napakasti.

  • Ulkovaatteet. Kiitos lämpöpussin, emme juurikaan tarvinneet muita ulkovaatteita koko talvena. Äitiyspakkauksen toppahaalaria olisi toki voinut käyttää vaunulenkeillä, mutta se on edelleen auttamatta liian iso (olisi muuten kova juttu, jos äityspakkauksesta olisi olemassa kaksi versiota kesä- ja talvivauvoille noin karkeasti). Kovemmilla pakkasilla meillä oli käytössä lämpöpussin alla uudenveroisena saatu Polarn o Pyretin Windfleece-haalari, joka on ollut kyllä ehdottoman hyvä. Mitoitus näissä on melko iso ja nyt 68cm vauva mahtuu tuohon 62-kokoiseen haalariin vielä täysin ongelmitta. Talvella käytössä oli lisäksi villapipo, villasukat, villatumput ja kaulahuivi.
  • Viltti. Lämmin viltti taipuu moneen. Tarvittaessa makoilualustaksi kyläillessä, kevyeksi peitoksi nukkuessa ja lisälämmikkeeksi vaunuihin.

  • Swaddle Up- unipussi. Tätä hehkuttivat kaikki, ja onneksi otin neuvosta vaarin. Ostimme tämän jo laitokselle ja vauva nukkui siinä joka yö noin kolmikuiseksi asti. Unipussissa siis kädet ovat pussin sisässä estäen ylenmääräistä huitomista, mutta vauva saa kuitenkin kädet nostettua pään viereen normaaliin nukkuma-asentoon. Meidän tuulimyllymme ehdoton pelastus. Edelleen joka suuntaan vispaavien käsien kanssa nukkumaan mennessä taistellessa harmittelen, ettei näitä saa käyttää enää vauvan opittua kääntymään.

  • Whisbear. Alkuun nukkumaanmeno oli yhtä huutokonserttia, kunnes törmäsin suositukseen kokeilla valkoista kohinaa vauvan rauhoittamiseksi. Kokeilimme alkuun Spotifysta (löytyy hakusanalla white noise / pink noise baby) tätä ja vauva rauhoittui silminnähden nukahtaen melkein heti. Valkoinen kohina jäljittelee siis kohdun äänimaailmaa ja rauhoittaa vauvaa nukahtamaan. Whisbearin kohina lakkaa noin 40 minuutin kohdalla ja sensori tunnistaa vauvan itkun, jolloin kohina käynnistyy uudelleen. Tämän koin melko turhaksi sikäli, kun itkevä vauva tuli joka tapauksessa nostettua rinnalle tuossa kohtaa.

  • Imetystyyny. Kroonisista niska-hartiaseudun vaivoista kärsivänä en voi tarpeeksi ylistää keksintöä nimeltä imetystyyny. Vauva lepää tyynyn päällä lähes itsestään ja toki siitä täytyy kiinni pitää, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, kun muutaman kerran jouduin imettämään aivan sanoinkuvaamattomassa vänkyräasennossa niskaparkaani suojatakseni.
  • Lelut. Pieni vauva nyt ei leluja tarvitse, mutta siinä kohtaa kun ympäristö alkaa hiukan kiinnostaa, viihtyi ainakin meidän vauvamme lelukaaren alla roikkuvia leluja katsellen. Sisustuksellisen painajaisen muodostavat värikkäät lelut ovat tietenkin parhaita. Tarttumisvaiheessa purulelut ovat ykkösiä, joskin suurehkosta leluarsenaalistamme huolimatta taikinanuolija taitaa olla tuon minimalismin ystävän paras kaveri. Kaikenlaiset rapisevat pehmokirjat ovat myös kivoja. Näitä tosin ehtii hankkia sitten myöhemminkin. Nyt melkein 7kk ikäistä vauvaa rauhoittaa nukkumaanmennessä myös unipupu.

  • Talkki ja sinkkivoide. Kaksi päivää kotiutumisen jälkeen olin aivan kauhuissani, kun löysin vauvan kaulapoimusta kirkuvanpunaisen hautuman ja soittelin potilashotellin kätilölle paniikissa ohjeita. Sinkkivoiteella tuo rauhoittui päivässä ja talkkia tulee ripoteltua edelleen herkästi hautuvalle vaippa-alueelle.

  • Baby-Vac-nenäimuri. Uskoin vertaisiani ja päädyin ostamaan tämän muiden vastaavien sijaan. En ollut uskoa silmiäni, kun luin ohjeet ja niissä kehoitettiin liittämään imuletku imuriin. Siis pölynimuriin. Paniikissa tein työtä käskettyä varmana että imaisisin vauvani nenän mennessään, mutta ykkösteho on tosiaankin kevyt ja pahimmatkin maitokokkareet lähtevät tällä kätevästi. Vauvallakaan ei juuri ilme enää värähdä lähestyessäni sen nokkaa imureineni. Maitopalluroiden ollessa tiukassa kannattaa suihkaista Physiomer Baby Mistiä alkuun.

Seuraavien hankintojen suhteen koen, että olisimme pärjänneet ilmankin:

  • Vaipparoskis. Haksahdimme tämän turhakkeen jostain syystä hankkimaan. Vaipparoskiksessa on siis muovipussikasetti ja roskiksen mekanismia pyöräyttämällä se kietaisee jokaisen vaipan oman pussinsa sisään ja lopuksi tämä vaippapussipötkö sitten kiikutetaan roskikseen. Ensinnäkin oli hieman iljettävää tunkea niitä kakkaisia vaippoja käsin sinne pieneen aukkoon ja toiseksi niiden kasettien ostaminen on melko kallista. Päädyimme sitten melko pian käyttämään tavan poljinroskista eikä täällä tiettävästi kakkalemuissa olla elelty (tätä sopisi toki kysyä ennemminkin vierailtamme).

  • Hoitopöytä. Hoitopöydän hankkiminen ja valmiiksi laittaminen on tietenkin omanlaisensa virstanpylväs vauvantuloon valmistautuessa, ja muutaman kuukauden ajan jaksoimmekin tunnollisesti kiikuttaa vaippaansa itkevän vauvan omaan huoneeseensa hoitopöydälle vaipanvaihtoon. Monta kertaa yössä toistettuna tämäkin alkaa tuntua lopulta melko puisevalta hommalta, ja olo olikin kuin Arkhimedeellä kylpyammeessa, kun tajusimme tuossa taannoin, että mehän voimme vaihtaa sen vaipan vaikka sängyssä. Tämä tokikaan ei ole kovin mielekästä silloin, jos poikavauva ruikkii pissat pitkin huonetta, mutta olemme päättäneet ottaa tietoisen riskin. Laittamalla uuden vaipan valmiiksi vanhan alle saa tätäkin riskiä hieman minimoitua. Tämän oivalluksen myötä pakkasinkin hoitopöydän pehmusteineen varastoon. Hoitoalustaa voi käyttää missä vain, esimerkiksi pesukoneen päällä ja erillisessä huoneessaan vesipisteen ulottumattomissa vaipanvaihtopiste oli jokseenkin hankala.

  • Itkuhälytin. Meille tämä oli turha, koska alakertamme on sen verran kompakti, että vauvan itkun kuulee kyllä ja ulkona vaunuissa vauva ei koskaan oppinut nukkumaan. Heräsi aina vaunujen pysähdyttyä, joten tähänkään tarkoitukseen se ei oikein passannut.

