Tammikuussa 2019 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, ja huomenna samaisessa kuussa kolmea vuotta myöhemmin elämme nelihenkisen perheen arkea – asia, jota en vielä oikein vieläkään ymmärrä todeksi. Kahdessa ja puolessa vuodessa meille on syntynyt kaksi lasta, ja on varmaan sanomattakin selvää, että tämä aika on kääntänyt monta asiaa päälaelleen, suoristanut yhtiä ja mutkistanut toisia, mutta ennen kaikkea yllättänyt joka ikinen päivä. Pääosin positiivisesti onneksi. On varmaan aika kulunut ja ymmärtääkseni hieman ärsytystäkin herättävä klisee, kun sanotaan, että lasten myötä elämään on tullut merkitys. No, tämä klisee kyllä pitää paikkansa omalla kohdallani. Tai en tiedä voiko nyt merkityksestä puhua, mutta ainakin paljon sisältöä ja tunnetta siitä, että tuntee todellakin elävänsä. Aika hassua sikäli, että joku muu voisi ajatella tällaisen keskivertokansalaisen rivari-perhearjen olevan niin kaukana täysillä elämisestä kuin mahdollista, mutta kuten olen aiemminkin todennut, en varsinaisesti koskaan ole haikaillut reppureissuille tai Balin liaanikeinuihin. Ja voi olla, että tämä sama tunne olisi tullut jonkin muunkin asian myötä elämän mittaan, eli en tarkoita, että lapset yksinomaan ovat tie auvoon (luulen, että tämä on se, mikä tuossa kliseessä hiertää).
No, joka tapauksessa. Mitäs kaikkea tässä kahden ja puolen vuoden vanhemmuuden aikana onkaan tullut taivasteltua:
Sitä, että istut tunnin taaperon sängyn vieressä nukuttamassa tyyppiä, joka räväyttää silmänsä auki aina sillä siunaaman sekunnilla, kun luulet tämän nukahtaneen. Ja sitten kun hän vihdoin nukahtaa, viipyilet vielä kymmenen minuuttia paikallasi, kun et kuitenkaan malta lähteä.
Sitä, että on oikeasti mahdollista, että saat laulaa Tuiki Tuiki Tähtösen kymmeniä kertoja putkeen, mutta et varsinkaan sitä, että oikeasti alat pitää laulamisesta ja harmistut, kun taapero viikon putkeen ilmoittaakin, ettei tänään lauleta.
Sitä, että voit olla jonkun silmissä sankari, koska osaat vetää vessan.
Sitä, että kaikkeen tottuu. Kuten viimeisen kahdeksan kuukauden aikana naurettaviin mittasuhteisiin paisuneeseen univelkaan, sekä siihen, että taaperon nukutus vie nykyisin tunnin tai puolitoista. Jälkimmäinen on osasyynä siihen univelkaan, koska omaakin aikaa on pakko saada iltaisin.
Myöskään sitä, että ennen tätä sankaritekoasi saat raportoida jokaikisen päästämäsi ruumiineritteen vieressäsi seisovalle henkilölle.
Mutta toisaalta, sinun ei tarvitse olla enää koskaan yksin – edes siellä vessassa.
Sitä, että rakastavimmassakin parisuhteessa saadaan maailmanlopun lailla myrskyävä riita aikaiseksi silloin, kun pitäisi päättää, kumpi herää lasten kanssa aamulla. Huom. suosittelen kirjallisen sopimuksen tekemistä, aamulla tällaisia päätöksiä ei kannata yrittää tehdä.
Toisaalta sitä, kuinka hauska on joskus nauraa puolison kanssa lapsille näiden selän takana. Tekee hyvää.
Sitä, että ”lapsiperheessä siivoaminen on yhtä kuin yrittäisi siivota wc-pönttöä jonkun istuessa siinä kakalla” pitää viimeistä pistettä myöden paikkansa. Vielä kun tämän oikeasti sisäistäisi.
Sitä, että joku vaatii sinua laulamaan Pienet sammakot ennen kuin olet päässyt yli aamuäreydestäsi, saati kerinnyt edes juoda aamukahvia jaksaaksesi taas elämää. On kohtuullisen koomista esimerkiksi autossa, kun käynnissä on sen rakastavan parisuhteen rakastavien osapuolien välinen sanailu, ja takapenkiltä pakotetaan luikauttamaan laulu – äitin ja iskän duettona. Siinä väkisinkin unohtuu, mistä aiemmassa sanailussa oli kyse.
Sitä, että huomaat 33-vuotiaana olevasi tilanteessa, jossa syöt keittiössä lapseltasi salaa piparinkoristeluun tarkoitettuja strösseleitä. Tsiisus.
Sitä, että suurin osa vaatteistasi ei enää joko mahdu päälle tai ei vain sovellu nykyiseen arkeesi. Ja jostain syystä kaappisi alkavat pursuilla kaikenlaisia käytännöllisiä ulkoiluvermeitä. Ainiin, sieniveitsi pitääkin muistaa ostaa ensi syksylle!
Sitä, että kyselyiässä oleva taapero todellakin kyselee. IHAN KOKO AJAN! Mutta sinäkin opit samalla, nimittäin menemään eräänlaiselle autopilottivastaajamoodille. Sellaiselle, jossa suunnilleen vastaat jo ennakkoon, kun tiedät kysymyksen olevan tulossa. Toki meilläkin selitetään joskus asioita juurta jaksain, mutta jokaista männynkäpyä koskevaa mikätoionmikätoionmikätoion-kysymystä ei jaksa kohdata ensyklopedian tarkkuudella.
Sitä, että kyselytulvan myötä taaperon elämä kuulostaa näin vierestä katsojalle jonkinlaiselta eksistentiaalisen pohdinnan ja koko universumin olemassaolon kyseenalaistamisen yhdistelmältä. Ei sillä, kyllä meille oravanpyörässä kipittäville aikuisillekin tekisi varmaan joskus hyvää pysähtyä miettimään, miksi me syömme ja miksi me nukumme. Toki jälkimmäisen kohdalla kysymykseni on lähinnä, että MILLOIN MINÄ SAAN OIKEASTI NUKKUA!?
