Kun äiti osasi jälleen innostua

Esikoisemme täytti juuri 2.5 vuotta. Aika joka on mennyt toisaalta ihan hirvittävän nopeasti, mutta toisaalta näihin kahteen ja puoleen vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon. Eikä pelkästään äitiyttä ja vanhemmuuteen kasvamista, vaikka ne luonnollisesti suurimmassa osassa ovat olleetkin, vaan väliin tuntuu, että esikoisemme kanssa samaan aikaan syntyi myös uusi minä.

Olen aiemminkin kirjoitellut siitä, kuinka ensimmäinen äitiyslomani 2019 toi kauan kaivatun hengähdystauon varsin työntäyteiseen ja tietynlaisille urille ajautuneeseen arkeeni. Tuolloin oli ensimmäistä kertaa aikaa ja energiaa suunnata katse vain huvin vuoksi tehtäviin asioihin. Tuohon saakka olin jättänyt paljon asioita tekemättä syystä, että kaiken tekemisen piti mukamas olla jotenkin tuotteliasta tai tähdätä johonkin päämäärään. En nähnyt kovinkaan monessa mahdollisessa harrastuksessa tai toiminnassa järkeä. Niin, järkeä – kun oikein miettii, niin kuinka paljon järkeä nyt loppujen lopuksi oikeastaan missään on? En esimerkiksi ikinä tullut aloittaneeksi maalausharrastusta, kun mietin etten kuitenkaan tulisi niin hyväksi, että tämä harrastus johtaisi johonkin. Itse tekemisen parissa viihtyminen ei ollut minulle mikään itseisarvo. Mutta onneksi, onneksi tämä on muuttunut!

Kuluneen kahden vuoden aikana olen löytänyt itsestäni lyhytjänteisyyden. Lyhytjänteisyyttä harvoin käytetään positiivisena adjektiivina, mutta itselleni tämä on ollut erittäin tarpeellinen asia opetella. Kaikkea ei ole pakko saattaa loppuun, eikä kaikkeen ole pakko suhtautua elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Lapsen ilo ja lapsenomainen tapa innostua. Nämä kyvyt tuntuvat todellakin jäävän sinne lapsuuteen, ja harvoin aikuinen kykenee tavoittamaan sellaista totaalisen keveää ja huoletonta tilaa, jossa tällainen on enää mahdollista. Mitä vanhemmaksi kasvamme, sitä enemmän usein tarvitaan, jotta innostuisimme – kunnes sitten tajuamme tämän, ja alamme opetella pienistä asioista nauttimista ja innostumisen taitoa uudelleen. Ajatella.

Lyhytjänteisyydestä vielä. En tiedä onko se nyt oikea termi, mutta tällä tarkoitan tässä tekstissä siis kykyä aloittaa ja lopettaa asioita, vaikka sitten kesken kaiken. Ja mitä enemmän meille tulee velvollisuuksia, sitä vähemmän meillä on aikaa yhtään mihinkään – silloin tulee usein tarkkaan punnittua, kannattaako se vähäinen aika käyttää johonkin vähän höpsöön ja kesken jäävään projektiin. Paradoksihan tässä on se, että yleensä emme sitten päädy tekemään yhtään mitään, vaan plaraamme vapaa-aikamme sosiaalista mediaa. Ja huomio, tässä ei sinällään ole mitään väärää, vaan siinä, että arvotamme tekemisiämme usein kaikenlaisilla muilla mittareilla kuin sillä, millä on oikeasti merkitystä: onko se kivaa?

Minulla on ollut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana erittäin kivaa, ja se johtuu muun muassa seuraavista asioista:

  • Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, kuopinut polvet verillä pihamaata ja repinyt niitä saamarin voikukkia kolme metriä pitkine juurineen. Ja se on ollut ihanaa.
  • Viimeisimpänä olen innostunut taimien kasvatuksesta, ja keittiön ruokapöytä onkin täyttynyt itämistä odottelevista kesäkukista, yrteistä, chileistä, porkkanoista ja muista.
  • Luin lehtiartikkelin, jossa opastettiin kasvattamaan hedelmien siemenistä kauniita huonekasveja, ja näin meillä itää myöskin karambola, sitruuna, mango. Avokado- ja appelsiinipuut löytyvät jo.
  • Olen lukenut artikkeleita aiheesta vain huvin vuoksi. En opiskellakseni.
  • Olen opetellut leipomaan kakkuja ja pipertänyt tuntitolkulla pikeerien, sokerimassan ja täydellisen italialaisen marengin parissa.
  • Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ja todennut, että ainesten pilkkominen kaikessa rauhassa on yksi parhaista tavoista rentoutua (ainakin silloin, jos lahkeessa ei koko ajan roiku joku).
  • Olen alkanut maalata ja tuunata huonekaluja. Olen innostunut makrameesta, virkkaamisesta, neulomisesta ja rautalangasta taiteiltavista sateenkaarista.
  • Olen tehnyt itse vartalovoidetta, kuorintoja ja pyykkietikkaa.
  • Olen ollut aivan onnessani siitä, että taapero tykkää maalata, askarrella ja piirtää. Olen värittänyt kuvia, maalannut sormiväreillä ja askarrellut pääsiäiskortteja. Tänään maalasimme pääsiäismunia, ja vaikka sotku oli aivan jäätävä, kaikki oli sen arvoista!

Olen aloittanut ja lopettanut (kesken) lukemattomia asioita. Sarjoja, kirjoja, taiteellisia tuotantoja, perennapenkkejä ja kodinprojekteja. Jotkut näistä ovat tulleet päätökseensä, jotkut eivät. Parasta on kuitenkin se, että en muistele yhtään sen huonommalla mielellä niitä juttuja, joiden suhteen innostus lopahtikin ennen aikojaan. Sen sijaan muistelen onnellisena sitä tunnetta, mikä syntyy jonkun uuden asian äärellä. Sitä, kun osaa taas innostua.

Taaperon kanssa touhuaminen on muutenkin aivan erinomaista lääkettä liian suorituskeskeiselle mielelle, ja jos lyhytjänteisyydestä haluaa mestarin oppia, kuka olisikaan parempi opettaja, kuin 2.5-vuotias, joka kyllästyy heti, kun paikat on sotkettu riittävän karmean näköiseksi.

Kyky innostua. Se on mielestäni jotain, mitä pitäisi vaalia. Koulumaailma ja yhteiskunta pitävät kyllä huolen siitä, että pitkäjänteisyyden ja sitkeyden tärkeys eivät pääse unohtumaan. Sen sijaan minä vanhempana toivon, että lapseni jaksaisi aina innostua asioista. Vaikkeivat nämä suljekaan toisiaan pois, sammuu innostumisen kyky harmillisen usein siksi, että pelkäämme asioiden kesken jättämistä. Mitä sitten, jos jää kesken? Aloitetaan sitten uudestaan, kun siltä tuntuu – tai ollaan aloittamatta. Myönnettäköön, että oma ideologiani on joskus kovilla siinä kohtaa, kun kerään kolmannen kerran 30 litran vetoista legokoria jälleen yhden tulleen ja menneen innostumisen jäljiltä. 🙂

Mistä sinä olet viime aikoina innostunut?

Seikkoja, jotka kertovat siitä, että olen tullut (ehkä hieman) vanhaksi

Juuri tuossa eräänä päivänä mietin, että pitäisipä yrittää muuttaa kirjoitustyyliäni hieman nuorekkaammaksi. Yritys jäänee ensi kertaan sikäli, kun tämänkin postauksen otsikko on kuin suoraan itsensä Hercule Poirotin suusta.

https://www.reddit.com

Täytän kesällä 33, mikä nyt ei itsessään (nopeasti ja ohimenevästi ajateltuna ja asiaan sen enempää syventymättä) aiheuta kummoisiakaan tuntemuksia. Etenkään, kun ystävät ja tutut ympärilläni käyvät itse kukin kohti neljääkymppiä tai sen yli. Silti miellän itseni edelleen lähinnä sinne parikymppisyyden tietämille, vähän niinkuin senkin, että 90-luku oli 10 vuotta sitten ja että 70-luvusta on 30 vuotta. Hämmennyksen määrä onkin kerta toisensa jälkeen valtaisa, kun ympäröivä maailma aina välillä tuikkaa pikkuisella muistutteella siitä, että ei tässä nyt enää ihan eilisen teeren poikia olla sitten kuitenkaan.