  • Kantoreppu. Tula FTG-reppu vaikuttaa edelleen ominaisuuksiltaan vallan hyvältä, mutta meillä käyttö jäi muutamaan kertaan. Vauva ähisi kuumissaan ja minulla valui hiki sekä ihan fyysisten olosuhteiden vuoksi että siksi, että jouduin tarkkailemaan jatkuvasti hengittääkö se. Nyt toki kun vauva on isompi, ajattelimme kokeilla tätä uudelleen. Miehestäni tuleekin kantoreppuiskä, halusi tai ei.
  • Hoitolaukku. Melko turhake mielestäni, siis nämä varsinaiset hoitolaukut. Parhaaksi olen kokenut Fjällrävenin Kånken-repun, jossa tavarat pysyvät järjestyksessä sen suoran muodon ansiosta. Hoitoreppu on meillä ylipäätään melko riisuttu: vaippoja, vaihtovaatteet, harso, kosteuspyyhkeet, tutti, pilttipurkki ja lusikka ja neuvolakorttikin siellä aina kulkee. Kovin suurta arsenaalia vauvan kanssa liikkuessani en ole kokenut tarvitsevani ja pahimmassa kiireessä olenkin napannut vain parit vaipat taskuuni ovesta ulos sännätessäni.

  • Seisova kylpyamme. Alkuun vauva tuntui inhoavan kylpemistä, joten päädyimme ottamaan sen mukaan suihkuun – siitä se nautti alusta asti ja koko toimituskin oli paljon nopeampi kuin kylvettäminen. Aivan pienen vauvan kanssa kylvetys on mielestäni epäergonomista oli ammeessa sitten jalat tai ei ja olemmekin palanneet kylpyhommiin nyt vasta, kun vauva siitä selvästi nauttii ja osoittaa jonkinlaista jäntevyyttä kylpytuessa ollessaan. Kaikkein mukavimmin tämäkin tapahtuu nykyisin kylpyhuoneen lattialla ammeen vieressä istuen (ja kastuen).

  • Imetystuoli. En tiedä miksi ajattelin, että vauvan nukkuessa meidän huoneessamme lähtisin imetyshommiin viereiseen huoneeseen (vauvan tulevaan omaan huoneeseen) keskellä yötä. Pesänrakennusviettiä (lue: maanista Ikea-shoppailua) on jälleen kerran kuitenkin syyttäminen, kun sellaisen kuitenkin hankimme. Tuoli itsessään oli äärimmäisen mukava (Ikea Strandmon), mutta ei sille vain ollut käyttöä. Ensimmäisinä öinä kirmaisin hormonihuuruissani sohvalle imettämään ja tv-sarjoja katselemaan. Hyvin pian aloin kuitenkin laiskistua ja jäin sänkyyn imettämään, edelleen kuitenkin täysin hereillä tv:tä katsellen. Muutaman viikon kuluttua tuijotinkin enää lamaantuneena seinää ja odotin ajan kulumista. Päivisinkin imetys tapahtui missä milloinkin, muttei koskaan tuossa tuolissa. Sentään jotain käyttöä tuolille saimme, kun hiljattain siirsimme sen olohuoneeseen ja siitä tuli ihan vain nojatuoli.

Loppuun vielä rautalangasta vääntäen, koska olisin itse mieluusti ottanut tällaisen listan vastaan. Jos nyt siis odottaisin uutta vaavia saapuvaksi (mitä toivottavasti en vielä tee), löytyisi valmiina seuraavat (vaatteet koossa 50-56):

  • 10 kpl kietaisubodyja
  • 5 pehmeät trikoohousut
  • 10 paria sukkia
  • 3-5 paria sisätumppuja
  • Pipo, villasukat, villatumput
  • 3 yöhaalaria
  • 10 harsoa
  • (Swaddle up-unipussi)
  • Lämpöpussi vaunuihin
  • Nukkumapaikka vauvalle (patja, hengittävä kosteussuoja jos lainkaan, vauvalakana, vauvapeitto)
  • Viltti/trikoopeitto
  • Vaippoja
  • Talkkia
  • Sinkkivoidetta
  • Hoitoalusta
  • Pyyhe vauvalle (äitiyspakkaus)
  • Baby-Vac
  • Physiomer Baby Mist
  • Varalle muutama purkki korviketta ja tuttipullo
  • Tutteja (suositellaan käytettäväksi parin viikon ikäisestä, jottei mahdollisen imetyksen suhteen imuote kärsi)

Näillä pärjää mielestäni jo pitkälle ja kaiken muun ehtii hankkia myöhemminkin.

Meidän arki

Olen lukenut blogeja vuosikaudet ja rakastanut aina arkipostauksia, joten ajattelin sellaisen itsekin rustailla. Tuossa taannoin jynssäsin antaumuksella vessanpönttöä vauvan mentyä nukkumaan ja tulin kaikessa tyytyväisyydessäni miettineeksi, että mikä viikonpäivä oikein olikaan. Perjantai. Enpä olisi kuvitellut vielä reilu vuosi sitten että tulisin olemaan varsin tyytyväinen nykyiseen tapaani viettää perjantai-iltaa.

Töissä käydessä ero viikonlopun ja arjen välillä oli selvä kuin pläkki. Kotiin päästyä hartiat laskeutuivat muutaman sentin alaspäin (usein vain mennäkseen hetken kuluttua totaaliseen juntturaan viikonlopun tensiopäänsäryn pistäytyessä käymään), ja piti oikein miettiä, miten nuo arvokkaat edessä olevat tunnit käyttäisi mahdollisimman tarkasti hyväkseen. Tein useamman vuoden töitä vielä kuun joka toisena lauantainakin, jolloin työviikon päätyttyä oltiin vieläkin suurempien kysymysten äärellä. Parhaimmillaan sitä oli noin 36 tuntia aikaa sekä rentoutua, että tehdä asioita, nähdä kavereita ja olla vain itsekseen, käydä kävelyllä ja harrastaa kaikkea kehittävää.

Nyt arkipäivät ja viikonloput ovat keskenään samanarvoisia, ja arki etenee varsin verkkaisesti tässä ihanassa vauva-arjessa – päivämäärän ja välillä viikonpäivänkin saa oikein kalenterista tarkistaa. Pohdin jo kauan ennen vauvan tuloa, miten osaisin nauttia vain kotona olemisesta, ja kuinka höperöityisin alle kuukaudessa. Enpä olisi uskonut, että nauttisin tästä kaikesta niin täysin siemauksin, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin ihan oikeasti sanoa nauttivani arjesta.

Nyt eletään tietenkin poikkeuksellisia aikoja koko maailmassa, mutta meidän arkeemme tämä ei ole juurikaan vaikuttanut, mitä nyt sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut aivan olemattomiin, eikä kauppakeskuksiin pidä enää lähteä viettämään aikaa. Julistauduttuani kuitenkin jo vuodenvaihteessa kesään asti ulottuvaan ostoslakkoon, sopii tämäkin itse asiassa minulle paremmin kuin hyvin. Vauvauinnin päättyminen harmittaa, mutta teimme senkin suhteen päätöksen lopettamisesta jo ennen kuin niin virallisesti tapahtui. Meidän harrastuksemme ovat nyt toistaiseksi nekin tauolla ja se luonnollisesti korpeaa, mutta onneksi on muitakin vaihtoehtoja liikkumiselle.

Pyrimme suhtautumaan tähän koko tilanteeseen mahdollisimman neutraalisti, kotona on nyt vain pysyttävä, ja se kodin ulkopuolinen elämä jatkuu sitten myöhemmin. Onneksi kuitenkin voin todeta, että elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta, nimittäin tämä täysin arkipäiväinen ihana elämä.