Sitä, kuinka malttamattomana odottaa jokaista vauvan kehitysaskelta, ja samalla toivoo, että aika ei kuluisi ollenkaan eteenpäin.
Sitä, kuinka turhauttavaa on, että taapero ei suostu edes maistamaan niitä ruokia, joiden eteen olet häntä silmällä pitäen nähnyt oikein ekstrapaljon vaivaa, ja joista tiedät, että hän pitäisi!
Sitä, kuinka (luuloistasi huolimatta) synnäriltä ei tarttunutkaan mukaan taitoa olla absoluuttisen taitava kasvattaja, vaan jostain pirun syystä joudut puntaroimaan kaikenlaisia pieniä ja isoja lapsesi mahdollisesti pilaavia asioita JOKA PÄIVÄ. Ja kuinka ollakaan, oikeita vastauksia harvoin on. Nautin erityisen paljon ylianalysointitaipumuksestani niinä hetkinä, kun pitäisi vaan äkkiä päättää kantansa, eikä jäädä vatuloimaan loputtomien polkujen keskelle.
Mutta se tunne, kun kaikesta siitä sokeana hapuilusta huolimatta onnistut kerrankin diagnosoimaan vauvan itkun syyn oikein (rapsuteltuasi toki tunnin verran päätäsi ja tajutessasi vasta sitten, että sillä onkin varmaan kuuma), tai onnistut kerrankin vetämään oikeasta narusta taaperon kanssa.
Sitä, kuinka paikkaansa pitävä on myöskin sanonta ”valitse taistelusi”. Kun joinain päivinä jo vaipanvaihto loukkaa verisesti, ei todellakaan kannata sotkeutua lillukanvarsiin, vaan porskuttaa eteenpäin suuret linjat mielessä.
Sitä, kuinka koko perheen norokärsimyksen keskellä tajuat, että vasta ensi syksynä nämä menevät päiväkotiin, ja tämä ilo on jatkossa jokavuotinen.
Sitä, kuinka ihanaa on, että on kaksi pientä, mutta ihan eri kehitysvaiheessa olevaa lasta. Kun taapero juoksee sinua karkuun itkien ja raivoten vain, koska olet olemassa, on ihan kiva mennä moikkaamaan vauvaa, joka alkaa hymyillä ja jokeltaa innoissaan – samasta syystä. Toisaalta, siinä missä vauvan kanssa tapahtuva viestintä voi joskus turhauttaa, on ihanaa, kun taapero osaa jo paljonkin kertoa ja ennen kaikkea ymmärtää mitä hänelle sanot (vaikkei aina siltä todellakaan tunnu).
Tässä sitä ollaan aamukahvit juotuna ennen sitä kuuluisaa sianpieremää uuden vuoden aattona. Glitterin sijaan kuorruttaudun tänään(kin) maissinaksuilla, ja kuoharin sijaan tarjoilen maitoa pullosta. No okei, kuoharia saatan tarjoilla kyllä itselleni myös illalla. Ei valittamista. Uuden vuoden lupauksia ei tänä vuonna tule tehtyä, varovaisena toiveena voisi olla hieman enemmän unta, mutta korostan, että toive on todellakin varovainen. Vauhtia ja jännittäviä käänteitä tulee varmasti olemaan näiden kahden vaippapöksyn toimesta jälleen yhden vuoden tarpeisiin – niitä innolla odottaen ja tästä kaikesta suunnattomasti nauttien siis kohti uutta vuotta!
Ihanaa uutta vuotta 2022 kaikille blogin lukijoille! 💗
Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.
(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )
Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!
Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.
Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.
Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.
Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.
Mitä minä sitten tekisin:
Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
Venyttelisin
Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
Tekisin joulukortit valmiiksi
Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
Nukkuisin
Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.
Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.
Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!
Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?
Leikki on lapsen työtä. Näin on, mutta välillä tuntuu, että työtä se on myös minulle. Ei ole nimittäin helppoa opetella uudestaan leikkimään reilu kolmekymppisenä suorituskeskeisenä perfektionistina. Etenkin tuo pikkuautojen maailma on itselleni kerrassaan vieras, ja eikös ne ole suunnilleen ainoita leluja, joilla tässä huushollissa leikitään.
Onko lapsen kanssa leikkiminen rakettitiedettä, vai olenko minä jonkin sortin idiootti?
Taaperon kanssa tehdään paljon, ja koen, että vanhempina olemme todella paljon läsnä lapsillemme arjessa. Puhelin pysyy aika lailla unohduksissa lasten hereilläoloaikana ja ylipäätään pidän hirveästi lasten kanssa olemisesta. Otinhan vapaaehtoisesti tuon taaperommekin päiväkodista pois äitiyslomani ajaksi. Kuitenkin olen huomannut, että kaksivuotiaan pyytäessä leikkimään, ensimmäinen ajatukseni on herkästi, että ei taas.. Ei sillä, ettenkö nauttisi hänen seurastaan, mutta kun koen olevani maailmankaikkeuden surkein leikkijä. Osaan ulkoilla, näyttää metsässä kiinnostavia asioita, tehdä hiekkakakkuja ja hassutella sisäleikkipaikoissa, mutta sellainen tavan pikkuautoilla lattialla leikkiminen – aivan tajuttoman hankalaa! Etenkin, kun taapero yksimielisesti usein vieläpä torppaa kaikki kiusalliset yritykseni ottaa osaa hänen ihmeellisen paljon kirjoittamattomia sääntöjä sisältäviin leikkeihinsä. Ja minähän en mielelläni tee asioita, joita en koe osaavani.