  • Missit, jääkiekkoilijat ja toimitusjohtajat. Joskus kaksvitosena muistan kokeneeni ikäkriisinpoikasen, kun tajusin, että lapsena aikuisina pitämäni missit ja jääkiekkoilijat alkoivat olla järjestäen minua nuorempia. No, se aika on jo mennyt ja olen kernaasti tämän faktan hyväksynyt: junnuja ovat ja olkoot. Mutta sitten, kun luen päivän lehdestä nuoren toimitusjohtajan, pankkiirin, rehtorin tai minkä hyvänsä muun vanhojen ihmisten ammattiin lukeutuvan henkilön haastattelun ja tajuan, että kyseinen henkilö on syntynyt vaikkapa vuonna – 92, iskee epäusko. Epäusko ei siis iske vielä siinä kohtaa, kun kerrotaan haastateltavan iäksi vaikkapa se 29, mutta auta armias, kun alan scrollailla mielessäni tuota syntymävuosipyörää alaspäin. Eihän kukaan tuona vuonna (tai vielä myöhemmin) syntynyt ihminen voi olla vielä oikeissa töissä saati edennyt urallaan merkittävästi – tuon ikäisethän ovat juuri ja juuri saavuttaneet baari-iän! Tarkennettakoon vielä, että en siis missään tapauksessa epäile nuoren tai nuorehkon henkilön kykyjä työelämässä yleensä, olen vain itse jumiutunut mielessäni sellaiseen ikään, että kaikki minua nuoremmat ovat mielestäni vasta käyneet abiristeilyillään.
  • TV-sarjojen hahmot. Kolmekymppisyyden epäuskon symbolina olen jo kauan pitänyt sitä Frendien jaksoa, jossa Rachel itkee 30-vuotispäiväänsä. En minä kyllä sen ikäinen ole, enkä ainakaan kolmea vuotta vanhempi. Tai samanikäinen kuin Sinkkuelämää-sarjan tyypit. Ja siis Gilmoren tyttöjen Lorelai on mukamas 32-vuotias sarjan alussa. Ei jumalauta. Ysärisarjojen ikääntymisiin samaistumista ei sinänsä helpota se, että kyseisen vuosikymmenen muotia näkee nykyisin kauppojen rekeillä. Ja ehkä minäkään nyt en niin kaukana siitä parikymppisyyden loppuaan itkevästä Rachelista ole, istunhan kirjoittamassa tätäkin postausta päälläni harmaa Disney-college ja hiukset puoliponnarilla. Täytyy varmaan vaihtaa vaatteet.

Se mielikuvista, ikääntyminen on myös konkreettista.

  • Dagen efterit ja niiden välttäminen. Olen viettänyt elämäni aikana juhlat jos toisetkin, ja tätä uraani peilaten saan helposti käsityksen siitä, miten juhlien jälkeiset sunnuntait ovat kuluneiden 15 vuoden aikana (niin, tämä aika tulee tänä vuonna kuluneeksi täysi-ikäistymisestäni, kiva homma.) muuttuneet. Ja siis, elämäni ehtoopuolen läheneminen ei pelkästään edellytä toimia itse juhlien aikana, vaan jo kauan ennen niitä! Kärsin hemmetinmoisesta jännitysniskasta, ja jo yksi viinilasillinen saattaa joskus laukaista migreenin. Niinpä oikein tärkeiden juhlien alla olen käynyt jopa hierojalla tämän välttääkseni. On myös tärkeää kiinnittää erityistä huomiota työergonomiaan juhlia edeltävänä viikkona, sekä huolehtia riittävistä unista tietenkin. Tässä iässä spontaanius on kaukana siitä mitä hauskanpitoon tulee! Juhlien aikana on niin ikään muistettava syödä ja juoda vettä tasaisin väliajoin, eikä puoli neljään saakka bailaaminen tule missään nimessä enää kyseeseen – puolen yön korvilla on syytä alkaa jo pohtia exit-strategiaa. Seuraaville päiville mahdollisimman vähän velvollisuuksia ja jos mahdollista, juhlin juhlani mieluiten jo perjantaina, vaikka työviikon päätteeksi väsyttäisikin – väsyttäähän minua tämä vanhuuteni joka tapauksessa. Näin saavutetaan se hyöty, että toipumiseen voi käyttää sekä lauantain että sunnuntain.
  • Elimistön rappeutuminen. Vääjäämätön fakta, jonka edessä on taivuttava (tai hitaasti selkäänsä pidellen kurotettava) kohti anti-age-voidehyllyjä. On myös enemmän kuin hyvästä antaa ystävälle lahjaksi jotain tarpeellista, kuten kauratyyny ja silmänympärysvoide. Liikuntaa kannattaa harrastaa, jos suinkin aikaa jää erilaisilta fysioterapeuttisilta harjoitteilta. Itse laskin kerran, että jos kaiken ohjeistetun tekisin, käyttäisin harjoituksiin noin 45 minuuttia päivässä. Ei siinä paljoa muulle aikaa kyllä jää, ja kyse on sentään vielä olemassa olevien vahinkojen korjaamisesta, ei ennaltaehkäisemisestä. Ja lisää tulee kaiken aikaa.
  • Shoppailun murros. Tavan marketissa rauhassa kierteleminen on jo aika last season. Onhan se hauskaa, mutta jos todella kaipaan huvittelua, suuntaan Tokmannille. Vaateshoppailureissut ovat, kenties osin koronankin takia, muuttuneet mm. siivousvälinehyllyjen välillä kiertelyyn ja hupia voi harrastaa myös kotisohvalta lukuisten tarjouslehtien kera. Harmikseni Tokmannilla ei ole omaa applikaatiota, ja kyllä, yritin sellaisen ladata, vaan karvaasti petyin. Ja tiedän, etten ole sukupolveni ainoa friikki, joka nuuskii nykyisin Tokmannilla Tolu-vaihtoehtojen äärellä sen sijaan, että aiemmin tuoksuteltiin Stockmannilla Escadan kesätuoksuja – kyllä tämä ikään kuuluu. Siivousshoppailun lisäksi ovat tietysti vielä siivousaiheiset instatilit sekä huushollaukseen inspiroivat youtubekanavat (kuulostaa huomattavasti siistimmältä (heheh) kuin Marttoihin kuuluminen), mutta samaa kategoriaa kaikki tyynni. Huomasin tuossa myös taannoin, että ainoa haaveilemani käyttötavara oli uusi varsi-imuri, ja voi sitä riemua, kun se vihdoin talouteemme hankittiin! Säälittävää.