Tältä siis näyttää kutakuinkin meidän aivan tuikitavallinen päivämme vastikään puoli vuotta täyttäneen vauvamme kanssa:

04.00 Ensimmäinen ja ainoa yösyöttö. Nämä ovat vähentyneet onneksi iltapuuron aloittamisen myötä. Siirryimme muutama viikko sitten kokonaan korvikkeelle erinäisistä syistä, joten syöttäminen itsessään on varsin nopea toimitus, mutta uudelleennukahtaminen on vauvalle haastavaa. Tässä kohtaa vauva siirtyykin yleensä meidän sänkyymme nukkumaan, jottei tarvitse kyyristellä selkä kivuliaassa krampissa pinnasängyn päällä rauhoitellen joka ilmansuuntaan tuulimyllynä pyöriviä raajoja. Tässä kohtaa toinen, se sillä kertaa onnekkaampi, meistä siirtyy yleensä sohvalle nukkumaan.

07.00 Herätys! Olemme varsin iltavirkkua sakkia ja nämä aamuherätykset pistävät kyllä irvistämään, etenkin kun emme millään malta mennä nukkumaan ennen puolta yötä, usein nukkumaanmeno venähtää reilusti seuraavan vuorokauden puolelle. Usein vauva on, luojan kiitos, tässä kohtaa hereillä maksimissaan 1.5 tuntia. Aamupuuron ja -maidon jälkeen siirrymme yleensä hetkeksi leikkimatolle. Vauva leikkii itsekseen ja televisiossa pyörii uutisaamu. Heti ensimmäisen silmänhieraisun jälkeen kuitenkin pikapikaa takaisin sänkyyn nukkumaan. Tässä kohtaa otamme usein itsekin vielä torkut vauvan nukkuessa onneksemme yleensä 2-3 tunnin aamupäiväunet. Hampaitakiristävän aamuherätyksen sietää espressokupillisen voimin, kun tietää pääsevänsä itsekin vielä hetkeksi unille.

11.00 Herätys numero kaksi. Tässä kohtaa koko jäsenistömme alkaa olla jo kutkakuinkin tolkuissaan katkonaisen yön jäljiltä. Espresso numero kaksi tulille tuplana ja sitten hommiin. Tässä kohtaa lounaslinjasto tarjoaa lihasosetta ja maitoa, jonka jälkeen jälleen leikkimatto kutsuu uusin energioin. Kiinteät maistuvat hyvin, joskin äärimmäisen sottaisesti. Tähän saakka syötöt ovat tapahtuneet sylissä, koska istuessaan vauva heiluu kuin heinäseiväs. Onkin aikamoinen toimitus ohjata sose sylissä venkoilevan vauvan suuhun, vieläpä kun mukamas liian hitaiden liikkeiden välissä suuhun hakeutuvat sormet toisen käden tavoitellessa lusikkaa itselleen. Eipä ole enää sitä ongelmaa, etteikö olisi tarpeeksi pyykkiä pestäväksi (edelleen mental slap itselleni kuuden kuukauden takaiseen aikaan, kun tätä harmittelin). Vauvallehan nyt olisi aivan sama, vaikka viettäisi kaiket päivät yöhaalarissaan, mutta itse tykkään pitäytyä rutiineissa näin poikkeusaikoinakin ja puemme tämän ruokailusirkuksen jälkeen päivävaatteet. Tässä kohtaa syömme myös itse lounaan vuoroissa ja otamme molemmat puolituntisen lounaan päälle, lähinnähän sitä nyt tulee sosiaalisen median pariin karattua.

13.00 Ulkoilun aika. Päivittäin on pakko päästä ulos nykyään, muuten leviää pää. Vaunulenkkien ongelmaksi alkoi muodostua se, ettei vauva oikein enää nukkunut vaunuissa ja koko lenkin ajan sai kuunnella mutinaa vaunukopasta, kun ulkomaailma alkoi kiinnostaa liiaksi. Vaihdoimmekin rattaisiin tällä viikolla ja heti helpotti, vauva seurailee mielenkiinnolla maisemia ja saattaapa jopa hetkeksi nukahtaakin. Tunnin – puolentoista verran yleensä ulkoilemme tutuissa maisemissa – vähän liiankin tutuiksi alkavat jo käydä. Olemmekin suunnitelleet, että voisimme silloin tällöin ajella autolla muihin lenkkimaisemiin, jotta jälleen vältyttäisiin pään leviämiseltä.

Kotiinpäästyä olisikin jälleen murkinasettiä, ja tarjolle asetetaan tällöin hedelmäsosetta ja maitoa. Koska ulkoillessa unet eivät välttämättä kovin pitkiksi ehdi, ottaa vauva yleensä ulkoilun ja syömisen jälkeen vielä torkut. Helpoiten se nukahtaa jomman kumman viereen sängyssä ja toinen nukuttaakin vauvan toisen puuhaillessa tällä välin omiaan. Itse yleensä saan tässä kohtaa järjesteltyä hieman kotia, valmisteltua päivällistä, pestyä pyykkiä tai ihan vain oltua.

16-17 Torkut ohi. Yleensä tässä kohtaa tulee hassuteltua jonkin aikaa sängyssä porukalla, vauva nauraa nykyisin melkein kaikelle (tunteepahan itsensä hauskaksi edes joskus), etenkin kaikenlaisille päristeleville äänille ja kutitukselle. Kädet havittelevat kolmea ohimohiustani ja silmälasit viskataan sängynnurkkaan. Edelleen laittaa myös nenäni suuhunsa, vaikka olen yrittänyt sanoa, ettei se näin korona-aikana ole oikein korrektia. Kasvissose- ja maitoaterian jälkeen puuhastelemme yleensä jälleen leikkimatolla. Kutiseviin ikeniin huippuniksi on jäisillä mustikoilla täytetty makututti, jota vauva imeskelee antaumuksella, heittelee toki myös päin vaaleanbeigeä sohvaamme ja valkoista villamattoamme. Nyt tosin, kun vatsalle kääntyminen on se juttu, noin joka kolmas minuutti pärähtää kuuluviin dramaattinen itku, kun tuttia ei niin vain saakaan suuhun päinmakuulla. Ei auta kuin rientää hätiin joka ikinen kerta. Olemme myös harjoittaneet taiteen alaa värikylpyjen ja mustikkamaalauksien keinoin, ja välillä aloitamme itkun siivittämän pukeutumissouvin päälle mennäksemme takapihalle katselemaan meininkiä. Joskus täytyy myös itsekkäästi tehdä jotakin myös oman henkemme pitimiksi, ja siirrettävä vauva keittiön lattialle ruuanlaittokurssille – onneksi silikoninen nuolija tuo vaihtelua tavan helistimiin. Välillä intoudun tanssimaan vauvalle lastenmusiikin tahtiin (onnekseni ainakin näyttää nauttivan, vaikka esittävän taiteen vuosistani on hieman aikaa), ja mieheni päästää mielellään sisäänsä tukahdutetun runonlausujansa valloilleen loruttelemalla Hanhiemon iloista lipasta.

Aluksi ahdistuin hieman siitä, miten ihmeessä saisin ajan kulumaan vauvan kanssa, mutta melko tarkka rutiini helpottaa paljon asioita, kuten sekin, että vauva alkaa olla melko ennakoitava jo. Säännölliset uniajat luovat itselle henkistä kestävyyttä, kun tietää ettei viihdytettävää tarvitse keksiä tunneiksi, vaan yleensä maksimissaan kahdeksi. Pyrimme myös siihen, että vauva saisi aikaa leikkiä ihan itsekseenkin, mutta nykyisellään vatsalta selälle kierähtämisen vaikeus saa vauvan loukkaantumaan siinä määrin, että autonomia kärsii väistämättä.

Tässä kohtaa viihdytämme vauvaa yleensä vuoroissa, jolloin toinen saa tehdä kotitreeniä tai mitä ikinä haluaakaan. Ja siis, näinä poikkeuksellisina aikoina jopa minä olen alkanut ihan pitää tästäkin vaihtoehdosta. Joskus treenaan myös vauvan kanssa, vauva kuvittelee tämän olevan erityinen panostus hänen ylhäisyytensä viihdyttämiseksi ja 8.5 kiloinen jässikkä käy jo ihan pienestä kahvakuulasta. Välillä se katselee selällään nauraen, kun teen jumppakuminauhan avulla kyykkyjä sen edessä – eipähän ainakaan tule ajatelleeksi liikoja itsestään tällaisen PT:n edessä.