Kaikenmaailman kasvatusoppaissa toitotetaan, kuinka hyväksi lapselle on se, että hänen kanssaan ja hänen ehdoillaan leikitään. Mutta miten? Pikkuautojen liikuttelu ja erinäisten prutkuti-äänten matkiminen on äärimmäisen puisevaa hommaa, mutta olen joutunut toteamaan, että äärimmäisen tärkeää sitten kuitenkin. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kuinka lapsen kanssa leikkiin pysähtyminen parikin kertaa päivässä saattaa oikeasti rauhoittaa kodin tunnelmaa ihan merkittävästi. Toisena ääripäänä on siis se karjuen ja tavaroita heitellen huoneesta toiseen etenevä pyörremyrsky. Leikissä ei nimittäin taida olla kyse vain siitä pikkuautojen liikuttelusta, vaan ennen kaikkea lapsen huomioimisesta, lapsen tekemisen arvokkaana pitämisestä ja siitä, että osoittaa haluavansa olla lapsen kanssa – oli se kuinka puisevan tuntuista hyvänsä. Ja oli se kuinka turhauttavaa kilometrin mittaisen kotityölistan rinnalla hyvänsä.
Kuinka helposti tuleekaan yliarvioitua taaperon kyky sanoittaa tarpeitaan?
Toisina hetkinä hän vaikuttaa niin isolta ja omatoimiselta, että saan jatkuvasti palautella itseäni tosiasioiden äärelle, kun raivostun siitä päämäärättömästä tavaroiden viskomisesta ja riehumisesta. Ei hän sitä ilkeyttään tee, vaikka kuinka siltä voi vaikuttaa. Meillä tuollainen käytös johtuu useimmiten siitä vanhemman huomiontarpeesta, ja vaikka kuinka joskus ärsyttää, niin parhaiten Tassi Tuholaisen saa rauhoitettua yksinkertaisesti pysähtymällä ja antamalla aikaa. Juuri silloin, kun sille vähiten sitä aikaa olisi, nimittäin nämä huomionkaipuut ajoittuvat luonnollisesti aina niihin hetkiin, kun olisi noin miljoona asiaa tehtävänä. Menepäs nyt leikkimään itseksesi- tyyppiset kehoitukset tuntuvat olevan lähinnä bensaa liekkeihin. Konkreettisesti tämä huomioiminen tapahtuu siis usein ehdottamalla, että leikkisimme yhdessä, tai lukisimme vaikka kirjaa. Ja tadaa, kuin salamaniskusta tunnelma on muuttunut takaisin normaaliksi. Puhuin juuri miehelleni, kuinka en ehkä aiemmin ollut tätä tiedostanut, koska taapero osaa myös pyytää ihan suoraan leikkimään kanssaan. Jotenkin siis ajattelin, että ei tuollaisessa riehumisessa varmaankaan siitä ole kyse – kunnes tajusin, että ai niin, ei se taapero pyörremyrskyn lailla tavaroita pyyhkiessään itsekään ymmärrä mitä on vailla. Eikä näin ollen osaa sitä tietysti sanoittaakaan. Olen avautunut täällä aiemmin siitä, kuinka aamumme ovat pahimmillaan kuin kauhuleffasta siinä kohtaa, kun ulos pitäisi lähteä. Aamuja ja uloslähtöjä on helpottanut aivan hirveästi se, että ensimmäisenä aamulla (tietysti kahvin jälkeen, joku raja nyt sentään) istahdan hetkeksi alas, ja oikeasti leikin. Puolisen tuntia taaperolle omistettua leikkiaikaa on rauhoittanut aamuja siinä määrin, että muutamana aamuna olen oikeasti havahtunut siihen, että tuo uloslähtöä edeltävä farssi on jäänyt kokonaan välistä, eikä minun ole tarvinnut komentaa kertaakaan pikkuveljen kimppuun käymisestäkään. Molemmissa kyse kuitenkin perimmäisenä siitä tarpeesta tulla huomioiduksi pitkän yön jälkeen. Halleluja kun tämän tajusin, voin seuraavaksi lähteä puhujaksi lasten kasvatukseen liittyviin seminaareihin!
Tuntuu, että huomiontarpeen täyttämisen osalta kaikkein hedelmällisintä on leikkiä juuri niitä leikkejä, joita taapero itse haluaa – eli niillä saamarin pikkuautoilla. Aina välillä yritän ujuttaa ohjelmistoon askartelua, muovailua, piirtämistä ynnä muuta itselleni ominaisempaa, mutta kovinkaan kauaa hän ei näissä touhuissa viihdy. Tai sitten minä lakkaan viihtymästä, kun suurin osa välineistöstä löytyy taaperon suusta. Kaikkein tyytyväisimmältä hän siis vaikuttaa, kun minä menen mukaan hänen leikkiinsä, eikä toisinpäin. Ja täytyy myöntää, pikkuhiljaa olen ehkä alkanut hiffata, minkälaista leikkiä hän minulta odottaa. Joskus riittää vain, että istun vieressä ja pidän autoa kädessä, ja sehän kertoo kaiken oleellisen: riittää kun olen läsnä. Onneksi nykyään on havaittavissa kasvavaa innostusta myös legoilla rakentamista kohtaan, siitä minäkin pidän erityisen paljon.
