Kun äiti osasi jälleen innostua

Esikoisemme täytti juuri 2.5 vuotta. Aika joka on mennyt toisaalta ihan hirvittävän nopeasti, mutta toisaalta näihin kahteen ja puoleen vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon. Eikä pelkästään äitiyttä ja vanhemmuuteen kasvamista, vaikka ne luonnollisesti suurimmassa osassa ovat olleetkin, vaan väliin tuntuu, että esikoisemme kanssa samaan aikaan syntyi myös uusi minä.

Olen aiemminkin kirjoitellut siitä, kuinka ensimmäinen äitiyslomani 2019 toi kauan kaivatun hengähdystauon varsin työntäyteiseen ja tietynlaisille urille ajautuneeseen arkeeni. Tuolloin oli ensimmäistä kertaa aikaa ja energiaa suunnata katse vain huvin vuoksi tehtäviin asioihin. Tuohon saakka olin jättänyt paljon asioita tekemättä syystä, että kaiken tekemisen piti mukamas olla jotenkin tuotteliasta tai tähdätä johonkin päämäärään. En nähnyt kovinkaan monessa mahdollisessa harrastuksessa tai toiminnassa järkeä. Niin, järkeä – kun oikein miettii, niin kuinka paljon järkeä nyt loppujen lopuksi oikeastaan missään on? En esimerkiksi ikinä tullut aloittaneeksi maalausharrastusta, kun mietin etten kuitenkaan tulisi niin hyväksi, että tämä harrastus johtaisi johonkin. Itse tekemisen parissa viihtyminen ei ollut minulle mikään itseisarvo. Mutta onneksi, onneksi tämä on muuttunut!

Kuluneen kahden vuoden aikana olen löytänyt itsestäni lyhytjänteisyyden. Lyhytjänteisyyttä harvoin käytetään positiivisena adjektiivina, mutta itselleni tämä on ollut erittäin tarpeellinen asia opetella. Kaikkea ei ole pakko saattaa loppuun, eikä kaikkeen ole pakko suhtautua elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Lapsen ilo ja lapsenomainen tapa innostua. Nämä kyvyt tuntuvat todellakin jäävän sinne lapsuuteen, ja harvoin aikuinen kykenee tavoittamaan sellaista totaalisen keveää ja huoletonta tilaa, jossa tällainen on enää mahdollista. Mitä vanhemmaksi kasvamme, sitä enemmän usein tarvitaan, jotta innostuisimme – kunnes sitten tajuamme tämän, ja alamme opetella pienistä asioista nauttimista ja innostumisen taitoa uudelleen. Ajatella.

Lyhytjänteisyydestä vielä. En tiedä onko se nyt oikea termi, mutta tällä tarkoitan tässä tekstissä siis kykyä aloittaa ja lopettaa asioita, vaikka sitten kesken kaiken. Ja mitä enemmän meille tulee velvollisuuksia, sitä vähemmän meillä on aikaa yhtään mihinkään – silloin tulee usein tarkkaan punnittua, kannattaako se vähäinen aika käyttää johonkin vähän höpsöön ja kesken jäävään projektiin. Paradoksihan tässä on se, että yleensä emme sitten päädy tekemään yhtään mitään, vaan plaraamme vapaa-aikamme sosiaalista mediaa. Ja huomio, tässä ei sinällään ole mitään väärää, vaan siinä, että arvotamme tekemisiämme usein kaikenlaisilla muilla mittareilla kuin sillä, millä on oikeasti merkitystä: onko se kivaa?

Minulla on ollut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana erittäin kivaa, ja se johtuu muun muassa seuraavista asioista:

  • Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, kuopinut polvet verillä pihamaata ja repinyt niitä saamarin voikukkia kolme metriä pitkine juurineen. Ja se on ollut ihanaa.
  • Viimeisimpänä olen innostunut taimien kasvatuksesta, ja keittiön ruokapöytä onkin täyttynyt itämistä odottelevista kesäkukista, yrteistä, chileistä, porkkanoista ja muista.
  • Luin lehtiartikkelin, jossa opastettiin kasvattamaan hedelmien siemenistä kauniita huonekasveja, ja näin meillä itää myöskin karambola, sitruuna, mango. Avokado- ja appelsiinipuut löytyvät jo.
  • Olen lukenut artikkeleita aiheesta vain huvin vuoksi. En opiskellakseni.
  • Olen opetellut leipomaan kakkuja ja pipertänyt tuntitolkulla pikeerien, sokerimassan ja täydellisen italialaisen marengin parissa.
  • Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ja todennut, että ainesten pilkkominen kaikessa rauhassa on yksi parhaista tavoista rentoutua (ainakin silloin, jos lahkeessa ei koko ajan roiku joku).
  • Olen alkanut maalata ja tuunata huonekaluja. Olen innostunut makrameesta, virkkaamisesta, neulomisesta ja rautalangasta taiteiltavista sateenkaarista.
  • Olen tehnyt itse vartalovoidetta, kuorintoja ja pyykkietikkaa.
  • Olen ollut aivan onnessani siitä, että taapero tykkää maalata, askarrella ja piirtää. Olen värittänyt kuvia, maalannut sormiväreillä ja askarrellut pääsiäiskortteja. Tänään maalasimme pääsiäismunia, ja vaikka sotku oli aivan jäätävä, kaikki oli sen arvoista!

Olen aloittanut ja lopettanut (kesken) lukemattomia asioita. Sarjoja, kirjoja, taiteellisia tuotantoja, perennapenkkejä ja kodinprojekteja. Jotkut näistä ovat tulleet päätökseensä, jotkut eivät. Parasta on kuitenkin se, että en muistele yhtään sen huonommalla mielellä niitä juttuja, joiden suhteen innostus lopahtikin ennen aikojaan. Sen sijaan muistelen onnellisena sitä tunnetta, mikä syntyy jonkun uuden asian äärellä. Sitä, kun osaa taas innostua.

Taaperon kanssa touhuaminen on muutenkin aivan erinomaista lääkettä liian suorituskeskeiselle mielelle, ja jos lyhytjänteisyydestä haluaa mestarin oppia, kuka olisikaan parempi opettaja, kuin 2.5-vuotias, joka kyllästyy heti, kun paikat on sotkettu riittävän karmean näköiseksi.

Kyky innostua. Se on mielestäni jotain, mitä pitäisi vaalia. Koulumaailma ja yhteiskunta pitävät kyllä huolen siitä, että pitkäjänteisyyden ja sitkeyden tärkeys eivät pääse unohtumaan. Sen sijaan minä vanhempana toivon, että lapseni jaksaisi aina innostua asioista. Vaikkeivat nämä suljekaan toisiaan pois, sammuu innostumisen kyky harmillisen usein siksi, että pelkäämme asioiden kesken jättämistä. Mitä sitten, jos jää kesken? Aloitetaan sitten uudestaan, kun siltä tuntuu – tai ollaan aloittamatta. Myönnettäköön, että oma ideologiani on joskus kovilla siinä kohtaa, kun kerään kolmannen kerran 30 litran vetoista legokoria jälleen yhden tulleen ja menneen innostumisen jäljiltä. 🙂

Mistä sinä olet viime aikoina innostunut?

2022 – balettia, kakkuja ja vesivärimaalauksia

Olen vielä vuosia koulunpenkiltä päästyänikin jämähtänyt lukuvuosiajatteluun, jolloin näen syksyn uuden alkuna ja puhtaana pöytänä sen tammikuun ensimmäisen sijaan. Uuden vuoden alku on jossain määrin aina hiukan ahdistanut, ja nyt asiaa mietittyäni löydän aika montakin selittävää tekijää asialle. Usein kevät on ollut opiskeluissa kaikkein kiireisintä aikaa tenttisumien ja työskentelyoikeuksien varmistamisen kannalta (jotta voi toimia esimerkiksi terveyskeskuslääkärin sijaisena 5. vuosikurssin jälkeen, on tietenkin oltava aiemmat kurssit hyväksytysti suoritettuna). Vaikka olenkin ollut työelämässä jo pian seitsemän vuotta valmistumiseni jälkeen, ja saanut nauttia vuosilomista kesäisin, johonkin selkäytimeen on jäänyt stressi ja ahdistus vuosien takaisista kesätöistä ja siitä, miten kulloisissakin hommissa tulisi pärjäämään. Kaiken lisäksi kevättalvi ja kevät ovat yleensä pitkät kuin nälkävuosi, ja jostain syystä mieleni kääntyy keväisin herkästi alakulon puolelle. Sellaista uuden vuoden draivia en ole siis tavoittanut vuosiin, vaan olen kokenut vuoden vaihtumisen lähinnä ahdistavana asiana – vielä kun lämpöinen joulunalusaika ja joulu itsessään ovat takana päin.