18.00 Iltarutiinien aika. Tässä kohtaa on yleensä joko kylvyn (ainakin mikäli makututti on ollut kuvioissa mukana) tai vaihtoehtoisesti suihkun aika. Vauva nauttii silminnähden molemmista ja leveä hymy paljastaa innostuksen jo siinä kohtaa, kun suunnataan kylpyhuoneeseen. Vanhan kansan lappupesuja se ei voi sietää, ja kun iho sen erittäin hyvin rasvaamattakin kestää, niin olemme suihkutelleet päivittäin. Suihkun tai kylvyn jälkeen siirrymme hämärrettyyn makuuhuoneeseen, jossa syödään iltamaito ja -puuro vaippasillaan (koska sotku) ja sen jälkeen pujahdus unihaalariin.

Nukuttamisessa olemme käyttäneet kahta tapaa. Joko mieheni nukuttaa vauvan suoraan sänkyynsä (pitkäpiimäinen tapa), tai sitten minä otan sen kainalooni (taattu tainnutus muutamissa minuuteissa). Syliinnukuttaminen lienee varsinainen karhunpalvelus ja voisimme varmaan jo alkaa rustata hakemusta Supernanny-ohjelmaan, mutta kun se on niin suloinen siinä tuhistessaan ja paidanrinnuksestani kiinni pitäessään. Sänkyyn siirrettäessä vauva kyllä yleensä herää sen verran, että ymmärtää ympäristönvaihdoksen, joten emme ole jaksaneet tästä vielä stressata. Katsotaan sitten, kun vielä armeijan kotilomillakin saan nukuttaa pojan syliini, voi olla että asenne on silloin hieman eri.

20.00 Oma aika alkaa. Käytännössä siis syömme päivällisen, katselemme telkkaria, sometamme ja ihan vain oleskelemme. Yhdentoista maissa siirrymme yleensä sänkyyn katselemaan lisää televisiota ja vauvan ensimmäinen syöttökin menee siinä hereillä ollessamme. Kai niitä yösyöttöjä siis periaatteessa on kaksi sitten kuitenkin. Tässäkin kohtaa nukutan vauvan vielä uudelleen usein syliin, ihan vain koska ikävä on jo ollut kova, enkä usein malta laskea sitä omaan sänkyynsä ennen kuin yläselkäni tuntuu siltä kuin siellä puuhailtaisiin stiletin kanssa.

Kaiken kaikkiaan arkemme on siis hyvin rutinoitunutta ja pidän siitä. Mikään armeijakuri täällä ei tietenkään vallitse ja nuo kellonajat nyt saattavat heittää molempiin suuntiin, mutta on helpottavaa, kun tietää suunnilleen mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin. On myös ihanaa, kun on kaksi aikuista tätä arkea pyörittämässä ja hyvin joustavasti olemme ainakin tähän asti saaneet sumplittua omat hetkemme sen mukaan kumpi sitä enemmän kulloinkin tarvitsee. Vauvan hoito jakautuu melko tarkalleen puoliksi, mikä tuntuu hyvin arvokkaalta sekä omastani että vauvan näkökulmasta. Kerran tosin meinasin haksahtaa ansaan, kun mieheni väitti, että olisi parempi, jos syöttäisin soseet, kun olen siinä niin paljon parempi. Ei mennyt läpi.

Elämä puolivuotiaan vauvan kanssa on hyvin erilaista kuin vastasyntyneen tai kolmikuisen vauvan kanssa. Tämä on kaikin puolin antoisampaa, helpompaa ja ennakoitavampaa. Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut kaikista näistä kuukausista ja etteikö välillä ole ikävä sitä pienen pientä ryppyistä nyyttiä, ja kaiholla ajattelen kaiken aikaa sitä, kuinka aika kuluu niin hirveän nopeasti. Kuitenkin vauvan kasvu ja kehittyminen tuo kaiken aikaa niin paljon uusia aspekteja tähän kaikkeen. Etenkin sydänalaani lämmittää, kun se kikattaa melkein tikahtuakseen esitellessäni sille alkeellisia koomikontaitojani.

Olemme hyvin kotivetoisia noin lähtökohtaisesti ja on ollut ihanaa vain puuhastella kotona ja viettää tätä aivan tavallistakin tavallisempaa arkea. Listaihmisenä olen kerännyt puhelimeni to do-applikaatioon jo liudan kaikenlaisia puhteita, joihin voin tarttua tylsyyden iskiessä (joskin tuntuu, että en tästä kaikesta käsissä olevasta ajasta huolimatta saa oikein mitään aikaiseksi). Niin kamala kuin vallitseva tilanne onkin, opettaa se varmasti nykyihmisille myös jotakin hyvääkin, nimittäin taitoa vain olla (okei, meillä ei ole esimerkiksi kotikoulussa olevia lapsia, mutta puhunkin tässä nyt lähinnä omasta näkökulmastani) ja ehkä tehdä kaikkia niitä asioita, joille ei normaalisti olisi aikaa. Meille tämä on tarkoittanut noiden aivan tavallisten leikkimattohetkien äärelle pysähtymistä, ihan vain olemista ja ennen kaikkea toisistamme ja tästä omasta pienestä perheestämme nauttimista.

Vauvavuosi puolivälissä

Aika menee niin nopeasti vauvan kanssa, muistakaa nauttia siitä ajasta, minulle toisteltiin kuorossa. Joojoo, nyökyttelin, mutta en olisi ikipäivänä uskonut, että se ihan oikeasti suorastaan juoksee. Parin viikon kuluttua meillä on puolivuotias vauva, aivan käsittämätöntä, juurihan se putkahti minusta ulos. Tai ei, juurihan minä vasta sain tietää odottavani sitä. Jos jonkinlaista toivetta, pelkoa, odotusta ja ennakkoluuloa kohdistui tähän aikaan, ja ajattelinkin seuraavaksi listata hieman asioita, miten meidän puolikas vauvavuotemme on mennyt tähän saakka. Osin kumoten, osin vahvistaen minun tai meidän odotuksiamme.