Lapselle läsnäolo vaatii joskus tietoista suorittamismoodin poiskytkemistä
Kun tiskiallas pursuaa tiskejä, aamupala on edelleen korjaamatta pöydältä ja sänky petaamatta, vaatii todellista mielen lujuutta vain pysähtyä, eikä vastata leikkimään kyselevälle lapselle, että ”ihan kohta, äiti tekee tämän ja tämän asian nyt ensin”. Enkä tarkoita, että leikkimään pitäisi sännätä aina ja heti, kun lapsi sitä keksii ehdottaa, vaan ettei tarkoituksella pidä itseään kiireisenä ja piiloudu sinne kotitöiden taakse, koska ei osaa leikkiä. Lapsen kanssa voi myös sopia, että silloin ja silloin leikitään, jolloin tieto vanhemman jakamattomasta huomiosta jossain kohtaa päivää saattaa tuoda turvaa muinakin hetkinä. Itselleni leikkiin pysähtyminen on ollut todella vaikeaa, ja olen huomannut, että joskus jopa ahdistun valmiiksi siitä, kun tiedän, että leikkiin kutsu jossain vaiheessa käy. Tiedän, että olen taipuvainen piiloutumaan sinne kotitöiden kiireeseen, ja tunnen toki syyllisyyttä heti perään, kun taas kerran sanon, että äiti ei nyt ehdi. Vaikka oikeasti ehkä ehtisinkin. Toisaalta nyt kun tämän olen tiedostanut, tuntuu, ettei se nyt ehkä niin ylitsepääsemätön asia olekaan. Olen leikkinyt enemmän, ja tuntuu, että meininki kotona on ollut kaikin puolin rauhallisempaa ja tyytyväisempää, myös minun puoleltani, koska antaahan tuollainen leikkihetki itsellenikin ihan hirveästi! Huomaan myös, että leikkiin pysähtyminen käy kaiken aikaa helpommaksi, ja saatanpa joskus jopa hieman innostua itsekin leikin keskellä. Alkuun yritin ehkä liikaa ohjata leikin suuntaa ja keksiä hirveästi kaikkea uutta sisältöä leikkiin, mutta olen todennut, että se harvoin on tarpeen. Oikeastaan se saattaa saada taaperon hieman puolustuskannalle, ja onhan se ymmärrettävää, en itsekään pidä siitä, jos joku tulee puuttumaan tekemisiini liian kanssa. Eli tosiaan, riittää kun on oikeasti läsnä ja kiinnostunut, eikä vilkuile kaiken aikaa sinne tiskipöydän suuntaan – sen taapero aistii kyllä.
Illan päätteeksi tuntuu joka tapauksessa siltä, että mitään kotitöitä ei ole ehtinyt tehdä, ja siivottavaa olisi aina. Sen sijaan lapsen kanssa vietettyjä hetkiä ei koskaan kadu. Vähän kuin salille lähteminen, alku voi tuntua kankealta, mutta aina se palkitsee. Ehkä itselleni opetuksena voisin merkitä sen, että aina ei tarvitse osata, eikä aina tarvitse olla tilanteen päällä – riittää kun yrittää.
Koetko lapsen kanssa leikkimisen vaikeaksi, vai tuleeko leikkiin heittäydyttyä luonnostaan?
Lapsiarki on kiireistä, ja liikkuvia osasia on enemmän kuin tuhannen palan palapelissä. Kukaan, kuka asiaan etsii helpotusta vaikkapa netin syövereistä, ei voi olla törmäämättä yhteen sanaan: rutiinit. Enkä voi minäkään olla toistamatta: TÄMÄ X 1000. Rutiinit luovat rungon päivään, luonnollisesti, ja niistä hyötyvät kaikki. Rutiinit tuovat niin pienelle vauvalle, kuin uhmaikää lähestyvälle taaperollekin turvaa, mutta myös meille aikuisille. Kammoan tilanteita, joissa en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka väliin tuntuukin, että päivät eivät ajoittain muuta olekaan, kuin sarja ennakoimattomia flippaamisia ja eritekatastrofeja toisensa perään, on kaiken tämän keskellä helpottavaa tietää, että ainakin tietyllä kellonlyömällä yritetään tehdä jotain tuttua ja turvallista.
Meidän arkemme rytmittyy pitkälti ruokailujen ja ulkoilun ympärille, mutta kyllähän me nyt muutakin tehdään. Miten meidän arkipäivämme sitten oikein kuluvat?
Aamutoimet
Sängystä noustaan yleensä seitsemän maissa, vauva usein tässä kohtaa vielä hetken nukkuu. Isken taaperolle hammaspesun jälkeen banaanin kouraan, jotta malttaa odottaa aamupuuroa, ja kiskaisen itse kupin kraanavedellä jäähdytettyä kahvia puuronkeiton lomassa. Jos vauva nukkuu edelleen, laitan yleensä itseni valmiiksi päivää varten ja katson valmiiksi kaiken uloslähtöä ajatellen (jos olen ollut oikein reipas, olen kasannut kaiken sukista kypärämyssyihin valmiiksi sisällä oleviin vaunuihin). Vauva heräilee 7-8 välillä, riippuen yöheräämisistä ja tähtien asennosta. Aamumaito, vaipanvaihto ja päivävaatteet päälle. Helpompaa, kun jo kaksi kolmesta on tässä kohtaa puettu.
Aamupuuro syödään noin kahdeksalta ja ulos lähdetään viimeistään puoli kymmeneltä. Kuten edellisestä postauksestani käy ilmi, on tuo aivan viimeinen ajankohta poistua huushollista ilman henkisiä vammoja. Aamiaisen ja uloslähdön väliin sijoittuvat ne yleisimmät hetket, jolloin päädyn kyseenalaistamaan taaperon kotonaolon päiväkodin sijaan, mutta kyllä me aina sinne ulos jotenkuten selviämme. Vauva alkaa hankkiutua ensimmäisille unilleen yhdeksän maissa, joten hänet puetaan täyteen ulkoiluvalmiuteen ensimmäisenä ja nukutetaan suoraan vaunuihin jo sisällä. Nyt kun kelit ovat viilenneet, on kaikkein helpointa pistää vauva sisävaatteissa auki olevaan toppapussiin (tai kevytlämpöpussiin ulkolämpötilastariippuen) ja uloslähdön koittaessa pukea vain pipo ja vetää pussin vetskari kiinni. Tällä on nyt vältytty siltä, että vauva huutaa pää punaisena kuumissaan.
Ulkoilua
Aamupäivällä siis joko ulkoillaan lähistöllä kävellen, puistoillen tai taloyhtiön hiekkalaatikolla hengaillen (kymmenen pistettä sille, kenen idea tämä alunperin on ollut!). Tästä lähistöltä löytyy pari pientä peruspuistoa ja niiden lisäksi taapero tykkää tosiaan ihan vain kävelläkin. Useimmiten toki kävellään mahdollisimman kauas ilman tuplarattaiden ratasosaa ja pyydetään sitten päästä sylkkyyn jatkamaan matkaa. Taapero nauttii myös hirveästi metsässä olemisesta, joskin vaunuissa reissaava vauva tätä hieman rajoittaa. Kantoreppu pitäisi ottaa kyllä oikeasti käyttöön, nimittäin tässä parinsadan metrin säteellä olisi enemmänkin metsää koluttavaksi.