Tänä vuonna yritin sitten tavoittaa tuota jokasyksyistä intoani ja uusien tuulien fiilistäni muutamilla toimenpiteillä, jotka tapaan tehdä yleensä elokuussa:

  • Ostin itselleni joululahjaksi kauan himoitun MAMBI:n Happy Plannerin kalenteriksi ja tilasin lisäsivuja kaikenlaista suunnittelua ja inspiroitumista ajatellen. Jos inspis loppuu, niin ei kun Klemmarikellarin sivuille tilailemaan lisää härpäkettä 😂
  • Siirsin edellisvuoden valokuvat pois puhelimesta ja tyhjensin kuvagallerian.
  • Latasin uuden taustakuvan puhelimeeni.
  • Kävin läpi viimevuotiset to do-listat ja ruksin läpi jo tehdyt asiat.
  • Ripustin uuden Satokausikalenterin seinälle.

Mitään uudenvuodenlupauksia en aio tehdä, koska jos nyt jotain tässä yli kolmekymppisen elämäni aikana olen oppinut, on se, ettei yhden päivämäärän myötä tehdyt lupaukset palvele kovinkaan pitkälle. Kuitenkin listaihmisenä ja jonkinlaista päänsisäistä järjestystä haikailevana tyyppinä tarvitsen jotakin. Jotain tavoiteltavaa, toivottavaa ja odotettavaa. Ja päätavoitteena tälle vuodelle on hyvinvoinnin lisääminen. Kas noinkin kevyt tavoite. Ei vaan, mikäs sen parempi tavoite onkaan, ja sitten vaan osatavoitteita listaamaan. Ja ei, hyvinvoinnilla en tässä tapauksessa tarkoita terveellistä ruokaa, liikuntaa ja ihonhoitorutiinien säännöllistämistä, vaan sitä, että pyrin tietoisesti lisäämään arkeeni sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Kuulostaa ainakin ihan toteutuskelpoiselta.

SIISPÄ, TAVOITTEENI JA TOIVEENI VUODELLE 2022

Kokeilla enemmän reseptejä

Kokkailu on rentouttavaa silloin, kun siinä on joku ajatus. Olkoon se sitten hieman enemmän vaivannäköä vaativa perjantai-illan ruoka tai ylipäätään joku uusi kotiruokaresepti arkeen. Samojen vanhojen sijaan yritän kerätä kalenteriini uusia reseptejä niin hiukan spesiaalimpaan kokkailuun kuin sinne arkeenkin. Uuden arkireseptin ympärille voi sitten ympätä pari vanhaa tuttua, joita voi vaikka jalostaa yli jääneillä aineksilla. Vanhoissa tutuissa tulee osin pitäydyttyä siksikin, että tietyt ainekset löytyvät kaapeista valmiina, ja vihaan tilannetta, jossa uutta reseptiä varten tarvitsee ostaa juuri niitä jauhoja, joita ei ole, tai kuutta eri maustetta, joita ei koskaan käytä muuten.

Toiveissa olisi myöskin rakentaa sellainen kiertävä muutaman viikon arkiruokalista, jotta vältyttäisiin viikon ruokien pohtimiselta juuri ennen kauppaan astumista.

Leipoa kakkuja

Rakastan kakkujen leipomista ja tännekin olen koonnut yksityiskohtaisen ohjeistuksen täytekakkuun. Yritän siis muistaa säännöllisesti näitä tehdä, ja kokeilla muitakin jälkiruokia vaikkapa perjantai-illallisen oheen. Tänään työnjako meni loistavasti, kun mies ulkoilutti lapsia sillä välin, kun siivosin huushollin lattiasta kattoon, ja minä puolestani kaitsin vaippapöksyjä hänen kokkaillessaan pitkän kaavan kautta. Aika kiva istua iltaruualle, kun se on vähän jotain normaalista poikkeavaa ja ympärilläkin on edes hetken siistiä.