  • En olekaan niin väsynyt kuin luulin tässä kohtaa olevani, tai sitten tässä on kaksi vaihtoehtoa: joko pahin on vasta tulossa tai kuuppani on niin tottunut käymään puoliteholla, etten edes itse huomaa sitä. Mutta aivan sama, tässä kohtaa en vielä tulevasta tiedä ja jos kyse onkin jälkimmäisestä, niin tuplaespresson virittämässä harhamaailmassa on mukava elää. Aiemmin mieheni kanssa kinastelimme siitä, kumpi nukkuisi sohvalla toisen kuorsatessa. Nykyisin se, joka kerää kimpsunsa ja kampsunsa sohvalle, on syntynyt onnellisten tähtien alla. Olkoonkin, että tiedossa on vain kaksi vaivaista tuntia unta, mutta kaksi tuntia keskeytyksetöntä sellaista. Kesällä raskaana ollessani nukuin myös sohvalla paljon selkäkolotusteni (=mieheni kuorsaamisen) takia, ja silloin taiteilin koko talon leveydeltä olevat ikkunat piiloon verhoilla, koska pelkäsin näkeväni jonkun seisovan ikkunan takana sinne katsoessani. Nykyisin on aivan se ja sama vaikka itse viikatemies seisoisi siellä, heilutan hyvät yöt ja uni tulee sekunnissa.
  • Ehkä edellä mainitussa onkin kolmas vaihtoehto, josta on kiittäminen sitä, että suorituskeskeisyyteni on käytännössä enää muisto vain. Alankin epäillä, saako mikään vetovoima maailmassa minua enää palaamaan viulunkireälle radalleni, kun nyt kerran olen tähän leväperäiseen kaninkoloon eksynyt. Olen hyvällä omallatunnolla käpertynyt vauvan viereen päiväunille melkein päivittäin ja antanut tiskien levähtää vielä tovin tiskialtaassa, johon ne on kasattu niin taiten (ja hiljaa, ettei vauva herää), että minut pitäisi saada äänettömän tiskitetriksen kunniakruunu (tiskikone olisi tyhjennetty ja täytetty yleensä kolmesti tuossa samassa ajassa, mutta eihän se olisi läheskään yhtä luovaa).
  • Vaunulenkkeily on tosi kivaa. Se on mukavaa koko perheen voimin ja yksin hyvää äänikirjaa kuunnellen. Siis silloin kun vaunuilemaan huvittaa lähteä. Näin itseni karistamassa raskauskiloja päivittäisillä vaunulenkeillä suunnilleen ylämäkeen askelkyykkyjä samalla tehden. Njääh. Hyvä jos pari kertaa viikossa vaunuilemassa jaksaa käydä, toki tässäkin kohtaa on syyttäminen tätä kamalaa talvea (sopii moneen asiaan, suosittelen). Onnekseni valitsin vaunut sen perusteella, että ne kääntyvät näppärästi Stockmannin sisustusosaston posliiniesinehyllyjen välissä. Mutta ei se mitään, vaunulenkkeily onkin sitä kivempaa, mitä harvemmin sitä jaksaa tehdä.
  • Paino ei ole laskenut grammaakaan synnytyksen jälkeen. Hypistelin sormiani yhteen miinuskilojen kuvat silmissäni, kun kuulin kuinka paljon imetys kuluttaisi kaloreita. Satunpa vaan ilmeisesti sitten kuitenkin kuulumaan siihen pieneen osaan naisista, joiden kroppa pitää kiloista kiinni kaksin käsin imetyksen ajan. Tai sitten se johtuu siitä, että minä olen pitänyt kaksin käsin kiinni turkinpippurijäätelöpurkistani. Minähän ajattelin jo vuosia ennen raskautumistani, etten varmasti antaisi itseni lihoa raskausaikana – eikä tarvinnutkaan, kun ylipainoa jo löytyi valmiiksi siinä kohtaa kun koko asia kävi ajankohtaiseksi. Edelleen positiivisuuslasit silmilläni ajattelin sitten raskauskilojen jäädessä osastolle kutistaneeni muutaman rasvasolun vaivihkaa raskausaikana (olinhan syönyt terveellisesti ja jokunen punaviinikalori oli jäänyt nauttimatta), ja palautuvani ihannepainooni kuin taikaiskusta imettämällä. Ehkäpä jopa tuskailisin sitä kuinka kroppani kuihtuisi käsiin runsaasta hiilihydraattien nauttimisesta huolimatta. No, tällä nimenomaisella huolella minun ei ole tarvinnut puolivaloista päätäni vaivata, mutta eipä minua täällä periferiassa kukaan näekään (johtuen edellisestä kohdasta).
  • Synnytyksen jälkeisiin elimistön ihmeisiin lukeutunee myös tämä aivan järkyttävä hiustenlähtö, josta olen saanut nauttia jo kuukauden päivät. Ajattelin jo säästyväni siltä (ja lähes rukoilin sitä, nimittäin puhkiblondatut hiukseni ovat jo valmiiksi puoliksi päästä irti, eikä määräkään päätä huimaa), koska reiluuden nimissä, joko paino tai hiukset. No ei. Nyt olen sitten sekä ylipainoinen että rotanhäntähiuksinen. Ehkäpä kuitenkin jokaisesta ruuastakin löytyvät lukuisat hiukset pitävät kylläisyyttä yllä kiertämällä suolistoni jonkinlaiseen solmuun.

  • Jos kuitenkin jotain hyvää, niin eipähän tarvitse enää stressata small talkista vieraiden tai puolituntemattomien kanssa. Aina voi puhua vauvasta! Ja sitten kun ei enää keksi mitään sanottavaa, niin voi työntää päänsä vaunujen uumeniin mukamas tuttia korjatakseen, ehkäpä jopa viettää siellä vaunuverhon takana hyvän tovin, jotta tunkeilevat kyselijät älyävät keskittyä jälleen omiin asioihinsa – kuten heidän olisi pitänyt alun alkaenkin tehdä.
  • Ai niin, olihan meillä se vauvakin. Nyt kun olen viiden kohdan verran jaaritellut itsestäni, niin voinen sanoa sanasen myös tuosta pikkuhöpötitipallerosta, jollaiseksi omaksikin kammotuksekseni tuota pikkuherraa kutsun, ärsyttävällä lässytysäänellä tietenkin. Hyi. Mutta ihan oikeasti, vilunväristykset selkäpiitäni väristäen lueskelin aiemmin ihmisten kertomuksia siitä, kuinka he nuuhkuttelevat ja tuijottelevat vauvaansa kaiket päivät. Eikö teillä ihmisillä muka parempaa tekemistä ole? No ei itseasiassa ole, koska tuo on parasta ikinä. Minä kellonkyttääjä aikatauluhirmu saatan ihan tosissani unohtua tunneiksi vain tuijottelemaan vauvaa ja lepertelemään sille. Iltaisin oikein odotan, että se herää syömään, koska minulla on niin ikävä sitä, vaikka se nukkuu vieressäni. Härregyyd enpä olisi ikinä itsestäni uskonut.
  • Toinen asia mitä en olisi ikipäivänä uskonut, on se, että minä (joka sain alavireisestä Täällä pohjantähden alla-alttosuoritusfiaskostani yläasteen laulukokeessa seiskan) laulaa luikauttaisin vauvalleni yhtikäs mitään, vaikka se itse sitä sormet ristissä pyytäisi. No, opettelinpa tuossa taannoin Finlandia-hymnin sanat, jotta vauvalla olisi muutakin kuultavaa, kuin Päivänsäde ja menninkäinen. Täytyy myöntää, että kahden ollessamme melkein taivahan kansi soikin, kun antaumuksella lauluuni eläydyn.
  • Vauva tarttuu kaikkeen. Joojoo. Tänään se antoi minulle elämäni tukkapöllyn niin että viimeisetkin ohimohaiveneni irtosivat ja silmälasini ovat lentäneet useaan otteeseen pitkin pitäjiä. Yhtenä päivänä se tarttui kaulani ihoon niin lujaa sitä puristaen, että melkein itku pääsi (osittain myös siksi, että oletin että sentään tuo osa kehostani olisi säästynyt kurveilta). Myös isohkot poskeni ja pitkä nenäni ovat saaneet uudenlaisen merkityksen vauvan löytäessä nämä ulokkeet naamastani. No, vauvaa vartenhan tässä ollaan.

  • Vauvanvaatteiden ostaminen. Tiesin jo raskausaikana, etten tulisi olemaan mikään vauvanvaatehifistelijä ja sellaista minua ei kyllä rehellisyyden nimissä tullutkaan. Olen iloinen, että suurin osa vauvamme vaatteista on ostettu tai saatu käytettynä, ja ihmettelen hieman tätä vauvanvaatehysteriaa. Vaikka olen muuten hyvinkin höveli rahojeni suhteen ja olen tukenut häpeäkseni liikaakin riistokapitalismia shoppailemalla yhdessä jos toisessa lapsityövoimalla tuetussa ketjuliikkeessä, mutta tässä vauvojen muotipukeutumisessa en vain näe mitään järkeä. Kauhulla olen seurannut keskusteluja, joissa vertaillaan Reiman ja P.OP:in (Polarn o pyret, te vauvoista mitään tietämättömät idiootit) kuorihaalareita ja mietin saisiko vielä tattina paikoillaan istuvalle vauvalleni jostakin vastaavan hieman halvemmallakin. Vinkkinä siis vaan kummeille ja muille, me olemme pihejä tässä asiassa, otamme ilolla kuitenkin vastaan kaikki mitä teillä on antaa, jääpähän enemmän rahaa minun sekunnissa puhkikuluneille mammalegginsseilleni (joita edelleen käytän, koska mahani mahtuu niihin kivasti).