Pieniä menoja arjen keskellä
Viikonpäiville on pikkuhiljaa alkanut muodostua rutiineja muutenkin, ja tykkään siitä, että ainakin parille päivälle viikosta on jotain menoa, olkoonkin sitten tismalleen samanlaista menoa joka viikko. Keskiviikkoaamuisin käydään yleensä sisäleikkipaikassa vaihtelun vuoksi (edelleen vahva suositus ilman sidonnaisuuksia Koivistonkylän Prismanyhteydessä olevalle Lastenkuplalle). Hoplop oli kovassa kulutuksessa kesällä, mutta taaperon täytettyä kaksi, ei tuo suolainen sisäänpääsymaksu enää taida olla sen väärti. Perjantaisin kävimme pari kertaa muskarissa, mutta siitä ei tullut kertakaikkiaan yhtään mitään, joten sen lopetimme – olen todennut, että kaikenlaista kokeilemme, mutta mitään emme väkipakolla jatka. Tampereella perhekerhojen ja vastaavien tarjonta on myös todella laaja, ja ajatuksissa onkin pistäytyä sellaisessa tässä joku päivä, usein näissä on jokin ohjattu leikki-, musiikki- tai askartelutuokio ja lähinnä niitä silmällä pitäen kiinnostaisi mennä. Joskus myös saamme seuraa puistoon tai leikkipaikalle, tai käymme kyläilemässä. Vauva nukkuu yleensä välin 9-11 ja noin kello 11 syödään lounas. Leikkipaikkapäivinä se syödään Prisman ravintolassa, ja jos olisi varaa, söisin joka ikinen päivä noutopöydästä, koska yllättävää kyllä, niistä taaperokin syö kaikkein parhaiten.
Kotilounaspäivinä ruuan on ihan ehdottomasti oltava edellisenä päivänä tehtyä tai sitten kalapuikko-osastoa, koska aamulla ei kerta kaikkiaan ehdi tehdä yhtään mitään. Myös Pilttien olemassa olon olen jostain syystä unohtanut – täytyykin napata muutama purkki taas varalle niitä kertoja varten, kun kokkitaitoni eivät saakaan tunnustusta juniorituolista käsin.
Päiväunille valmistautumista
11.30 – 13 hengaillaan sisällä, taapero yleensä onneksi ulkoilun nujertamana itsekseen leikkien ja minä vauvaa viihdytellen. Välillä katsotaan etämuskaria, tehdään palapelejä, rakennellaan legoilla, tai sitten ihan vaan pötkötellään porukalla olohuoneen lattialla. Taapero on alkanut kiinnostua vauvasta ja tulee mielellään lattialle makoilemaan viereen. Niin hellyyttävää kuin se onkin, saa tuossa hommassa olla kaiken aikaa aistit äärimmilleen viritettyinä ja ajatus yhden askeleen reaaliaikaa edellä. Oikeastaan kahden alle kolmevuotiaan kanssa arjesta selviytyminen pitäisi mielestäni suoraan hyväksilukea osaksi vaikkapa lennonjohtajan, tai muun vastaavan ultimaattista keskittymiskykyä, usean asian samaan aikaan havainnointia ja ennakointitaitoa vaativan ammatin tutkintoa. Lääkärin ammatissa olen tottunut tietynlaiseen paineensietoon, nopeisiin päätöksiin ja epävarmuuden sietämiseen, mutta ai jumaliste kun sekään ei tunnu välillä olevan mitään tämän sirkuksen rinnalla.
Päiväunet – hetkinen täysin omaa aikaa tai pahimmillaan kaikkea muuta
Kello 13 aloitetaan jokapäiväinen kissanhännänveto aiheesta nukutaanko vaiko eikö. Suurimpana osana päivistä taaperon päiväunet saadaan alkamaan kohtuullisella vaivannäöllä, mutta joskus toki vietän päivän odotetuimman taukoni repimällä peliverkkareitani atomeiksi. Kyllä muuten suorastaan vituttaa silloin, kun edelliseen kuuteen tuntiin et ole saanut istua edes vessassa rauhassa. Viime päivinä molemmat ovat kuin ihmeen kaupalla nukkuneet samaan aikaan, ja olen saanut sen pari tuntia aivan omaa aikaa askarteluprojekteja edistäen ja Maajussille Morsianta tuijotellen. Päätin, että tuona aikana en todellakaan tee kotitöitä, vaan pyhitän ajan tasan sille, mikä kulloinkin eniten nappaa. Joskus nukun päiväunet vauva kainalossa, mutta vieläkin enemmän väsymyksestä huolimatta tuntuu akkuja lataavan se, että saan puuhastella omiani hiljaisessa kämpässä hetkisen. Ennen päikkäriaikaa teen yleensä hyvin suurpiirteisen pikasiivouksen, koska en pysty rentoutumaan aivan hirveässä kaaoksessa ja koen, että iltapäiväpuolisko on kivempi aloittaa siistissä ympäristössä. Olen kuitenkin höllännyt siisteyskriteerieni suhteen hirveästi, koska sotkua tulee sitä mukaa, mitä sitä siivoaa. Aamupäivän kaaoksessa esimerkiksi annan taaperon usein rauhassa repiä kirjat makuuhuoneen hyllystä ja likapyykit korista – siten saan edes yhden asian tehtyä loppuun. Kaikenlaista sitä oppiikin ihminen sietämään, kun on uhmaikää lähentelevän ihmisen kanssa tekemisissä. En edes uskalla kuvitella elämääni huomista pidemmälle.