Kutsua ihmisiä enemmän kylään ja järjestää ainakin parit illanistujaiset

Koska rakastan korkeiden kakkujen tekemistä, on melkeinpä pakko toteuttaa tämä kohta, jos ne leipomukseni meinaa joskus saada syötyäkin. 😁 Ja muutenkin. Tuntuu, että viikot viuhuvat ohi sellaista tahtia, että aina sitä huomaa kuluneen jo hyvänkin aikaa edes niiden lähimpien ystävien tapaamisesta. Siispä, illallis- ja kakkukahvikutsuja on luvassa!

Ulkoilla säännöllisesti

Tämä ei meinaa mitään lenkkeilyä, vaan ylipäätään lasten kanssa ulkoilua, koska se tekee hyvää kaikille, virkistää itseä, auttaa taaperoa purkamaan energiaa ja takaa vauvalle ainakin yhdet kunnolliset unet.

Kulttuuria ja parisuhdeaikaa

Usein mietimme, että voi kun olisi ihana tehdä sitä ja tätä, mutta nämä harvoin toteutuvat, ellei niitä merkitse kalenteriin ja sovi lastenhoitajia valmiiksi. Nyt olen päättänyt, että vuoden alkupuoliskon aikana teemme ainakin seuraavat asiat:

  • Lunastamme joululahjaksi saadun hotellilahjakortin ja käymme syömässä jossakin mieheltä lahjaksi saamani Eat! Tampere – kirjan ravintolassa (kirjassa on reilu 10 ravintolaa, joista kaikista saa toinen henkilö pääruuan ilmaiseksi)
  • Suuri haaveeni on ollut päästä balettiin, eikä ollut vaikea miettiä menisimmekö, kun bongasin Joutsenlammen Tampere talon sivuilta.
  • Rajoitusten lievennyttyä käymme savusaunassa, joita Tampereen lähiseuduilla on muutamia
  • Teatteri

Lisäksi yritämme pitää kiinni kerran kuussa vietetystä treffipäivästä. Olkoon se metsäkävelyä, leffaa, syömistä tai mitä hyvänsä. Nämäkin lienee syytä merkata kalenteriin.

Karsia tavaraa & suhtautua kriittisesti ostamiseen

Aion jatkaa tavaran karsimista ja varata melko pian jo seuraavan kirppispöydän täysihoidolla tällä kertaa. Pyrin välttämään kaiken turhan ostamista ja harkitsemaan jokaista ostosta ainakin yön yli. Kirjoittelen tämän vuoden budjettiasioista vielä tarkemmin myöhemmin, mutta tavoitteena on siis säästää puskuria huhtikuussa koittavalle hoitovapaalle niin, että pystysimme nuo suunnittelemani kulttuuririennot toteuttamaan, kaiken aikaa myös säästäen yleisesti. Eli kohdentaa rahankäyttöä hieman eri tavalla.

Kirjat & sarjat

Haluaisin lukea tänä vuonna Lucinda Rileyt loppuun ja kahlata läpi vanhat kunnon Harry Potterit! Rakastin Pottereita yläasteikäisenä, ja vielä on monta vuotta, kunnes saan niitä pojilleni lukea, joten tässä kohtaa on hyvä sauma tälle. Haluaisin lisäksi katsoa vihdoinkin Emily in Parisin, Greyn anatomian uudet kaudet ja ehkä sen hehkutusta niittäneen Rahapajankin. Viime aikoina oma ilta-aika on mennyt pääasiassa puhelinta selaten, (aina yhtä hyviä) rikosdraamoja katsellen ja sitten uneen asti Lentoturmatutkintaa tuijottaen.

Piirtäminen

Taaperon kanssa piirrerrellessäni olen alkanut haaveilla hyvistä tusseista ja puuväreistä, joilla voisin piirrellä omaksi ilokseni. Etenkin eläinaiheiset tussipiirustukset vesiväreillä väritettynä innostaisivat.