  • Vauvauinti on kivaa. Ilmoittauduin kärppänä kaupungin vauvauintiin saaden suunnilleen viimeisen paikan 07.30 lauantaiaamuna alkavasta ryhmästä, koska pihiys. Ja toisaalta myös se, että Kalevan uimahallissa minä olen uinut lapsuuteni uimahallireissut ja paikka tuntui jotenkin kotoisalta aloittaa lapsemme valmennus tulevaisuuden Antti Kasvioksi. Joka lauantaiaamu väsynyt triomme suuntaa halliin allaskakat painajaismaisesti mielessämme välkkyen, mutta ai että. Se ilo, jonka saamme tuon käsiään vedessä läpsyttelevän pikkutermiitin kanssa jakaa, on jotain niin huikeaa. Ja edellinen ei ollut sarkasmia. Olkoonkin että uintiin meno, siellä toimiminen kylmissään kaukalossa värjöttelevän ja suihkussa yhdellä kädellä uimavaatteisiinsa puettavan vauvan kanssa muistuttaa toisinaan lähinnä Normandian maihinnousua, niin se puolituntinen on sen arvoista. Väsyneenä kotiin päästyämme syömme kaikki kunnon aamiaisen ja painumme vielä muutamaksi tunniksi pehkuihin, ihanaa. Ja oikeasti.
  • Koen että saan viettää ystävieni kanssa aikaa aivan kuten ennenkin ja ennen kaikkea tuntuu siltä, että olen ehkä vielä se sama Jenni kuin ennen vauvaa (tai sitten tämä on vain päänsisäisen harhamaailmani tuotosta) ja ainakin omasta mielestäni kykenen edelleen keskustelemaan muustakin kuin kakkavaipoista ja olemaan vain hymähtelemättä puolivaloilla ystävien jutuille samalla pelkästään vauvaan keskittyen. Ainakin ystäväni vakuuttelevat minulle niin, tai sitten pelkäävät kuollakseen, mitä harhoissani tekisin, jos vastaisivat toisin. Kuitenkin, on ollut ihanaa huomata, että elämä ei muuttunutkaan aivan täysin, ainakaan siltä osin minkä halusin säilyttää ennallaan. Tai ehkä ennemminkin minä olen saanut säilytettyä ennallaan sen osan itsestäni, jonka niin kovasti pelkäsin vauvan myötä menettäväni. Tästä kuuluu myös suuri kiitos ystävilleni, jotka ovat ottaneet minut ja vauvani äärimmäisen luonnollisesti vastaan. Eräs parhaista ystävistäni kerran totesi, että tässähän tämä vauva menee siinä missä kahdestaankin oltaisiin, kun kerran ääneen mietiskelin muuttuneita kahvittelu (VIINITTELY) olosuhteitamme. Riittävän pitkissä ystävyyssuhteissa parasta onkin se, että he hyväksyvät sinut myös elämäntilanteiden muuttuessa ja suhtautuvat sinuun omalta osaltaan niin entisenkaltaisesti, kuin se vain tällaisen elämänmuutoksen tapahtuessa vain on mahdollista. Kiitos tytöt.
  • Pelot. Olen neuroottinen luonne ja pelkäsin tämän puolen ulottavan itsensä myös vauvaan. Tieto lisää tuskaa ja niin edelleen. Kumma kyllä tässäkin asiassa jotenkin tiesin olevani melko rauhallinen asioiden suhteen, ja se on ihmetyksekseni pitänyt. Pohdimme pitkään vauvavakuutuksen ottamista, koska toisaalta haluaisin kovasti luottaa suomalaiseen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään ja siihen, että mikäli tilanne sen vaatisi, niin pääsisimme kyllä hoitoon. Toisessa vaakakupissa painoi kuitenkin huoli siitä, että alkaisin terveyskeskuksissa jonottamista välttääkseni puoskaroida lastani liikaa ja tekisin ehkä jonkinlaisen virhearvion alun alkaenkin. Muutamat viisaat keskustelut työkavereideni kanssa käytyäni päädyimme ottamaan vakuutuksen, ja olemme käyttäneet sitä kerran, kun vauva huusi taukoamatta yhden päivän ajan ja olin varma että sillä olisi korvatulehdus. Ei ollut, se itki muuten vaan. Onnekseni kuitenkin vauvamme tutki objektiivinen lääkäri ja me saimme olla vain vanhempia, niinkuin pitäisikin. Vakuutusasia onkin luonut turvallisuudentunnetta ympärilleni, minun ei tarvitse kuin äidinvaistolla ymmärtää, että jokin on vialla ja kiikuttaa jälkeläiseni oikealle lääkärille. Sen sijaan vakuutus ei tuo turvaa aivan järkyttävään pelkoon siitä, että vauvallemme tai jommalle kummalle meistä käy jotakin ja tämä kaikki ihanuus ja onni katoaa ympäriltämme. Onneksi on terapia – ja mieheni, joka vakuuttaa minulle joka ilta, että kaikki on ihan hyvin.

  • Viimeiseksi kysyin mieheltäni, olisiko hänellä jotakin kommentoitavaa tähän blogikirjoitukseen. Totesi seuraavaa: kakka ei haise niin pahalta kuin luulisi.
  • Mainittakoon kuitenkin, että pääsin todistamaan lähietäisyydeltä kenties konkreettisinta isäksi muuntumista, mitä kuunaan on nähty. Ajoimme auringon noustessa kohti uimahallia eräänä lauantaiaamuna, vauva puolinukuksissa takapenkillä kaukalossa, samoin minä, mutten kaukalossa. Kaiuttimista pauhasi valtakunnan aggressiivisin grime-rapmusiikki ja kaihoisalla äänellä kuskin paikalta kuului toteamus, kuinka ajat ovat muuttuneet (viittasi kenties siihen kuinka aiemmin kaupungin silhuetti piirtyi verkkokalvoille baarista kotiin kävellessä vs. nykyään ratin takaa ennen sianpieremää vauvauintimatkalla). Jupisipa vielä pukuhuoneeseen mennessäänkin, kuinka hänestä ei koskaan tulisi kireissä polvimittaisissa uimahousuissa ryhti painuneena kulkeva kantoreppuiskä. Aamu kuitenkin etenee, ja vauvauinnissa on aina tapana kierrellä alkuun altaassa ”tervehtimässä” muita vauvauintikavereita (oikeasti, meinasimme lähteä ensimmäisellä kertaa tässä kohtaa simmarit suhisten takaisin kotiin), mutta kohteliaita kun olemme, niin esittäydyimme parille pakolliselle vastaantulevalle. Olkoon toinen näistä vaikkapa Reino. Paria anttikasvioharjoitusta myöhemmin tapaan mieheni hihkumasta minulle keltainen kumiankka toisessa ja punainen ämpäri toisessa kädessään: ”Katso, Reino nakertaa rengasta!”, osoittaen naama vilpittömän leveässä hymyssä tätä renkaannakertajaa. Minun kyyninen toinen puoliskoni on aidosti innoissaan tästä helvetinperkeleenmeiningistä. Tässä kohtaa oli löytynyt jonkinlainen leikkauspiste entisen ja nykyisen väliltä.
  • Oikeasti mieheni on käynyt valtavan muutoksen viime kuukausien aikana. Puhutaan, että isät luovat siteensä lapseen vasta sitten, kun se ottaa jonkinlaista kontaktia. Meillä mieheni on ollut alusta alkaen äärimmäisen kiintynyt vauvaan ja saanut luotua siihen sellaisen siteen, josta tiedän jo nyt, että vauvastani tulee isänsä poika. Tavat, joilla vauva kikattaa mieheni kutitellessa sitä parrallaan, ja jolla se kuikuilee rinnalta toisaalle odottaen tuon maailman hauskimman tyypin paluuta, ovat sellaisia, ettei muusta väliä ja välillä tunnenkin jopa kateuden piston itsessäni seuratessani näiden kahden suhteen kehittymistä. Toisaalta, ehkä minullekin kasvaa vielä parta näiden kaikkien muiden mieluisten fyysisten muutosten ohessa.

