Älä uppoudu älypuhelimen maailmaan, uppoudu elämään

Tässä taannoin istuin taaperon kanssa jätskillä, ja tulin jälleen kerran todistaneeksi näkyä, joka saa minut surulliseksi joka ikinen kerta. Vanhempi (oletettavasti) lapsensa kanssa viereisessä pöydässä. Lapsi syö luultavasti kauan odottamaansa jäätelöannostaan, ja juttelee edessään istuvalle aikuiselle. Joka selaa puhelintaan. Ja nimenomaan selaa, automaattisiin sormenliikkein pyyhkien, katse lasittuneena, lasta kuulematta. Niin surullista.

Ja siis minä, jos joku, kuvittelen ymmärtäväni oman hetken tarpeen silloin tällöin, mutta onko se pakko ajoittaa hetkeen, jossa lapsi aivan varmasti haluaisi aikuisen olevan läsnä ja viettämässä kanssaan aikaa? Itse ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni yhtäkkiä kaivaisi puhelimensa esiin, ja alkaisi somettaa minun kanssani kahvitellessaan. Miksi sitten toimisin itse näin lapseni seurassa? Kyllä minuakin tavataan lasten hereillä ollessa puhelin kädessä. Räpsin valokuvia, saatan päivittää instagramia, tsekata whatsappin tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tällä on vissi ero sellaiseen päämäärättömään somen tai uutissivustojen selailuun. Sellaiseen, mikä saattaa pahimmillaan viestittää lapselle, että hänen seuransa ei kiinnosta. Odota hetki, äiti äkkiä tarkistaa yhden jutun.

Minulla on melko vähän vanhemmuuteen liittyviä jyrkkiä mielipiteitä, koska koen, että hyvin moneen asiaan on useampia näkökulmia, enkä yleisestikään pidä mustavalkoisesta ajattelusta. Olen ennemmin kultaisen keskitien tallaaja hyvin useassa asiassa. Yhden asian olen kuitenkin halunnut tehdä itselleni selväksi, ja se on se, ettei lapseni joutuisi koskaan jäämään älypuhelimelleni kakkoseksi. Kuulostaa ihan älyttömältä näin sanoiksi puettuna, mutta nykymaailmassa ongelma on ihan todellinen. Yksi uutissivuston päivitys siellä, toinen nopea somefeedin pläräys tuolla – lapsi kyllä huomaa. Enkä tarkoita, että esimerkiksi kotona pitäisi olla kaiken aikaa touhuamassa sen lapsen kanssa, päinvastoin, yksin omiin leikkeihin syventyminen on lapselle myös tarpeellista. Kuitenkin aikuisen tulee olla aina läsnä, tietysti fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ja tämä jälkimmäinen ei kyllä aina älypuhelin kädessä toteudu. Kyllä meillä ainakin parivuotias äkkää heti, kun avaan puhelimeni vaikkapa viestin kirjoittaakseni, enkä usko, että hänellä on synnyinominaisuutenaan jotakin pienelektroniikkaa vastaan. Äidin läsnäolon menettämistä vastaan sen sijaan on.

Sosiaalinen media koukuttaa, ja vuorokauden sisään katoavat tarinat eri somealustoilla pakottavat tarkistelemaan niitä pieniä pylpyröitä useamman kerran päivässä. Ja miksi? Ettei vain missaisi randomin sometutun tai moikkausasteella olevan työkaverin päivän tapahtumia. Aika absurdia. Tästä kertonee jotain sekin, että jouduin valehtelemaan taaperolle lukevani uutisia, kun tämä yllätti minut puhelin kädessä odotellessani, että hän nukahtaa (lupaan aina istua vieressä, kunnes on nukahtanut, ja tuolloin olin kerrankin muistanut napata puhelimen mukaan estämään omaa nukahtamistani siinä kohtaa, kun lapsi on jo sulkenut silmänsä). Minä mitään uutisia lukenut, mutta enpähän vain keksinyt, miten olisin kuvaillut Facebookin tarkoitusta kaksivuotiaalle. Äiti vähän tässä katsoo mitä tuntemattomille ihmisille kuuluu. Ei tuokaan kovin järkevältä toiminnalta nimittäin kuulosta. Seuraavana aamuna kävelin taaperon kanssa olohuoneeseen puhelin kädessä – ”äiti älä lue uutisia” pyydettiin, ja päätin, että jatkossa puhelin jää pöytälaatikkoon myös näiden nukutushetkien ajaksi ihan kokonaan.

