2022 – balettia, kakkuja ja vesivärimaalauksia

Olen vielä vuosia koulunpenkiltä päästyänikin jämähtänyt lukuvuosiajatteluun, jolloin näen syksyn uuden alkuna ja puhtaana pöytänä sen tammikuun ensimmäisen sijaan. Uuden vuoden alku on jossain määrin aina hiukan ahdistanut, ja nyt asiaa mietittyäni löydän aika montakin selittävää tekijää asialle. Usein kevät on ollut opiskeluissa kaikkein kiireisintä aikaa tenttisumien ja työskentelyoikeuksien varmistamisen kannalta (jotta voi toimia esimerkiksi terveyskeskuslääkärin sijaisena 5. vuosikurssin jälkeen, on tietenkin oltava aiemmat kurssit hyväksytysti suoritettuna). Vaikka olenkin ollut työelämässä jo pian seitsemän vuotta valmistumiseni jälkeen, ja saanut nauttia vuosilomista kesäisin, johonkin selkäytimeen on jäänyt stressi ja ahdistus vuosien takaisista kesätöistä ja siitä, miten kulloisissakin hommissa tulisi pärjäämään. Kaiken lisäksi kevättalvi ja kevät ovat yleensä pitkät kuin nälkävuosi, ja jostain syystä mieleni kääntyy keväisin herkästi alakulon puolelle. Sellaista uuden vuoden draivia en ole siis tavoittanut vuosiin, vaan olen kokenut vuoden vaihtumisen lähinnä ahdistavana asiana – vielä kun lämpöinen joulunalusaika ja joulu itsessään ovat takana päin.

Tänä vuonna yritin sitten tavoittaa tuota jokasyksyistä intoani ja uusien tuulien fiilistäni muutamilla toimenpiteillä, jotka tapaan tehdä yleensä elokuussa:

  • Ostin itselleni joululahjaksi kauan himoitun MAMBI:n Happy Plannerin kalenteriksi ja tilasin lisäsivuja kaikenlaista suunnittelua ja inspiroitumista ajatellen. Jos inspis loppuu, niin ei kun Klemmarikellarin sivuille tilailemaan lisää härpäkettä 😂
  • Siirsin edellisvuoden valokuvat pois puhelimesta ja tyhjensin kuvagallerian.
  • Latasin uuden taustakuvan puhelimeeni.
  • Kävin läpi viimevuotiset to do-listat ja ruksin läpi jo tehdyt asiat.
  • Ripustin uuden Satokausikalenterin seinälle.

Mitään uudenvuodenlupauksia en aio tehdä, koska jos nyt jotain tässä yli kolmekymppisen elämäni aikana olen oppinut, on se, ettei yhden päivämäärän myötä tehdyt lupaukset palvele kovinkaan pitkälle. Kuitenkin listaihmisenä ja jonkinlaista päänsisäistä järjestystä haikailevana tyyppinä tarvitsen jotakin. Jotain tavoiteltavaa, toivottavaa ja odotettavaa. Ja päätavoitteena tälle vuodelle on hyvinvoinnin lisääminen. Kas noinkin kevyt tavoite. Ei vaan, mikäs sen parempi tavoite onkaan, ja sitten vaan osatavoitteita listaamaan. Ja ei, hyvinvoinnilla en tässä tapauksessa tarkoita terveellistä ruokaa, liikuntaa ja ihonhoitorutiinien säännöllistämistä, vaan sitä, että pyrin tietoisesti lisäämään arkeeni sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Kuulostaa ainakin ihan toteutuskelpoiselta.

SIISPÄ, TAVOITTEENI JA TOIVEENI VUODELLE 2022

Kokeilla enemmän reseptejä

Kokkailu on rentouttavaa silloin, kun siinä on joku ajatus. Olkoon se sitten hieman enemmän vaivannäköä vaativa perjantai-illan ruoka tai ylipäätään joku uusi kotiruokaresepti arkeen. Samojen vanhojen sijaan yritän kerätä kalenteriini uusia reseptejä niin hiukan spesiaalimpaan kokkailuun kuin sinne arkeenkin. Uuden arkireseptin ympärille voi sitten ympätä pari vanhaa tuttua, joita voi vaikka jalostaa yli jääneillä aineksilla. Vanhoissa tutuissa tulee osin pitäydyttyä siksikin, että tietyt ainekset löytyvät kaapeista valmiina, ja vihaan tilannetta, jossa uutta reseptiä varten tarvitsee ostaa juuri niitä jauhoja, joita ei ole, tai kuutta eri maustetta, joita ei koskaan käytä muuten.