Oma aika on tosiaan ollut todella kortilla viime aikoina, ja aiheesta kirjoittelinkin aiemmin täällä. Voin kertoa, että joogattua ei ole tullut, ja se yksi vitriinikin odottaa vieläkin maalaamistaan. Miehen tultua töistä on ollut usein pakko mennä päiväunille jaksaakseen iltarumban, eli oma aika on vietetty hyvin pitkälti nukkuen. Samoin iltaisin sitä on yleensä niin kuitti, ettei todellakaan jaksa paneutua mihinkään diy-proggiksiin tai edes lukemiseen. Tästä en nyt jaksa stressata, eli voimavarojen mukaan mennään, ja hulluintahan kaiketi nyt olisi oikeasti stressata sellaisesta asiasta, jonka tarkoitus on nimenomaan sitä lievittää.

Muutama hyvinvointia lisäävä / stressiä poistava pikkujuttu vielä:

  • Kauppakassitilaus noudolla (nyt loppuu oikeasti se Prisman jonossa hikoilu!)
  • Saunominen. Viime aikoina on tullut rentouduttua saunassa useamman kerran viikossa lasten mentyä nukkumaan – tästä aion pitää kiinni!
  • Ajoittainen einesten / puolivalmisteiden käyttö. Kokkikartanon kanapastan äärellä tässä kerran mietittiin, että miksi hitossa emme osta näitä useammin!?

Sellaisia suunnitelmia. Miltä teidän haavekarttanne vuodelle 2022 näyttää?

Oma aika – kuinka vaikeaa muka voi olla irrottaa tunti itselleen?

Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.

(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )

Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.

Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.

Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.

Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.

Mitä minä sitten tekisin:

  • Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
  • Venyttelisin
  • Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
  • Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
  • Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
  • Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
  • Tekisin joulukortit valmiiksi
  • Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
  • Nukkuisin
  • Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
  • Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
  • Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
  • Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.

Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.

Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!

Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?

Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Taaperon ja vauvan kanssa kolmisin – kuinka tästä selviää hengissä?

Kello on 12.32, otin juuri maailmanluokan riskin ja siirsin sitteriin nukahtaneen vauvan sänkyynsä. Ei olisi kannattanut, kainalohommiksi meni. Taapero kiekuu omassa sängyssään, mutta yrittäköön hetken vielä unta.

Mun arkiviikkoni koostuu kahdenlaisista päivistä: niistä joina olen vauvan kanssa kahdestaan (tiistai ja torstai, taapero on tällöin mummulassaan) ja niistä, jolloin olen molempien vaippapöksyjen kanssa kotona. Vauvapäivinä kauppakeskuksen kahvilassa jäälattea siemaillessani saatan vilkaista vaunuissa sikeästi nukkuvaa vauvaa ja ajatella, että eihän tämä kahden alle kaksivuotiaan kanssa eläminen ole kovinkaan vaikeaa. Siispä ajattelin aloittaa tämän tekstin hetkenä, jolloin olen varsin toista mieltä ja hakea vaikkapa täältä omasta blogistani muistutteen silloin, kun erehdyn näin harhapäisesti kuvittelemaan. Vauvan ja taaperon kanssa eläminen on armotonta kamppailua aikaikkunasta toiseen siirtymisen kanssa, ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi. Ei sinne päinkään.

”Onhan niistä sitten seuraa toisilleen”, argumentoin miehelleni, kun pohdimme elämää kahden lapsen kanssa alle kahden vuoden ikäerolla. No niin on, sitten joskus kahden vuoden päästä. Nyt ainoa, jolla ei ole seurasta puutetta, olen minä. Vauva pitää seurastani niin paljon, että olen varma, että se on opetellut kiskaisemaan tuttinsa suustaan vain, jotta ilahduttaisin sitä seurallani tämän tästä. Myös taapero arvostaa läsnäoloani ja näyttää sen kaivelemalla eteisen laatikostot läpi sillä välin, kun metsästän sitä tuttia kuudettatoista kertaa vauvan sängystä. On mukavaa olla haluttua seuraa!

Lisäksi olin mielestäni valmistautunut siihen, että tulisin kokemaan riittämättömyyden tunnetta kahden pienen kanssa ollessani. Se valmistautuminen oli yhtä kuin olisin valmistautunut sotaan leikkimällä vesipyssyllä. Riittämättömyyden tunne nimittäin ampuu kovilla ja kovaa, joka ikinen kerta vauvan joutuessa huutamaan hieman pidempään maitoansa, kun olen jumissa kakkavaipan vaihdossa. Tai kun syötän sitä maitoa ja taapero ilmoittaa haluavansa sylkkyyn lukemaan kirjaa. Siis ihan hirveää, miksei minulla ole neljää kättä ja kahta syliä?