Sisällä puuhailua
Molemmat nukkuvat suunnilleen 13-15, ja sen jälkeen on aika ensinnäkin juoda iso kuppi kahvia, ja toiseksi lykätä nanosekunnissa välipalalautanen taaperon nenän eteen. Puoli neljän maissa usein joko ulkoilemme yleensä toisen kerran tai vaihtoehtoisesti touhuilemme jotain sisällä. Emme kylläkään enää sormiväreillä, siitä piti viimeviikkoinen kokeilu huolen, kun taapero kaapi kaikki väripurkit tyhjiksi ja maalasi niillä lähinnä itsensä. Kaiken kruunasi se, että vauva heräsi julmettuun nälkään juuri silloin, kun olin roudaamassa sormivärihunnulla kuorrutettua taaperoa suihkuun (jokainen joka noiden itse saatanan keksintöjen kanssa on touhunnut tietänee,ettei kyseessä ole mikään pikapesu). Viime viikolla kaivoimme esiin myös muovailuvahaa ja vahaliituja. Muovailuvaha lähinnä murustellaan pienen pieniksi paloiksi ja heitellään lattialle, ellei sitten vaihtoehtoisesti yritetä syödä sitä. Kovin vähän tuo jaksaa vielä tällaiseen keskittyä, mutta hiljalleen. Joulukortteja varten ajattelin tässä lähiaikoina tehdä kookoskermasta ja elintarvikeväreistä syötäviä sormimaaleja – olisi ainakin yksi stressitekijä siinäkin touhussa vähemmän. Yksi yhteinen suosikki on tosiaan myös kotimuskari, jossa istutaan telkkarin edessä viltillä muutaman soittimen kera ja katsellaan joko oikeaa etämuskaria, Kielinupun videoita tai Pikku Kakkosen lastenkonsertteja. Tästä tuo taapero tuntuu tykkäävän, kun lähes joka päivä ilmoittaa: ”laitetaan mukkaria, äiti laittaa viltin” 😀 Muskarihomma on sikälikin kiva, että siinä saa huomioitua samalla hyvin myös vauvaa. Välillä toki vaan hengailemme taapero omissa leikeissään ja minä vauvan kanssa leikkimatolla tai missä milloinkin ja myös ruuanlaitto tapahtuu näiden tuntien aikana.
Koko perhe koolla
Tällä hetkellä mieheni opiskelee ja tekee töitä 50-50 ja molemmissa tapauksissa hänen päivänsä päättyy yleensä siinä neljän maissa. Vauva ottaa yleensä kolmannet unensa noin 16.30 – 17.30 jälleen moninaisten algoritmien lopputulemana.
Viiden tienoilla syödään iltaruoka, leikitään sisällä, hoidetaan kotiaskareita (mitä nyt jatkuvilta ”äiti, viittiksää tulla!?” – käskytyksiltä ehditään). Torstaisin ruoka on vasta tosin lähempänä kuutta, koska silloin käydään ohjatussa temppukoulussa tuolla Lastenkuplassa. Ollaan pidetty tärkeänä sitä, että päivällinen syötäisiin yhdessä pöydän ääressä, ja nyt kun syömme kaikki pääsääntöisesti samaa ruokaa, tuntuu tämä parhaalta tavalta pitää huoli myös omasta ravitsemuksesta. Kasviksiakin on yksinkertaisesti pakko syödä, jos meinaa opettaa lapsen niitä syömään. Olen huomannut, että taaperon ruokarytmiä mukaillessa omakin energiataso pysyy parempana sen sijaan, että skippaisi aterioita ja korvailisi niitä juotavilla jogurteilla, kuten tein pari ensimmäistä kuukautta vauvan saavuttua taloon.
Ruuan jälkeen aloittelemme pikku hiljaa iltatoimia (=uskallan jo hieman tuulettaa sitä, että tästäkin päivästä selvittiin, ja mikä parasta, enää pari tuntia ja lapset menevät yöunille!) Kuuden maissa marssimme kylpyhuoneeseen pesulle kuin ankat. Yleensä toinen meistä seisoo suihkussa ensin liukuestematon päällä taaperon suihkutellen ja sitten veden alle pääsee vauva. Huomattavasti helpompaa kuin kylvetys, jota emme ole tainneet tehdä kuin pari kertaa. Tämän jälkeen toinen meistä siirtyy nukuttamaan vauvaa (=yökkäri päälle ja unipussiin iltamaidolle, jonka jälkeen omaan sänkyyn nukkumaan usein kainalon kautta), ja toinen valmistelee taaperoa iltapalalle. Seitsemältä iltapala on yleensä pöydässä, ja melkein aina syömme senkin porukalla. Iltapalassa omalla kohdallani kiteytyy jotenkin se arjen kotoisuus, kun kaikki istuvat suihkunraikkaina yövaatteissa pöydän ääressä ja rauha alkaa hiljalleen laskeutua huusholliin. Muistan aina, kun rakastin lapsuudenystäväni kotona sitä, että siellä oli niin ihana syödä aina iltapalaa yhdessä, ja varmaan siitä alkaen olen odottanut, että pääsisin toteuttamaan samaa arkisen ihanaa rutiinia omassa perheessäni. Parasta! Iltapalan jälkeen toimitellaan hammaspesut ja napataan vitamiinit, hetki rauhallista leikkiä väsymysasteesta riippuen, iltasatu ja unille. Tuo viimeinen tunti ennen taaperon nukkumaanmenoa on sikäli kiva, että silloin yleensä ehdimme molemmat antaa esikoiselle huomiota samaan aikaan. Perjantaisin käydään saunassa ja parina perjantaina ollaan katettu iltapala ruokapöydän sijaan lattialle piknik-tyyliin. Sunnuntaina päätettiin korvata välipala itse tehdyillä poppareilla ja katseltiin porukalla Leo Kuormuria isossa sängyssä, eli meidän parisängyssämme. Kolmisin vietetty aika tuntuu ehdottoman tärkeältä nyt, kun taapero saa taistella huomiosta päivät pitkät vauvan kanssa.
