Älä uppoudu älypuhelimen maailmaan, uppoudu elämään

Tässä taannoin istuin taaperon kanssa jätskillä, ja tulin jälleen kerran todistaneeksi näkyä, joka saa minut surulliseksi joka ikinen kerta. Vanhempi (oletettavasti) lapsensa kanssa viereisessä pöydässä. Lapsi syö luultavasti kauan odottamaansa jäätelöannostaan, ja juttelee edessään istuvalle aikuiselle. Joka selaa puhelintaan. Ja nimenomaan selaa, automaattisiin sormenliikkein pyyhkien, katse lasittuneena, lasta kuulematta. Niin surullista.

Ja siis minä, jos joku, kuvittelen ymmärtäväni oman hetken tarpeen silloin tällöin, mutta onko se pakko ajoittaa hetkeen, jossa lapsi aivan varmasti haluaisi aikuisen olevan läsnä ja viettämässä kanssaan aikaa? Itse ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni yhtäkkiä kaivaisi puhelimensa esiin, ja alkaisi somettaa minun kanssani kahvitellessaan. Miksi sitten toimisin itse näin lapseni seurassa? Kyllä minuakin tavataan lasten hereillä ollessa puhelin kädessä. Räpsin valokuvia, saatan päivittää instagramia, tsekata whatsappin tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tällä on vissi ero sellaiseen päämäärättömään somen tai uutissivustojen selailuun. Sellaiseen, mikä saattaa pahimmillaan viestittää lapselle, että hänen seuransa ei kiinnosta. Odota hetki, äiti äkkiä tarkistaa yhden jutun.

Minulla on melko vähän vanhemmuuteen liittyviä jyrkkiä mielipiteitä, koska koen, että hyvin moneen asiaan on useampia näkökulmia, enkä yleisestikään pidä mustavalkoisesta ajattelusta. Olen ennemmin kultaisen keskitien tallaaja hyvin useassa asiassa. Yhden asian olen kuitenkin halunnut tehdä itselleni selväksi, ja se on se, ettei lapseni joutuisi koskaan jäämään älypuhelimelleni kakkoseksi. Kuulostaa ihan älyttömältä näin sanoiksi puettuna, mutta nykymaailmassa ongelma on ihan todellinen. Yksi uutissivuston päivitys siellä, toinen nopea somefeedin pläräys tuolla – lapsi kyllä huomaa. Enkä tarkoita, että esimerkiksi kotona pitäisi olla kaiken aikaa touhuamassa sen lapsen kanssa, päinvastoin, yksin omiin leikkeihin syventyminen on lapselle myös tarpeellista. Kuitenkin aikuisen tulee olla aina läsnä, tietysti fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ja tämä jälkimmäinen ei kyllä aina älypuhelin kädessä toteudu. Kyllä meillä ainakin parivuotias äkkää heti, kun avaan puhelimeni vaikkapa viestin kirjoittaakseni, enkä usko, että hänellä on synnyinominaisuutenaan jotakin pienelektroniikkaa vastaan. Äidin läsnäolon menettämistä vastaan sen sijaan on.

Sosiaalinen media koukuttaa, ja vuorokauden sisään katoavat tarinat eri somealustoilla pakottavat tarkistelemaan niitä pieniä pylpyröitä useamman kerran päivässä. Ja miksi? Ettei vain missaisi randomin sometutun tai moikkausasteella olevan työkaverin päivän tapahtumia. Aika absurdia. Tästä kertonee jotain sekin, että jouduin valehtelemaan taaperolle lukevani uutisia, kun tämä yllätti minut puhelin kädessä odotellessani, että hän nukahtaa (lupaan aina istua vieressä, kunnes on nukahtanut, ja tuolloin olin kerrankin muistanut napata puhelimen mukaan estämään omaa nukahtamistani siinä kohtaa, kun lapsi on jo sulkenut silmänsä). Minä mitään uutisia lukenut, mutta enpähän vain keksinyt, miten olisin kuvaillut Facebookin tarkoitusta kaksivuotiaalle. Äiti vähän tässä katsoo mitä tuntemattomille ihmisille kuuluu. Ei tuokaan kovin järkevältä toiminnalta nimittäin kuulosta. Seuraavana aamuna kävelin taaperon kanssa olohuoneeseen puhelin kädessä – ”äiti älä lue uutisia” pyydettiin, ja päätin, että jatkossa puhelin jää pöytälaatikkoon myös näiden nukutushetkien ajaksi ihan kokonaan.

Eilen aamulla kuuntelin kyyneleet silmissä radiosta tilannepäivitystä Ukrainasta viedessäni taaperoa kerhoon. Sitten takapenkiltä kuului painava vetoomus nyt heti laulaa pää olkapää peppu polvet varpaat, koska taapero itse ei muistanut laulun sanoja – ja minä lauloin, ja mietin kuinka kummallinen tuokin tilanne oli. Kummallinen, mutta niin tarpeellinen muistutus taas siitä, kuinka kaikesta maalla, merellä, ilmassa ja somessa tapahtuvasta huolimatta se minun tärkein todellisuuteni on kuitenkin aivan muualla. Ei ole väärin olla perillä maailman tapahtumista, mutta mitä kamalampia asioita tapahtuu, sitä tärkeämpää on tarttua niihin omiin arkisiin onnenlähteisiin – olivat ne sitten mitä tahansa.