Ja oikeasti, tämä puoli vuotta on ollut elämämme parasta aikaa. Kävelimme taannoin juottolasta kotiin (kyllä, silloin kun hylkäsimme vauvamme ensimmäistä kertaa kolmikuukautisena isovanhempiensa huomaan) ja pohdimme, kuinka elämämme olisi tyhjää ilman tuota pientä tyyppiä. Ei sillä, etteikö meillä olisi ollut aiemmin jo kaikki mitä olisimme ikinä osanneet toivoa – nyt meillä on vielä enemmän.

Kukkuluuruu ja niin edelleen

Ennen lastani en tiennyt vauvoista oikeastaan mitään. Tai tiesin minkälaisia ne ovat anatomis-fysiologisilta ominaisuuksiltaan ja hieman niiden psykologisesta kehityksestäkin, mutta näillä tiedoillahan ei käytännön vauva-arjessa paljoa tee, jos kaikki muu on aivan hepreaa. Vähän niinkuin autoakaan ei ajeta pelkästään sillä tiedolla, mitä muttereita ja jousia siinä on. Jos jotakin oli mieleeni kouluajoilta jäänyt, oli varhaisen vuorovaikutuksen merkitys lapsen psyyken rakentumisessa. Käytännössä tällä siis tarkoitetaan vanhemman tapaa pidellä lastaan, jutella, ilmeillä ja olla ylipäätään kontaktissa lapsensa kanssa. Ongelmat varhaisessa vuorovaikutuksessa saattavat olla erittäin kauaskantoisia, koska ihmisen emotionaalinen itsesäätely ja itsetunto pohjaavat erittäin vahvasti tähän kiintymyssuhteeseen vanhemman kanssa. Hyvässä kiintymyssuhteessa kasvava lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi.

Lapsen saamiseen liittyy paljon odotuksia ja myöskin pelkoja – entä jos en kiinnykään vauvaan? Muistan jännittäneeni ensimmäisen ultraäänitutkimuksen yhteydessä reaktiotani ruudulle piirtyvään sydämen sykkeeseen – ensimmäinen testi hyvän vanhemmuuden koesarjassa. Ainoa oikea tapahan on itkeä vuolaasti uuden elämän ihmettä, ehkä jopa bongata kumman nenä tulokkaalla on. Minulla oli alusta alkaen hyvin käytännönläheinen suhtautuminen raskauteen ylipäätään, seurasin mielenkiinnolla raskausapplikaatioista viikoittain tapahtuvia biologisia kehitysaskeleita ja sen sijaan, että olisin kokenut jonkinlaista kokonaisvaltaista naisellista voimaantumista, ajattelin itseäni lähinnä ihmisinkubaattorina. Tiesin kyllä, etten tulisi olemaan mikään vatsaansa alituiseen silittelevä mama-to-be, mutta tuntemuksieni neutraalius yllätti silti, koska vauva oli kuitenkin hyvin toivottu. Mitä tulee tuohon ultraäänitutkimukseen, en niinkään pelännyt leimautumistani kivisydämiseksi hirviöksi terveydenhuollon silmissä, vaan ennen kaikkea omissani. No, onnekseni sain tirautettua pari kyyneltä tuossa tilanteessa sitten kuitenkin.

Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän aloin pelätä synnytyksen jälkeistä aikaa, entä jos en tosiaan oikeasti kiintyisikään lapseeni. Tuntui etten oikein koko raskauden aikana saanut kehitettyä paljon puhuttua tunnesidettä sikiöön ja ahdistuin valtavasti, kun luin muiden odottajien kirjoituksia siitä, kuinka he kuuntelivat päivittäin masuasukkiensa sydänääniä kotidopplereillaan ja olivat kokeneet syvää kiintymystä tätä kohtaan sillä siunaaman hetkellä, kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Äitiys on valtavan tulenarka aihe ja suurin osa äideistä kokee tulevansa kritisoiduksi muiden äitien toimesta, oli sitten kyseessä soseiden ja sormiruokailun, imetyksen ja korvikkeen tai perhepedin ja pinnasängyn vastakkainasettelu. Moni äiti kokee ulkopuolelta tulevat paineet valtaviksi ja kuvittelee olevansa suurennuslasin alla, teki mitä teki. Osa myös varmasti asettaa itselleen näitä paineita, kuten minä. Koin nimittäin että nuo keskustelut olivat jo ensimmäinen mittari siitä kuinka hyvä äiti tulisin olemaan ja olisin jo tuossa kohdin tuomittu olemaan takakireä ja läsnäolematon vanhempi. Asiasta oli hyvin vaikea puhua missään, neuvolassakaan en oikein uskaltanut asiaa tunnustaa lähestulkoon ennakoivan lastensuojeluilmoituksen pelossa. Itse synnytystä en ehtinyt edes pelätä, kun murehdin ensireaktiotani rinnalle nostettavaan vauvaan – itkisinkö onnesta vai tuntuisiko vauva täysin vieraalta ja etäiseltä.  Onnekseni terapeuttini jaksoi hokea minulle, että tuntemukseni ovat täysin normaaleja ja että tunneside kehittyisi aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllä, luojan kiitos raskaushormoneiden, itkin kuin itkinkin tuossa tilanteessa (ja olen uskotellut itselleni, että olisin kyllä itkenyt muutenkin). Varsinainen vauvaan rakastuminen vei vielä noin vuorokauden. Varsinaisesti palaset loksahtivat paikoilleen nimittäin seuraavana aamuna, kun vauvasta otettiin ensimmäistä kertaa verikoetta ja se huusi kuin syötävä. Aloin itkeä hysteerisesti ja koin että sillä hetkellä sekä hoiva- että suojeluviettini tuota pientä ryppyistä tyyppiä kohtaan virittyivät ääriasentoonsa. Kauhistunut laboratoriohoitaja toivoi jatkossa varmaankin sijoitusta toiselle osastolle, kun koko pitkän toimenpiteen ajan hoin miehelleni, ettei antaisi hoitajan tehdä vauvallemme pahaa. Menköön sekin hormoneiden piikkiin.

No, sitten kun olin saanut tuon murehditun kiintymyssuhteen aluilleen, olikin aika alkaa stressata sen vahvistamista ja ylläpitämistä. Jälleen kerran olin saanut luotua itselleni paineita jostakin. Vauvan tarpeisiin pitäisi vastata HETI, koska muuten siitä kehittyisi tunne-elämältään epävakaa stressierkki, joka putoaisi jo vauvavuotenaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Auta armias, jos satuin olemaan esimerkiksi vessassa vauvan alkaessa huutaa, raukka tunsi varmaan itsensä täysin heitteille jätetyksi. Piru vie, taas olivat jääneet varhaiset nälkäsignaalit huomaamatta ja vauvaparka oli joutunut turvautumaan itkuun, viimeiseen oljenkorteensa. Tai sitten en ollut älynnyt vaihtaa sen vaippaa ajoissa ja annoin sen maata omissa eritteissään ties kuinka kauan. Huono äiti.