Eilen aamulla kuuntelin kyyneleet silmissä radiosta tilannepäivitystä Ukrainasta viedessäni taaperoa kerhoon. Sitten takapenkiltä kuului painava vetoomus nyt heti laulaa pää olkapää peppu polvet varpaat, koska taapero itse ei muistanut laulun sanoja – ja minä lauloin, ja mietin kuinka kummallinen tuokin tilanne oli. Kummallinen, mutta niin tarpeellinen muistutus taas siitä, kuinka kaikesta maalla, merellä, ilmassa ja somessa tapahtuvasta huolimatta se minun tärkein todellisuuteni on kuitenkin aivan muualla. Ei ole väärin olla perillä maailman tapahtumista, mutta mitä kamalampia asioita tapahtuu, sitä tärkeämpää on tarttua niihin omiin arkisiin onnenlähteisiin – olivat ne sitten mitä tahansa.

(Aika ihanat) päiväni murmelina

Ihan muutamaan otteeseen olen tässä wordpressini avannut, tuijottanut tyhjällä pohjalla vilkkuvaa kursoria aikani, ja painanut sitten läppärin kannen kiinni odottamaan sitä oikeaa inspiraatiota. Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on myöskin aloittaa, ihan kun näiden tekstien pitäisi yltää (ainakaan joka kerta) pulitzer-tasolle.

En välttämättä haluaisi kirjoittaa pelkästään taaperoarjesta, ja kuvailenhan usein itsekin blogini sisältöä hieman laajemmaksi, kattamaan kaikenlaisia elämän ilmiöitä. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjäistä, ja joudun nöyrtymään koronavuoden ja sen faktan edessä, että ei minulla tällä hetkellä kerta kaikkiaan ole muutakaan kirjoitettavaa, kuin se mitä täällä neljän seinän sisällä tapahtuu.

Siispä, taaperojuttuja tulossa, halusitte tai ette. Lupaan kirjoittaa jostakin muustakin sillä siunaaman sekunnilla, kun tässä tapahtumaköyhässä elämässä alkaa jotakin tapahtua! 😀

No, asiaan sitten. Sain Maran juuri unille, ja siinä viimeisiä iltapuhteita toimittaessani mietin, että kuinkahan monetta kertaa tämänkin nimenomaisen toimintoketjun jo teen – nimittäin esimerkiksi iltapalajälkien mekaanisen siivoamisen. Ensin pyyhitään mikrokuituliinalla (baby wipesit ovat piru vie lopussa, yleensä käytän surutta näitä, jos yhtään laiskemmalle päälle satun) syöttötuoli ja sitten ryömitään polvet hoosiannaa huutaen lattialla keräilemässä milloin mitäkin ruuantähteitä. Parhaassa tapauksessa taapero länttää vielä viimeiset setit käsistään hiuksiini – kiva. Sen jälkeen ruokalapun huuhtelu ja sijoittelu astiakaappiin kuivumaan, lautaselle jääneiden tähteiden siivoaminen ja lopulta vielä yleiskatsaus keittiöön. Keittiöön, joka tämänkin päivän päätteeksi näyttää siltä, että sille ei ole tehty mitään viikkoon.

Tätä yksityiskohtaista siivoamisoperaatiota on tietenkin edeltänyt itse iltapala. Taaperon kiljuessa jo nälkäänsä housunlahkeeseeni tarrautuneena lämmitän pikapikaa puuron (jonka kerrankin olen muistanut laittaa aamulta jääkaappiin), odotan sen jäähtymistä (koska en taaskaan osannut arvioida lämmitysaikaa oikein), ja istutan kiukkuisen iltapalaruokailijan syöttötuoliinsa. Sanonta syödä vaikka pieniä kiviä, kun on oikein nälissään, ei todellakaan päde meidän iltapalapöydässämme, vaan yleensä reaktio on TÄYSIN päinvastainen. Aamulla hyvällä ruokahalulla hymyillen syöty puuro onkin iltakiukuissa maailman vastenmielisin lähinnä ydinjätettä muistuttava asia. Hyi olkoon, kuka perkele tällaista sontaa kehtaakin edes tarjota! Suurin osa puurosta lentää kaaressa lattialle, ja vaikka kuinka olen väistöliikkeitäni tässä kuluneiden kuukausien aikana hionut, pääsee tuo pieni pirulainen yllättämään minut välillä silti. No, ottaisikohan kitarisa väristen kiljuva herranterttuni kenties leipää? Ei. Hedelmiä? Hyi. Jogurttia? Ei missään nimessä. Jossain kohtaa luovutan, ja päädyn tulkitsemaan, että ehkä hänellä ei vain ole sitten nälkä. Sitten päästään vielä loppuhuipennukseen, jossa esikiusantekona pyyhitään kostealla talouspaperilla kasvot ja kädet (jälleen kerran, t-ö-r-k-e-ä-ä!) ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle: hammaspesu, tuo kaikista kurmuutuksista se kaikkein alhaisin. Guantanamossakin pääsivät taatusti helpommalla.