Muita esimerkkejä, joista huomaan olevani jotain ihan muuta kuin nuori:

  • Minua selvästi nuorempi hieroja yritti taannoin viritellä kanssani keskustelua tovin jos toisenkin (aihepiiristä riippumaton vinkki: älä), mutta kävi ilmi että yhteiset puheenaiheet olivat niin sanotusti kiven alla, kunnes hän keksi avata dialogin aiheesta nimeltä Nokia 3110. Joka hänellä oli joskus hyvin pienenä ollut. Ja keskusteli siitä minun kanssani, ei hyvää päivää. En mennyt tuolle hierojalle enää toiste.
  • Tiettyjen liikaa nuorisolta haiskahtavien sanojen välttäminen tietoisesti. Yhtenä päivänä kirjoitin miehelleni viestiä, jossa totesin istuskelevani hetken vanhemmillani poikamme kanssa, ennen kuin lähtisimme kotiin. Ennen viestin lähetystä olin kirjoittanut hengailevani porukoilla, mutta tämä ilmaisu oli kerta kaikkiaan pakko vaihtaa ennen viestin lähettämistä. Ehkä kuitenkin olen sielultani nuori, kun tämänkaltainen puhe kumpuaa sisimmästäni luonnostaan?
  • Nuorisoslangi yleensä. Meni tähän asti aikaa, että voin myöntää pudonneeni virallisesti kärryiltä. Pitkän aikaa sinnittelin MP:n, SOS:n ynnä muiden kohtuullisella vaivalla tulkittavien ilmaisujen perässä, mutta ei enää. Eräänä päivänä kuulin esimerkiksi, että sana cringe on aivan normaalia sanavarastoa nykynuorisolla (tämän sanan käyttäminen itsessään muuten on vanhenemisen merkki). Käytetään siis, kun jokin on noloa: tilanne X oli niin cringe – mitä ihmettä tapahtui vanhalle kunnon ”vähänx noloo”:lle? Minun nuoruudessani sentään ei tarvittu sanakirjaa (myös tämänkaltaiset lausahdukset kielivät vuosirenkaiden lisääntymisestä).

Noin, sainpahan aikaiseksi kirjoittaa muustakin, kuin taaperoista tai raskaudesta. Ikääntymiseen liittyvä lievä ahdistus lienee myönnettävä, kun nyt toistuvasti tätä asiaa täällä blogissani puin – huumorin varjolla tietenkin. Aiempaan ikääntymistä ja ystävyyssuhteita käsittelevään postaukseeni pääset täältä.