Koska olen näemmä uudessa kyselyiässä, tiedustelisin käsiasian lisäksi myös, että miksi ihmeessä vauvan ”se vain nukkuu ja syö” – vaihe päättyy sillä siunaaman hetkellä, kun isyysloma tulee päätökseensä? Sen jälkeen vauva myös itkee, yleensä aina silloin, kun tarvitsisin todellakin edes ne kaksi hyödytöntä käsiksi nimettyä ulokettani. Silloin kun ne ovat vapaana, vauva yleensä nukkuu kuin pieni enkeli. Vauva myös tarkastelisi mielellään jo ympäröivää maailmaa, vain ja ainoastaan sylistä käsin tietenkin – onneksi myin kantorepun esikoisen jäljiltä tarpeettomana, idiootti minä.

Esikoisen kohdallahan ahdistuin valtavasti siitä, kuinka en osannut oikein vuorovaikuttaa ja viihdyttää häntä pikkuvauva-aikana. Nyt toisen vauvan kohdalla ei ole paljoa tarvinnut sentään tällä asialla päätään vaivata: vauva raijataan mukana siihen huoneeseen missä kulloinkin ollaan, ja luotetaan siihen, että se viihtyy. Se on ainakin tullut nimittäin selväksi, että vauva kyllä ilmoittaa selvästi sitten kun se ei enää viihdy.

Taapero jäi tosiaan päiväkodista reilun kuukauden mittaiselle lomalle, ja pohdin edelleen, kuinka ihmeessä tulen selviämään hengissä tästä kesästä ja niistä päivistä, kun olen näiden kanssa yksin. Olen havainnut, että kotona oleminen on tällä kombolla kaikista stressaavinta. Taapero siirtyy tihutyöstä toiseen heti, kun silmä välttää, ja itse juokset perässä kädettömänä vauva sylissä ja toistelet kuuroille korville kaikuvia kieltoja toisensa perään. Stressitasosta kertonee jotain se, että viime viikollakin katsoin vähemmän stressaavaksi vaihtoehdoksi lähteä Prismaan tekemään viikon ruokaostokset, jotta saisin aikavälin aamiainen – lounas kulumaan jouhevasti. Tuplarattaissa nämä nimittäin sentään pysyvät paikoillaan.

Nyt kello on 21.33 ja tämä on ensimmäinen tauko tuon puolen päivän jälkeen. Silloinkaan taapero ei lopulta nukahtanut, vaan päiväunet otettiin kauppareissun jälkeen lopulta autossa. Tälle päivälle tuli lopulta pituutta 14 tuntia aivan yhtäjaksoista ja täyttä työtä – aivan ihanaa sellaista sellaista – mutta myöskin aivan hemmetin raskasta.

Onneksi noin pääpiirteissään jokainen päivä on edellistä helpompi henkisesti. Noin viisi viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa miehen kaupassa käynnin ajan kotona poikien kanssa kolmistaan. Tuo vajaa tunti oli pitkä kuin nälkävuosi ja hikikarpalot valuen huokaisin, kun avain kääntyi viimein lukossa miehen kotiinpaluun merkiksi. Nyt vaippapöksyjen kanssa menee, ei helposti, mutta hengissä selviten, jo kokonainen päivä ja uskon, että rutiinien muodostuessa ja vauvan kasvaessa tämä sujuu jo, no, rutiinilla. Onneksi terveyskeskustyössä ja paljon terveyskeskuspäivystystä tehneenä hoidon tarvetta arvioiva silmäni on harjaantunut siinä määrin, että näiden taitojen implementointi taapero- ja vauva-arkeen sujuu kuin itsestään: suurin kakkakatastrofi ja (kirjaimellisesti) kiljuvin nälkä hoidetaan ensin, pahimman ruuhkan sattuessa tehdään vain välttämättömimmät hengissä pysymistä edistävät toimenpiteet, ja hyvin usein täyden varmuuden sijaan pelataan todennäköisyyksillä. Onneksi ainakin joskus osun oikeaan. Toivon tietysti, että töissä näin olisi käynyt useamminkin, uhmaikään siirtynyt taapero kun osoittaa, että onnistumisprosenttini on täällä kotona aika matala. Tällä hetkellä suurin osa taaperon syömiseen kohdistuvasta kanssakäymisessä hikoiluttaa enemmän, kuin Super Marion loppuvastuksen kohtaaminen yhden jäljelle jääneen elämän kanssa. Esimerkki: yhtenä päivänä tarjolle esitettiin pillimehua, jota odotettiin kädet ojossa hihkuen. Kunnes. Kunnes mieheni kömpelyyttään kehtasi sihdata pillin erehdyksessä pojan ylähuuleen. Siihen jäi mehu ja tilalle tuli tunnin raivari. Vastaavanlaisia tilanteita on mahtunut viime viikkoihin lukemattomia, ja ylipäätään noin niinkuin kaikki loukkaa verisesti. Tänään viime töikseni kysyin nukkumaan mennessä, että oliko kiva päivä. Vastauksesi sain lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ei kai”. No ei siinä sitten, ei tässä yritettykään.