Muutama tunti murmelin päivässä taaksepäin: päiväunet. Lapsilla ja vauvoillahan on nukahtamisen suhteen tietty aikaikkuna. Aikaväli, jolloin ovat riittävän väsyneitä nukahtamaan, mutteivät suinkaan liian, koska yliväsyneenä nukahtamisesta ei tule mitään. Mielestäni aikaikkuna on hieman liioiteltu ilmaisu, pitäisi puhua ennemminkin kolme milliä auki olevasta räppänästä, josta saattaa onnistua luikahtaa sisään, jos käy oikein, oikein hyvä tuuri. Hyvin usein päiväunille nukahtaminen olisikin viimeisenä taaperon agendalla ja tappelu on valmis. Päiväunille menoa protestoivan mutta samalla selvästi niiden tarpeessa olevan lapsen nukuttaminen on ehkä turhauttavinta ikinä.

Ja jos vielä matkataan muutamia tunteja taaksepäin, päästään käsittelemään aihetta nimeltä aivan helvetin pitkät aamut. Havahduin tässä jokunen aika sitten nimittäin siihen faktaan, että minä en totta tosiaan saa ikinä enää nukkua pitkään. Edes viikonloppuisin. Aika jysäys päin pläsiä ihmiselle, jonka luontainen unirytmi olisi mennä aamukahdelta nukkumaan ja herätä puolen päivän tienoilla. Äitiyslomalla tähän ei jotenkin kiinnittänyt huomiota, kun päivät olivat yhtä arkea muutenkin, mutta nyt töihin palattuani onkin ollut sangen veemäistä tiedostaa, että kyllä se vain on painuttava kympin uutisten jälkeen pehkuihin viikonloppunakin, jotta jaksaa herätä seitsemän maissa aamulla. Jos nimittäin omat unet jäävät vajaiksi, niin ei niitä aamun kolmelta vuorokaudelta tuntuvia päikkäreitä edeltäviä tunteja ihan pelkällä espressolla ja pyhällä hengellä kitkutellakaan läpi.

Rutinoitunutta? Kyllä. Välillä hemmetin puuduttavaa? Voi KYLLÄ. Tunne siitä, että koko vapaus on menetetty ja täällä sitä klenkataan pallo jalassa identtisestä päivästä toiseen. No välillä. Mutta ehdottomasti myös aivan kaikkea muuta, mikä pesee edellä kuvatut kärsimysnäytelmän kohtaukset mennen tullen.

Jos päiväunet menevät pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän alisuorittamiseksi, kuuluisi meidän saada jonkinlainen palkinto sujuvasta ja loppuun asti hiotusta yöunillenukutuksesta, jonka ansiosta Mara sammuu kuin saunalyhty klo 20.00, joka ikinen ilta. Parastahan tässä on se, että mitään unikouluja ei olla käyty, vaan puhtaasti erinomaisen lykyn ansiosta olemme tässä tilanteessa.

Minä yleensä nukutan, koska mieheni herää Maran kanssa aamuisin. Välillä toki vaihtelemme, ettei sitten tule ongelmaa, jos joskus minä en olekaan nukuttamassa. Yleensä luen pienen pätkän iltasatua ja sitten laulaa luikautan epävireisellä äänelläni Sinisen unen, Nuku nuku nurmilinnun ja Tuiki tuiki tähtösen. Ainakaan vielä ei ole tullut toiveita vaihtaa levyä – hakeutunee sitten aikuisena terapiaan purkamaan traumojansa.