Toiveissa olisi myöskin rakentaa sellainen kiertävä muutaman viikon arkiruokalista, jotta vältyttäisiin viikon ruokien pohtimiselta juuri ennen kauppaan astumista.

Leipoa kakkuja

Rakastan kakkujen leipomista ja tännekin olen koonnut yksityiskohtaisen ohjeistuksen täytekakkuun. Yritän siis muistaa säännöllisesti näitä tehdä, ja kokeilla muitakin jälkiruokia vaikkapa perjantai-illallisen oheen. Tänään työnjako meni loistavasti, kun mies ulkoilutti lapsia sillä välin, kun siivosin huushollin lattiasta kattoon, ja minä puolestani kaitsin vaippapöksyjä hänen kokkaillessaan pitkän kaavan kautta. Aika kiva istua iltaruualle, kun se on vähän jotain normaalista poikkeavaa ja ympärilläkin on edes hetken siistiä.

Kutsua ihmisiä enemmän kylään ja järjestää ainakin parit illanistujaiset

Koska rakastan korkeiden kakkujen tekemistä, on melkeinpä pakko toteuttaa tämä kohta, jos ne leipomukseni meinaa joskus saada syötyäkin. 😁 Ja muutenkin. Tuntuu, että viikot viuhuvat ohi sellaista tahtia, että aina sitä huomaa kuluneen jo hyvänkin aikaa edes niiden lähimpien ystävien tapaamisesta. Siispä, illallis- ja kakkukahvikutsuja on luvassa!

Ulkoilla säännöllisesti

Tämä ei meinaa mitään lenkkeilyä, vaan ylipäätään lasten kanssa ulkoilua, koska se tekee hyvää kaikille, virkistää itseä, auttaa taaperoa purkamaan energiaa ja takaa vauvalle ainakin yhdet kunnolliset unet.

Kulttuuria ja parisuhdeaikaa

Usein mietimme, että voi kun olisi ihana tehdä sitä ja tätä, mutta nämä harvoin toteutuvat, ellei niitä merkitse kalenteriin ja sovi lastenhoitajia valmiiksi. Nyt olen päättänyt, että vuoden alkupuoliskon aikana teemme ainakin seuraavat asiat:

  • Lunastamme joululahjaksi saadun hotellilahjakortin ja käymme syömässä jossakin mieheltä lahjaksi saamani Eat! Tampere – kirjan ravintolassa (kirjassa on reilu 10 ravintolaa, joista kaikista saa toinen henkilö pääruuan ilmaiseksi)
  • Suuri haaveeni on ollut päästä balettiin, eikä ollut vaikea miettiä menisimmekö, kun bongasin Joutsenlammen Tampere talon sivuilta.
  • Rajoitusten lievennyttyä käymme savusaunassa, joita Tampereen lähiseuduilla on muutamia
  • Teatteri

Lisäksi yritämme pitää kiinni kerran kuussa vietetystä treffipäivästä. Olkoon se metsäkävelyä, leffaa, syömistä tai mitä hyvänsä. Nämäkin lienee syytä merkata kalenteriin.

Karsia tavaraa & suhtautua kriittisesti ostamiseen

Aion jatkaa tavaran karsimista ja varata melko pian jo seuraavan kirppispöydän täysihoidolla tällä kertaa. Pyrin välttämään kaiken turhan ostamista ja harkitsemaan jokaista ostosta ainakin yön yli. Kirjoittelen tämän vuoden budjettiasioista vielä tarkemmin myöhemmin, mutta tavoitteena on siis säästää puskuria huhtikuussa koittavalle hoitovapaalle niin, että pystysimme nuo suunnittelemani kulttuuririennot toteuttamaan, kaiken aikaa myös säästäen yleisesti. Eli kohdentaa rahankäyttöä hieman eri tavalla.