Vanhemmuus – tätä en olisi osannut odottaa

Tammikuussa 2019 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, ja huomenna samaisessa kuussa kolmea vuotta myöhemmin elämme nelihenkisen perheen arkea – asia, jota en vielä oikein vieläkään ymmärrä todeksi. Kahdessa ja puolessa vuodessa meille on syntynyt kaksi lasta, ja on varmaan sanomattakin selvää, että tämä aika on kääntänyt monta asiaa päälaelleen, suoristanut yhtiä ja mutkistanut toisia, mutta ennen kaikkea yllättänyt joka ikinen päivä. Pääosin positiivisesti onneksi. On varmaan aika kulunut ja ymmärtääkseni hieman ärsytystäkin herättävä klisee, kun sanotaan, että lasten myötä elämään on tullut merkitys. No, tämä klisee kyllä pitää paikkansa omalla kohdallani. Tai en tiedä voiko nyt merkityksestä puhua, mutta ainakin paljon sisältöä ja tunnetta siitä, että tuntee todellakin elävänsä. Aika hassua sikäli, että joku muu voisi ajatella tällaisen keskivertokansalaisen rivari-perhearjen olevan niin kaukana täysillä elämisestä kuin mahdollista, mutta kuten olen aiemminkin todennut, en varsinaisesti koskaan ole haikaillut reppureissuille tai Balin liaanikeinuihin. Ja voi olla, että tämä sama tunne olisi tullut jonkin muunkin asian myötä elämän mittaan, eli en tarkoita, että lapset yksinomaan ovat tie auvoon (luulen, että tämä on se, mikä tuossa kliseessä hiertää).

No, joka tapauksessa. Mitäs kaikkea tässä kahden ja puolen vuoden vanhemmuuden aikana onkaan tullut taivasteltua:

  • Sitä, että istut tunnin taaperon sängyn vieressä nukuttamassa tyyppiä, joka räväyttää silmänsä auki aina sillä siunaaman sekunnilla, kun luulet tämän nukahtaneen. Ja sitten kun hän vihdoin nukahtaa, viipyilet vielä kymmenen minuuttia paikallasi, kun et kuitenkaan malta lähteä.
  • Sitä, että on oikeasti mahdollista, että saat laulaa Tuiki Tuiki Tähtösen kymmeniä kertoja putkeen, mutta et varsinkaan sitä, että oikeasti alat pitää laulamisesta ja harmistut, kun taapero viikon putkeen ilmoittaakin, ettei tänään lauleta.
  • Sitä, että voit olla jonkun silmissä sankari, koska osaat vetää vessan.
  • Sitä, että kaikkeen tottuu. Kuten viimeisen kahdeksan kuukauden aikana naurettaviin mittasuhteisiin paisuneeseen univelkaan, sekä siihen, että taaperon nukutus vie nykyisin tunnin tai puolitoista. Jälkimmäinen on osasyynä siihen univelkaan, koska omaakin aikaa on pakko saada iltaisin.
  • Myöskään sitä, että ennen tätä sankaritekoasi saat raportoida jokaikisen päästämäsi ruumiineritteen vieressäsi seisovalle henkilölle.
  • Mutta toisaalta, sinun ei tarvitse olla enää koskaan yksin – edes siellä vessassa.
  • Sitä, että rakastavimmassakin parisuhteessa saadaan maailmanlopun lailla myrskyävä  riita aikaiseksi silloin, kun pitäisi päättää, kumpi herää lasten kanssa aamulla. Huom. suosittelen kirjallisen sopimuksen tekemistä, aamulla tällaisia päätöksiä ei kannata yrittää tehdä.
  • Toisaalta sitä, kuinka hauska on joskus nauraa puolison kanssa lapsille näiden selän takana. Tekee hyvää.
  • Sitä, että ”lapsiperheessä siivoaminen on yhtä kuin yrittäisi siivota wc-pönttöä jonkun istuessa siinä kakalla” pitää viimeistä pistettä myöden paikkansa. Vielä kun tämän oikeasti sisäistäisi.
  • Sitä, että joku vaatii sinua laulamaan Pienet sammakot ennen kuin olet päässyt yli aamuäreydestäsi, saati kerinnyt edes juoda aamukahvia jaksaaksesi taas elämää. On kohtuullisen koomista esimerkiksi autossa, kun käynnissä on sen rakastavan parisuhteen rakastavien osapuolien välinen sanailu, ja takapenkiltä pakotetaan luikauttamaan laulu – äitin ja iskän duettona. Siinä väkisinkin unohtuu, mistä aiemmassa sanailussa oli kyse.
  • Sitä, että huomaat 33-vuotiaana olevasi tilanteessa, jossa syöt keittiössä lapseltasi salaa piparinkoristeluun tarkoitettuja strösseleitä. Tsiisus.
  • Sitä, että suurin osa vaatteistasi ei enää joko mahdu päälle tai ei vain sovellu nykyiseen arkeesi. Ja jostain syystä kaappisi alkavat pursuilla kaikenlaisia käytännöllisiä ulkoiluvermeitä. Ainiin, sieniveitsi pitääkin muistaa ostaa ensi syksylle!
  • Sitä, että kyselyiässä oleva taapero todellakin kyselee. IHAN KOKO AJAN! Mutta sinäkin opit samalla, nimittäin menemään eräänlaiselle autopilottivastaajamoodille. Sellaiselle, jossa suunnilleen vastaat jo ennakkoon, kun tiedät kysymyksen olevan tulossa. Toki meilläkin selitetään joskus asioita juurta jaksain, mutta jokaista männynkäpyä koskevaa mikätoionmikätoionmikätoion-kysymystä ei jaksa kohdata ensyklopedian tarkkuudella.
  • Sitä, että kyselytulvan myötä taaperon elämä kuulostaa näin vierestä katsojalle jonkinlaiselta eksistentiaalisen pohdinnan ja koko universumin olemassaolon kyseenalaistamisen yhdistelmältä. Ei sillä, kyllä meille oravanpyörässä kipittäville aikuisillekin tekisi varmaan joskus hyvää pysähtyä miettimään, miksi me syömme ja miksi me nukumme. Toki jälkimmäisen kohdalla kysymykseni on lähinnä, että MILLOIN MINÄ SAAN OIKEASTI NUKKUA!?
  • Sitä, kuinka malttamattomana odottaa jokaista vauvan kehitysaskelta, ja samalla toivoo, että aika ei kuluisi ollenkaan eteenpäin.
  • Sitä, kuinka turhauttavaa on, että taapero ei suostu edes maistamaan niitä ruokia, joiden eteen olet häntä silmällä pitäen nähnyt oikein ekstrapaljon vaivaa, ja joista tiedät, että hän pitäisi!
  • Sitä, kuinka (luuloistasi huolimatta) synnäriltä ei tarttunutkaan mukaan taitoa olla absoluuttisen taitava kasvattaja, vaan jostain pirun syystä joudut puntaroimaan kaikenlaisia pieniä ja isoja lapsesi mahdollisesti pilaavia asioita JOKA PÄIVÄ. Ja kuinka ollakaan, oikeita vastauksia harvoin on. Nautin erityisen paljon ylianalysointitaipumuksestani niinä hetkinä, kun pitäisi vaan äkkiä päättää kantansa, eikä jäädä vatuloimaan loputtomien polkujen keskelle.
  • Mutta se tunne, kun kaikesta siitä sokeana hapuilusta huolimatta onnistut kerrankin diagnosoimaan vauvan itkun syyn oikein (rapsuteltuasi toki tunnin verran päätäsi ja tajutessasi vasta sitten, että sillä onkin varmaan kuuma), tai onnistut kerrankin vetämään oikeasta narusta taaperon kanssa.
  • Sitä, kuinka paikkaansa pitävä on myöskin sanonta ”valitse taistelusi”. Kun joinain päivinä jo vaipanvaihto loukkaa verisesti, ei todellakaan kannata sotkeutua lillukanvarsiin, vaan porskuttaa eteenpäin suuret linjat mielessä.
  • Sitä, kuinka koko perheen norokärsimyksen keskellä tajuat, että vasta ensi syksynä nämä menevät päiväkotiin, ja tämä ilo on jatkossa jokavuotinen.
  • Sitä, kuinka ihanaa on, että on kaksi pientä, mutta ihan eri kehitysvaiheessa olevaa lasta. Kun taapero juoksee sinua karkuun itkien ja raivoten vain, koska olet olemassa, on ihan kiva mennä moikkaamaan vauvaa, joka alkaa hymyillä ja jokeltaa innoissaan – samasta syystä. Toisaalta, siinä missä vauvan kanssa tapahtuva viestintä voi joskus turhauttaa, on ihanaa, kun taapero osaa jo paljonkin kertoa ja ennen kaikkea ymmärtää mitä hänelle sanot (vaikkei aina siltä todellakaan tunnu).

Tässä sitä ollaan aamukahvit juotuna ennen sitä kuuluisaa sianpieremää uuden vuoden aattona. Glitterin sijaan kuorruttaudun tänään(kin) maissinaksuilla, ja kuoharin sijaan tarjoilen maitoa pullosta. No okei, kuoharia saatan tarjoilla kyllä itselleni myös illalla. Ei valittamista. Uuden vuoden lupauksia ei tänä vuonna tule tehtyä, varovaisena toiveena voisi olla hieman enemmän unta, mutta korostan, että toive on todellakin varovainen. Vauhtia ja jännittäviä käänteitä tulee varmasti olemaan näiden kahden vaippapöksyn toimesta jälleen yhden vuoden tarpeisiin – niitä innolla odottaen ja tästä kaikesta suunnattomasti nauttien siis kohti uutta vuotta!

Ihanaa uutta vuotta 2022 kaikille blogin lukijoille! 💗