Iltasadun jälkeen laulelen pari laulua ja saatan hetken jutustella taaperon kanssa päivästä ja siitä mitä seuraavana päivänä tehtäisiin. Kahdeksan maissa aloitetaan puolisen tuntia kestävä äiti silittää/äiti laulaa/äiti anna vettä-rumba ja poisheiteltyjen peittojen ja tyynyjen palauttaminen takaisin sänkyyn. Noin 20.30 talo hiljenee ja se kuuluisa oma aika alkaa. Kotityöt pyrin tekemään päivän mittaan, jotta tämä ilta todellakin olisi sitä omaa aikaa. Tämä onkin sikäli haaste, että haluaisin myös aidosti olla lasten kanssa ja leikkiä tai olla ihan vaan ilman, että suihkin kaiken aikaa kotityöstä toiseen. Koska kaikkea ei ole mahdollista saada, päivästä riippuen siedän joko kaaosta tai syyllisyydentunnetta.
Vauvan (4.5kk) päivärytmi vielä kokonaisuudessaan:
07-08 herätys, vaipanvaihto, maito ja vaatteet päälle
09-11 ensimmäiset päiväunet
11 maito, lattialla pötköttelyä, sitterissä hengailua ynnä muuta kiireisen pikkuvauvan arkeen kuuluvaa
13 toiset päiväunet
15 maito, seurustelua, kotitöiden työnjohtoa
16.30 – 17.30 vielä yhdet tirsat, päivällisseurueen töllistelyä sitteristä
18 suihkuun, yöhaalari ja unipussi päälle, iltamaito ja viimeistään kello 19 kohti höyhensaaria
23, 03 ja 06 maitotreffit
Vauva on tosi leppoisa tapaus, juo maitoa noin 120ml kerrallaan 3-4h välein, nukkuu päiväunensa vaunuissa joko liikkeessä, sisällä tai terassilla ja muun ajan seurailee mielenkiinnolla tapahtumia tai touhuilee itsekseen hämmentävänkin pitkiä aikoja leikkimatolla tai lelukaaren alla. Maistelee hiukan kiinteitä (teelusikallisissa mennään vielä, tähän mennessä on maisteltu porkkanaa, maissia, päärynää, banaania ja maistelututista mustikkaa). Yllättäen toisen lapsen kohdalla ei vaan saa aikaiseksi noiden kiinteiden kanssa 😀 Hyvä kun edes joka päivä muistan jotain antaa! Ei sillä, ei tässä mikään kiire tunnu olevankaan, kun vauvakin kolaa suurimman osan vielä suustaan pihalle. Vauvan nukutus on joinain päivinä kuin lasten leikkiä, joinain karmea via dolorosa, mutta viimeistään klo 20 hän on yleensä unessa, ja harvemmin siitä heräilee, paitsi kuin taikaiskusta noina luetteleminani aikoina. Yöllä hän pääsääntöisesti nukahtaa hyvin takaisin omaan sänkyynsä, joskus nappaan viimeisen syötön jälkeen kainaloon jatkamaan unia. Tämänkin vauvan kanssa meillä on käynyt mieletön tuuri, todella helppo tapaus, ja kuvitteellinen hattuni nousee jälleen hyvin korkealle koliikkivauvojen vanhempia arvostamaan. En voi edes kuvitella.
Tällaista tämä meidän arki pääpiirteissään on. Hyvin samanlaista päivästä toiseen, mutta toisaalta jokainen päivä on erilainen. Persoonakysymyksiä varmaan pitkälti, kun itse koen tästä kurinalaisten rutiinien orjana elämisestä nauttivani, mutta voin hyvin kuvitella ettei tämä kaikkien kohdalla päde. Kuulisinkin mielelläni kokemuksia aiheesta, tuntuvatko lapsiarjen rutiinit ja rytmi lähinnä kahleilta, vai nautitko itsekin rutinoidusta arjesta?
Vauva syö viimeisen yöateriansa kuuden maissa ja päättää sen jälkeen, että oma sänky on nyt todellakin nähty. Otan viereen ja tuuppaan tuttia suuhun – kerta toisensa jälkeen. Olen aika varma, että tämä vauva on ollut edellisessä elämässään jokin oliivinkivien sylkemisen maailmanmestari, sellaisella kaarella nimittäin se tutti lentää. Vilkuilen syrjäsilmällä kelloa ja rukoilen korkeammilta voimilta armahdusta taaperon heräämisen suhteen. Älä ihan vielä herää. Ja SNAP, viereisestä huoneesta kuuluu syvä huokaus ja heti sen perään luikautus laulua. Teeskentelen hetken, etten kuule, mutta hetken kuluttua tomera ”NÄÄKÄ”- huuto romahduttaa jälleen kerran haaveeni siitä, että täällä jumaliste saisi joskus edes nukkua. Mukavaa olisi, jos se vauva olisi vaikka nukahtanut edes takaisin, mutta ei, hereillä molemmat, joten ei auta kuin nousta ja aloittaa matka kohti uutta henkilökohtaista ennätystäni lajissa nimeltä itsensä hengiltä stressaaminen.
Silmät ristissä vaellan nostamaan taaperon sängystään, vaihdan vaipan ja raahustan perässä keittiöön. Harvoin unohdan illalla ladata kahvinkeitintä valmiiksi, mutta silloin kun unohdan, olen yleensä kaikkein eniten sen kahvin tarpeessa. Istutan vauvan sitteriin ja kerään pikapikaa aamiaistarpeet pöytään. Mahalaukkuni limakalvot huutavat hoosiannaa, kun kippaan ensimmäisen kofeiiniannoksen tyhjään mahaan, jotta jaksaisin keskustella tuon vaahtosammuttimen kokoisen hölösuun kanssa. Olen varmaan joskus maininnut olevani introvertti. Se asiahan ei muuksi muutu, eikä etenkään se, etten mielelläni juttelisi kenenkään kanssa aamun ensimmäisen tunnin aikana, edes oman lapseni, jonka käsittämätön mölinä menee usein tuossa kohtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähtelen sopivissa väleissä ja toivon, ettei hän huomaa, ettei hymyni ole tuossa vaiheessa päivää vielä kovinkaan aito. Ennemminkin väkinäinen irvistys, jonka pelastaisi ainoastaan ne ikihymyyn suupieleni nostavat mesolangat.