Kirjat & sarjat

Haluaisin lukea tänä vuonna Lucinda Rileyt loppuun ja kahlata läpi vanhat kunnon Harry Potterit! Rakastin Pottereita yläasteikäisenä, ja vielä on monta vuotta, kunnes saan niitä pojilleni lukea, joten tässä kohtaa on hyvä sauma tälle. Haluaisin lisäksi katsoa vihdoinkin Emily in Parisin, Greyn anatomian uudet kaudet ja ehkä sen hehkutusta niittäneen Rahapajankin. Viime aikoina oma ilta-aika on mennyt pääasiassa puhelinta selaten, (aina yhtä hyviä) rikosdraamoja katsellen ja sitten uneen asti Lentoturmatutkintaa tuijottaen.

Piirtäminen

Taaperon kanssa piirrerrellessäni olen alkanut haaveilla hyvistä tusseista ja puuväreistä, joilla voisin piirrellä omaksi ilokseni. Etenkin eläinaiheiset tussipiirustukset vesiväreillä väritettynä innostaisivat.

Oma aika on tosiaan ollut todella kortilla viime aikoina, ja aiheesta kirjoittelinkin aiemmin täällä. Voin kertoa, että joogattua ei ole tullut, ja se yksi vitriinikin odottaa vieläkin maalaamistaan. Miehen tultua töistä on ollut usein pakko mennä päiväunille jaksaakseen iltarumban, eli oma aika on vietetty hyvin pitkälti nukkuen. Samoin iltaisin sitä on yleensä niin kuitti, ettei todellakaan jaksa paneutua mihinkään diy-proggiksiin tai edes lukemiseen. Tästä en nyt jaksa stressata, eli voimavarojen mukaan mennään, ja hulluintahan kaiketi nyt olisi oikeasti stressata sellaisesta asiasta, jonka tarkoitus on nimenomaan sitä lievittää.

Muutama hyvinvointia lisäävä / stressiä poistava pikkujuttu vielä:

  • Kauppakassitilaus noudolla (nyt loppuu oikeasti se Prisman jonossa hikoilu!)
  • Saunominen. Viime aikoina on tullut rentouduttua saunassa useamman kerran viikossa lasten mentyä nukkumaan – tästä aion pitää kiinni!
  • Ajoittainen einesten / puolivalmisteiden käyttö. Kokkikartanon kanapastan äärellä tässä kerran mietittiin, että miksi hitossa emme osta näitä useammin!?

Sellaisia suunnitelmia. Miltä teidän haavekarttanne vuodelle 2022 näyttää?

Oma aika – kuinka vaikeaa muka voi olla irrottaa tunti itselleen?

Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.

(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )

Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.

Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.

Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.

Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.

Mitä minä sitten tekisin:

  • Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
  • Venyttelisin
  • Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
  • Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
  • Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
  • Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
  • Tekisin joulukortit valmiiksi
  • Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
  • Nukkuisin
  • Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
  • Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
  • Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
  • Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.

Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.

Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!

Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?

Lapsen kanssa leikkimisestä – ja sen vaikeudesta

Leikki on lapsen työtä. Näin on, mutta välillä tuntuu, että työtä se on myös minulle. Ei ole nimittäin helppoa opetella uudestaan leikkimään reilu kolmekymppisenä suorituskeskeisenä perfektionistina. Etenkin tuo pikkuautojen maailma on itselleni kerrassaan vieras, ja eikös ne ole suunnilleen ainoita leluja, joilla tässä huushollissa leikitään.

Onko lapsen kanssa leikkiminen rakettitiedettä, vai olenko minä jonkin sortin idiootti?