Nukuttamisrutiini on kerrassaan ihana, yksi lempiasioitani koko päivässä (eikä vain siksi, että oma aika odottaa nurkan takana). Ja vaikka ääneni epävireinen onkin, niin ehkä se ei ole Maralle kovin tärkeä seikka sitten kuitenkaan. Ehkä terapian sijaan kyseiset laulut ovatkin sellaisia, jotka hän haluaa aikanaan siirtää osaksi omienkin lastensa iltarutiineja. Oli päivä ollut minkälaista sekamelskaa hyvänsä, jää unirutiinista poikkeuksetta hyvä mieli ja tunne, että pieni poika on saateltu turvallisesti taas yhdestä päivästä odottamaan seuraavaa.

Iltapalalla taivaankappaleet ovat joskus aivan sattumalta osuneet oikeaan asentoon, ja juuri sillä kertaa tarjolla oleva ruoka onkin parasta ikinä. Iloisessa synkassa tapahtuvan lusikka-leipäläpi-työskentelyn lomassa ehtii myös jopa vähän hassutella. Hammaspesu sujuu sekin noin kymmenesosalla kerroista edes joten kuten, ja kyllä se yksi onnistunut kerta kuittaa yhdeksän epäonnistunutta!

Välillä iltapesujen suorittaminen on juurikin vain suoritus, mutta joskus, ja etenkin saunapäivinä, se on suorastaan nautinto – meille kaikille. Marasta kuoriutuu oikea Sauna-Timo (ennen epäonnista kisaansa) ja alalauteella miedoissa löylyissä kelpaa hörppiä nokkamukista omaa mummunmehua polleana. Taaperon kanssa arki on täynnä tilanteita, joissa pääsee antamaan pienelle uuden kokemuksen tai näyttämään jotakin, mistä arvelee toisen tykkäävän. Tämä on mielestäni kaikkein parasta!

Silloin tällöin, kun on malttanut itsekin mennä ajoissa nukkumaan, on oikeastaan aivan älyttömän tunnelmallista heräillä pimeään talviaamuun Maran huhuillessa omasta huoneestaan. Kantaa uniselta tuoksuva poika olohuoneeseen ja valmistella aamupala kynttelikön valossa, sitten ottaa ihan vain rennosti itsekin ja seurailla sohvalta käsin tyypin touhuja. On ihan erityisen hauskaa, kun poika on oppinut antamaan tavaroita kiittäen samalla kohteliaasti. Tämä aika on siitäkin ihanaa ja toisaalta niin hurjaa, että joka ikinen päivä näkee toisen oppineen jotain uutta. Ihan eri meininki vauva-aikaan verrattuna, kun vatsalta kääntyminen tai ryömimään oppiminen saattoi olla ainoa uusi juttu moneen viikkoon. Toisaalta ei malttaisi millään odottaa, mitä seuraavaksi, mutta toisaalta nyt vasta ymmärrän, miksi vanhemmat aina kyynelehtivät, kun ne kasvavat liian nopeasti. Niin todellakin tekevät. Älä kasva enää!

On paljon muitakin ihania hetkiä, jotka oikein yrittää painaa mieleensä niin lujasti, etteivät ne ikinä unohtuisi. Nämä hetket ovat naurunremakoita keskellä arkisia puuhia, ylpeydestä pakahtumista uusien taitojen tullessa ilmi, ja kyyneleet kirvoittavia pikkuisia lepohetkiä, kun tämä sähköjänis malttaa istua syliin ja painaa päänsä ihan kiinni. Kuvituskuvatkin ovat valikoituneet ainoastaan kivoista hetkistä, harvoin kun niitä toisenlaisia tulee taltioitua.

Oli niistä ei niin hauskoista hetkistä kuvia tai ei, niin arkea ovat nekin, ja hyvä niin. Ei tämän kuulukaan yhtä konfettisadetta olla. Ja vaikka kuinka joskus suoranaisesti v*tuttaa se arkinen aherrus, niin tämä arki on kuitenkin samalla Maran lapsuus. Se ainutkertainen lapsuus, jonka hän tulee joskus muistamaan tietynlaisen. Ja aina kun tämän muistan, muistan samalla itsekin hieman rentoutua ja todeta, että ehkä ne ruokasotkut voivat jonakin päivänä odottaa vielä hetkisen. Tai kaksi.