Vastauksena otsikon kysymykseen: en todellakaan tiedä. Arvelen kuitenkin, että tämä hektinen elämänvaihe vaatii nyt itseltäni rentoutta ja kykyä olla vaatimatta liikoja – niin itseltäni kuin sen enempää muiltakaan. Luon itselleni helposti paineita siitä, että kodin tulisi olla siistinä kaiken aikaa, ja murehdin, jos vieraille ei ole tarjota itse tehtyä tarjottavaa. En ole mikään matonhapsuja oikova siivousnatsi, mutta sekaisessa kämpässä tuntuu, että ajatuksetkin ovat sekaisin. Kuitenkin kesken päivän siivoaminen on osoittautunut aivan älyttömän turhaksi ajankäytöksi, sama sotku on edessä illalla joka tapauksessa, ja vieraatkaan tuskin pahoittavat mieltään valmispullista. Ennen kaikkea haluan olla oikeasti läsnä ja nauttia tästä saamarin kaaottisesta, mutta tähänastisen elämäni ihanimmasta ajanjaksosta kaikin siemauksin, ja tiedän, ettei se onnistu, jos kaiken aikaa syrjäsilmällä vilkuilen tiskipöydälle kasautuvaa tiskivuorta. Vaatimustason rimaksi voisi riittää nyt ensialkuun se, että päivän päätteeksi vaippapöksyillä olisi vatsassa ruokaa ja kuiva vaippa, sekä edes jonkin verran ulkoilua tai muuta mielekästä tekemistä takana. Sen lisäksi tosiaan, että lasken vaatimustasoa omalla kohdallani, on tärkeää yleisen ilmapiirin vuoksi pyrkiä tekemään niin myös muiden kohdalla. Taaperon raivarit ja älytön eipäsjuupas-meininki on huomattavasti helpompaa sietää, kun pysähtyy hetkeksi katsomaan maailmaa hänen silmiensä kautta. Ei ole niin helppoa olla väsynyt ja kiukuta kaikesta mahdollisesta vastaantulevasta ja joutua katsomaan vierestä, kun äiti heijaa vauvaa edestakaisin ison osan ajasta. Ei ole myöskään helppoa olla pieni vauva, joka ei osaa ilmaista itseään muuten kuin itkemällä, eikä myöskään ole helppoa käydä töissä ja tulla sieltä kokonaiseksi illaksi pyörittämään tätä sirkusta. Kuten olen aiemminkin todennut, huumorilla pääsee pitkälle, ja harva asia nyt oikeasti on sellainen, että maailma romahtaa, jos se tehdäänkin pienen mutkan kautta.

Opettelemista päivä (ja tunti) toisensa perään, mutta veikkaan, että kesän lopulla muistelen lämmöllä ihan jotain muuta kuin sitä, kuinka muruttomana onnistuin keittiötasot pitämään.

Tämän tekstin kirjoittamiseen menikin lopulta ainakin kolme päivää, ja ironisesti kirjoitan näitä viimeisiä sanoja tässä terassilla linnunlaulussa istuskellen koko muun talouden nukkuessa päiväunia. Voin siis hakea täältä blogista myöhemmin myös muistutteen siitä, että näitäkin hetkiä todistettavasti tulee.