Taaperon kanssa tehdään paljon, ja koen, että vanhempina olemme todella paljon läsnä lapsillemme arjessa. Puhelin pysyy aika lailla unohduksissa lasten hereilläoloaikana ja ylipäätään pidän hirveästi lasten kanssa olemisesta. Otinhan vapaaehtoisesti tuon taaperommekin päiväkodista pois äitiyslomani ajaksi. Kuitenkin olen huomannut, että kaksivuotiaan pyytäessä leikkimään, ensimmäinen ajatukseni on herkästi, että ei taas.. Ei sillä, ettenkö nauttisi hänen seurastaan, mutta kun koen olevani maailmankaikkeuden surkein leikkijä. Osaan ulkoilla, näyttää metsässä kiinnostavia asioita, tehdä hiekkakakkuja ja hassutella sisäleikkipaikoissa, mutta sellainen tavan pikkuautoilla lattialla leikkiminen – aivan tajuttoman hankalaa! Etenkin, kun taapero yksimielisesti usein vieläpä torppaa kaikki kiusalliset yritykseni ottaa osaa hänen ihmeellisen paljon kirjoittamattomia sääntöjä sisältäviin leikkeihinsä. Ja minähän en mielelläni tee asioita, joita en koe osaavani.

Kaikenmaailman kasvatusoppaissa toitotetaan, kuinka hyväksi lapselle on se, että hänen kanssaan ja hänen ehdoillaan leikitään. Mutta miten? Pikkuautojen liikuttelu ja erinäisten prutkuti-äänten matkiminen on äärimmäisen puisevaa hommaa, mutta olen joutunut toteamaan, että äärimmäisen tärkeää sitten kuitenkin. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kuinka lapsen kanssa leikkiin pysähtyminen parikin kertaa päivässä saattaa oikeasti rauhoittaa kodin tunnelmaa ihan merkittävästi. Toisena ääripäänä on siis se karjuen ja tavaroita heitellen huoneesta toiseen etenevä pyörremyrsky. Leikissä ei nimittäin taida olla kyse vain siitä pikkuautojen liikuttelusta, vaan ennen kaikkea lapsen huomioimisesta, lapsen tekemisen arvokkaana pitämisestä ja siitä, että osoittaa haluavansa olla lapsen kanssa – oli se kuinka puisevan tuntuista hyvänsä. Ja oli se kuinka turhauttavaa kilometrin mittaisen kotityölistan rinnalla hyvänsä.

Kuinka helposti tuleekaan yliarvioitua taaperon kyky sanoittaa tarpeitaan?

Toisina hetkinä hän vaikuttaa niin isolta ja omatoimiselta, että saan jatkuvasti palautella itseäni tosiasioiden äärelle, kun raivostun siitä päämäärättömästä tavaroiden viskomisesta ja riehumisesta. Ei hän sitä ilkeyttään tee, vaikka kuinka siltä voi vaikuttaa. Meillä tuollainen käytös johtuu useimmiten siitä vanhemman huomiontarpeesta, ja vaikka kuinka joskus ärsyttää, niin parhaiten Tassi Tuholaisen saa rauhoitettua yksinkertaisesti pysähtymällä ja antamalla aikaa. Juuri silloin, kun sille vähiten sitä aikaa olisi, nimittäin nämä huomionkaipuut ajoittuvat luonnollisesti aina niihin hetkiin, kun olisi noin miljoona asiaa tehtävänä. Menepäs nyt leikkimään itseksesi- tyyppiset kehoitukset tuntuvat olevan lähinnä bensaa liekkeihin. Konkreettisesti tämä huomioiminen tapahtuu siis usein ehdottamalla, että leikkisimme yhdessä, tai lukisimme vaikka kirjaa. Ja tadaa, kuin salamaniskusta tunnelma on muuttunut takaisin normaaliksi. Puhuin juuri miehelleni, kuinka en ehkä aiemmin ollut tätä tiedostanut, koska taapero osaa myös pyytää ihan suoraan leikkimään kanssaan. Jotenkin siis ajattelin, että ei tuollaisessa riehumisessa varmaankaan siitä ole kyse – kunnes tajusin, että ai niin, ei se taapero pyörremyrskyn lailla tavaroita pyyhkiessään itsekään ymmärrä mitä on vailla. Eikä näin ollen osaa sitä tietysti sanoittaakaan. Olen avautunut täällä aiemmin siitä, kuinka aamumme ovat pahimmillaan kuin kauhuleffasta siinä kohtaa, kun ulos pitäisi lähteä. Aamuja ja uloslähtöjä on helpottanut aivan hirveästi se, että ensimmäisenä aamulla (tietysti kahvin jälkeen, joku raja nyt sentään) istahdan hetkeksi alas, ja oikeasti leikin. Puolisen tuntia taaperolle omistettua leikkiaikaa on rauhoittanut aamuja siinä määrin, että muutamana aamuna olen oikeasti havahtunut siihen, että tuo uloslähtöä edeltävä farssi on jäänyt kokonaan välistä, eikä minun ole tarvinnut komentaa kertaakaan pikkuveljen kimppuun käymisestäkään. Molemmissa kyse kuitenkin perimmäisenä siitä tarpeesta tulla huomioiduksi pitkän yön jälkeen. Halleluja kun tämän tajusin, voin seuraavaksi lähteä puhujaksi lasten kasvatukseen liittyviin seminaareihin!