Aamupalapöydässä ei todellakaan meillä vetelehditä, koska pitkän yön (riippuu toki näkökulmasta) on niin hemmetin kiire päästä leikkimään. Tässä kohtaa siirryn taaperon perässä vauva mukanani olohuoneeseen ja surutta annan Pipsa Possun rasittavine äänineen ja pikkuvanhoine juttuineen hoitaa osan vanhemmuudestani. Onneksi yön aikana pikkuautot löytävät viehätyksensä aina uudelleen, ja saan puolisen tuntia armonaikaa löytää itsestäni jälleen ihminen.
Näille tienoin avautuu noin kymmenen minuutin tarkoin harkittava aikaikkuna, jolloin minun on mahdollista pukea itseni ja tehdä tarhapöllölookilleni jotain. Taaperon autoleikit saavat usein hyvinkin pian nimittäin käänteen, joka sisältää mahdollisimman paljon lausetta ”äiti laittaa” ja ”äitiäitiäiti leikkimään”. Harmikseni hän jo osaa joskus vastatakin itselleen ”äiti tulee ihan kohta”, koska näinä aamun tunteina harvoin löydän itsestäni sen vertaa zeniä, että kykenisin istahtamaan hetkeksi autoleikkien äärelle. Kukaties se voisi auttaakin tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Ja koska taloudessa on pikkuveljestään äärimmäisen kiinnostunut kovakourainen kaksivuotias, on vauva raijattava milloin minnekin taaperon ulottumattomiin siksi aikaa, kun edes poistun vessaan. STRESSI.
Kellon lähestyessä yhdeksää alkaa yleensä tapahtua, vaikkei nämä aamut kyllä sitä ennenkään mitään unenomaista pumpulia ole. Pikkuautot eivät enää kiinnosta. Eikä kiellot, maanittelu, kiristys tai lahjontakaan. Sen sijaan kiinnostaa tarkastella kaappien sisältöä lattialta käsin, sekä arvioida kissanhiekan koostumusta ja sitä, miten kivasti se rapisee lattialla, kun sitä heittää oikein monta kourallista eteisen lattialle. Myös vessaharja ja vessanpöntön vesianalyysi on hyvä suorittaa aamuvarhaisella, ehkä vielä testata, pitääkö wc-paperipakkauksen lupaus arkkien määrästä kutinsa. Useina aamuina myös paperinkeräyskorin sisältö tulee syynättyä uudelleen – onhan se toki hyvä, ettei roskiin erehdy vaikkapa pelkkä menolippu jonnekin hyvin hyvin kauas tästä saatanallisesta sirkuksesta.
Vauva on vielä tässä kohtaa hyväntuulinen, ja olen oppinut, että tietyn ajan jälkeen hänet kannattaa silti laittaa vaunuihin unille. Hetken aikaa näyttää siltä, että ajoitukseni on ollut oikea, ja saatan jopa naurahtaa itsekseni, kuinka helposti kaikki tällä kertaa meni. Hetken kuluttua ei enää naurata, kun vauva aloittaa unenhakuprosessinsa, joka tunnetaan meillä päin paremmin jonkinlaista eksorsismia muistuttavana performanssina. Näin kahden pienen kotiäitinä joutuu jatkuvasti tekemään pelkkiä no win-päätöksiä ja yksi niistä on se, kumman päätät pukea ensin. Joko vauva huutaa kahta kauheammin vaunuissaan, koska on vielä kaikkien maailman murheiden päälle kuumakin, tai sitten taapero hakkaa ovea ulkotamineissaan itkien – ja heittää vielä yhden satsin kissanhiekkaa lattialle.
Tässä kohtaa on usein se kaikkein otollisin aika pysähtyä pohtimaan myös sitä, onko kaikki tarvittava mukana uloslähtöä ajatellen. Parhaimmillaan edessä on nimittäin vielä maitoveden lämmitys termariin, korvikkeen mittaus mukaan, vaipat ja oma lompakko ja puhelin, jotka eivät koskaan ole siellä missä niiden pitäisi olla. Ainiin, ja koska asumme Suomessa, on hyvä olla mukana muutama lisäkerros vaatetta varmuuden vuoksi, sekä mielellään varapipokin. Viimeisimmän lisäyksen listaan teki taapero tänään, kun lepäili selällään kuralätäkössä.
Viimein puoli kymmenen maissa pääsemme ulos ovesta, vauva tuskaisena huutaen, taapero elämän murjomana ja minä näitä molempia tuskanhiki valuen ja pohtien, milloin tulin vetäneeni nimeni näihin papereihin ja miksi hemmetissä en lukenut sitä pienellä präntättyä tekstiä. Menee hetki. Vauva nukahtaa, taapero juoksee haltioissaan aroniapuskalle syömään marjoja ja minä huokaisen helpotuksesta – asiat ovat taas raiteillaan. Aiemmin pohdin täälläkin ääneen, että kuka jaksaa ulkoilla kahdesti päivässä lasten kanssa. Ei kannattaisi kyseenalaistaa asioita, joista ei tiedä. En usko, että kukaan pienten lasten vanhempi lähtee sinne ulos, koska se on erityisesti niin kivaa, vaan koska se on aivan absoluuttisen elintärkeää lepositeisiin päätymisen välttämiseksi.
Ulkoilun jälkeen sisälle palataan nimittäin aivan erilaisissa tunnelmissa ja jokaiseen iltaan mennessä on aika ehtinyt kullata muistot aamun kauhuista. Ja sitten tulee seuraava aamu.
Luulen, että ainoa vaihtoehto tässä olisi nipistää vielä yksi puolituntinen omista yöunista ja herätä ennen lapsia. Laittaa kaikki valmiiksi ja juoda se kuppi kahvia, hiljaisuudessa. Saa nähdä. Yksi asia ainakin on varmaa, nimittäin se, että tämän vuoden jälkeen olen valmis ihan mihin tahansa. Olen pitänyt stressinsietokykyäni melko hyvänä ja toimin mielestäni paineen alla kohtuullisen järkevästi, ja täytyy sanoa, etten tiennyt kummastakaan yhtään mitään ennen kuin sain kokea nämä aamut.
elamaniaikaa.wordpress.com 