Paineen alla oppii melko nopeasti, ei sillä että olisin edelleenkään ymmärtänyt eroa vaippaitkun ja nälkäitkun välillä, mutta poissulkutekniikalla pärjäsi yllättävän pitkälle. En taaskaan kuitenkaan ymmärtänyt, että loppujen lopuksi se tarpeisiin vastaaminen oli helppoa, mitäs sitten kun on maha täynnä, puhdas vaippa, mutta vauvaa ei nukutakaan, koska se ei enää nuku vuorokauden ympäri? Oltiin varhaisen vuorovaikutuksen ytimessä.

Vauva tuijottaa minua ja odottaa selvästi jonkinlaista juttua suunnaltani. Tietenkin olen ihan oikeasti haltioissani tuosta pienestä ja lepertelen sille kaikenlaisia rakkaudenosoituksia ja tuijottelen sitä ihastuksissani takaisin, mutta varsinainen sisällöntuottaminen tähän vuorovaikutussuhteeseen tuottaa minulle haasteita. Minulla on pahimman luokan bitchy resting face, eli perusilmeeni on varsin vihaisen oloinen. Pelkäsin, että vauva kokee tästä turvattomuutta ja suunnittelin jo laitattavani jonkinlaiset suupieliä kohottavat mesolangat naamaani, jotta sillä olisi edes pieni tunne siitä, että sitä rakastetaan. Siinä sitä olisikin ollut friikkisirkus pystyssä, kun olisin lähtenyt mesolangat kireänä vaunulenkille yksin, tokikaan tätäkään ei olisi todistanut kuin satunnainen koiranulkoiluttaja. Joka paikassa hoettiin, että vauvalle pitää jutella ja moni kertoikin sosiaalisessa mediassa höpöttelevänsä vauvalleen niitä näitä. Niin mitä tarkalleen? Kuten ehkä aiemmista teksteistäni käy ilmi, niin en ole järin hyvä small talkissa. Vielä enemmän lukkoon menen silloin, kun en saa minkäänlaista vuorovaikutusta keskustelukumppaniltani. Monologihommilla oli siis mentävä kaikesta huolimatta.

Laskin tuossa yhtenä vapaana (eli kauhunsekaista odotusta täynnä olevana) vauvan unihetkenä ajan, jonka se viettää käytännössä täysin hereillä ja parhaimmillaan minun olisi viihdytettävä sitä 6 tuntia ja 24 minuuttia vuorokaudesta. Tästä on siis miinustettu imetysaika ja vaipanvaihdot, eli kyseessä on ehta silmästä silmään tuijottelu. Olin lukenut, että jos katsot vauvasta pois silloin kun se katsoo sinuun (ja odottaa vuorovaikutusta), vauva kokee hylätyksi tulemisen tunteita. Suuria tunnontuskia ja paskaäiti-viboja tuntien sometin imettäessäni toinen silmä jälleen vauvaan naulittuna valmiina tarttumaan vuorovaikutusyrityksiin.

Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu oli melko nopeasti luettu läpi vauvan tuijottaessa minua kuin olisin ollut teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, enkä olisi todellakaan ollut pääsemässä seuraavaan vaiheeseen. Pointti tuli selväksi viimeistään siinä kohtaa, kun luin sille Vanhaa vesirottaa ja se purskahti sydäntä särkevään itkuun. Istuin vauvan kanssa lattialla leikkimatolla ja heiluttelin sen edessä erilaisia värikkäitä leluja ja yritin lässyttää parhaani mukaan – minkäänlaista reaktiota en saanut vastineeksi, lähinnä katsoi minua kulmat kurtussa säälivästi.

Yritin kuitenkin tosissani. Testasin kerran istuttaa vauvan sitteriin keittiön lattialle ruuanlaiton ajaksi ja tunsin itseni äärettömän huonon kokkiohjelman juontajaksi, kun selitin sille makaronilaatikon vaiheita (joita on neljä). Mietin jo, että alkaisin kehitellä jonkinlaisia podcast-aiheita, joita sitten kävisin monologina läpi tuottaakseni jonkinlaista ääniärsykettä lapselleni.

Lapsi on nyt neljä kuukautta ja päivä päivältä vuorovaikutussuhteemme vahvistuu kaikesta huolimatta. Vauva ottaa enemmän kontaktia ja minä olen hieman rennompi, olemme tutustuneet toisiimme ja nautimme vuorovaikutuksesta keskenämme. Tuntuu hullulta, että kaiken alkujännityksen jälkeen voisin ihan oikeasti vain viettää tuntikausia vauvani ilmeitä ja eleitä seuraten, kuten sekin minun, En koe enää valtavaa syyllisyyttä, jos annan vauvan makoilla leikkimatolla itsekseen kiljahdellen ja neuvolasta saatua hymynaamaa autuaasti minuuttikaupalla tuijottaen – saatan jopa selailla siinä ohessa facebookin uutisvirran kertaalleen läpi. Yhtenä päivänä esittelin sille erilaisia eläinääniä itseni tuottamana, vauva nappasi suden ulvonnan ’auuuuu’ ja matkii jokaisella kerralla, kun teen kyseisen äänen. Ihastuipa tähän sen verran, että viime yönä heräsin tähän ulvontaan. Toki aiempi susilapsi-kauhuskenaarioni huomioiden tämä ei välttämättä ole kovinkaan tavoiteltava lopputulema. Siinä kohtaa toivon itsekin lastensuojelun interventiota, mikäli tuo vielä ensimmäisen luokan nimenhuudossa ainoastaan ulvoo.

Kaikki edellämainittu on edelleen itselleni jotenkin kovin henkilökohtaista, mutta blogin saaman palautteen myötä uskallan julkaista myös tämän tekstin. Äitiys on täynnä myyttejä, toiveita, odotuksia ja pelkoja, ja myös kauan odotetut ihanat elämänmullistukset saattavat tuottaa suunnatonta ahdistusta. Kukaan meistä ei ole kuitenkaan vanhempi syntyessään. Yhtäkkiä olet aivan uudenlaisten haasteiden edessä, ihan vaan yksi ihmiselämä mahdollisesti omilla teoillasi pilattavaksi – ei mitään paineita.

Jotkut kokevat kiintymystä jo siinä kohtaa, kun raskaustestiin piirtyy ne kaksi viivaa, toiset synnytyksen yhteydessä ja kolmannet sitten hieman myöhemmin. Joillakin vauvaan rakastuminen tapahtuu silmänräpäyksessä ja joillakin pikkuhiljaa. Joillakin tämä tapahtuu luonnollisesti, kun taas toisilla kiintymyssuhteen muodostumista saattaa vaikeuttaa esimerkiksi hyvin yleinen synnytyksenjälkeinen masennus. Tästä syystä olisikin hyvä pystyä puhumaan tästä asiasta avoimesti, jottei syntyisi käsitystä, että vain yksi reitti olisi muita oikeampi ja tarvittaessa avun hakeminen olisi helpompaa.

Toisilla vuorovaikutus tulee luonnostaan, toiset joutuvat sitä hieman hakemaan. Kuitenkin vauvakin on ihminen ja siihen tutustuminen kestää aikansa ja jokainen lapsi-vanhempi-suhde on omanlaisensa, uniikki. Tässä mammahommien suhteen aktivoituessa, muskaria ja vauvauintia aloittaessa, on uskomattoman hienoa kokea osallistuvansa näihin aktiviteetteihin vauvansa kanssa tiiminä. Siinä muskarin puolikiusallisessa kumbaya-hetkessä vauva katsoo sinuun ja hymyilee siihen malliin, että ymmärtää – parasta.