Tuntuu, että huomiontarpeen täyttämisen osalta kaikkein hedelmällisintä on leikkiä juuri niitä leikkejä, joita taapero itse haluaa – eli niillä saamarin pikkuautoilla. Aina välillä yritän ujuttaa ohjelmistoon askartelua, muovailua, piirtämistä ynnä muuta itselleni ominaisempaa, mutta kovinkaan kauaa hän ei näissä touhuissa viihdy. Tai sitten minä lakkaan viihtymästä, kun suurin osa välineistöstä löytyy taaperon suusta. Kaikkein tyytyväisimmältä hän siis vaikuttaa, kun minä menen mukaan hänen leikkiinsä, eikä toisinpäin. Ja täytyy myöntää, pikkuhiljaa olen ehkä alkanut hiffata, minkälaista leikkiä hän minulta odottaa. Joskus riittää vain, että istun vieressä ja pidän autoa kädessä, ja sehän kertoo kaiken oleellisen: riittää kun olen läsnä. Onneksi nykyään on havaittavissa kasvavaa innostusta myös legoilla rakentamista kohtaan, siitä minäkin pidän erityisen paljon.

Lapselle läsnäolo vaatii joskus tietoista suorittamismoodin poiskytkemistä

Kun tiskiallas pursuaa tiskejä, aamupala on edelleen korjaamatta pöydältä ja sänky petaamatta, vaatii todellista mielen lujuutta vain pysähtyä, eikä vastata leikkimään kyselevälle lapselle, että ”ihan kohta, äiti tekee tämän ja tämän asian nyt ensin”. Enkä tarkoita, että leikkimään pitäisi sännätä aina ja heti, kun lapsi sitä keksii ehdottaa, vaan ettei tarkoituksella pidä itseään kiireisenä ja piiloudu sinne kotitöiden taakse, koska ei osaa leikkiä. Lapsen kanssa voi myös sopia, että silloin ja silloin leikitään, jolloin tieto vanhemman jakamattomasta huomiosta jossain kohtaa päivää saattaa tuoda turvaa muinakin hetkinä. Itselleni leikkiin pysähtyminen on ollut todella vaikeaa, ja olen huomannut, että joskus jopa ahdistun valmiiksi siitä, kun tiedän, että leikkiin kutsu jossain vaiheessa käy. Tiedän, että olen taipuvainen piiloutumaan sinne kotitöiden kiireeseen, ja tunnen toki syyllisyyttä heti perään, kun taas kerran sanon, että äiti ei nyt ehdi. Vaikka oikeasti ehkä ehtisinkin. Toisaalta nyt kun tämän olen tiedostanut, tuntuu, ettei se nyt ehkä niin ylitsepääsemätön asia olekaan. Olen leikkinyt enemmän, ja tuntuu, että meininki kotona on ollut kaikin puolin rauhallisempaa ja tyytyväisempää, myös minun puoleltani, koska antaahan tuollainen leikkihetki itsellenikin ihan hirveästi! Huomaan myös, että leikkiin pysähtyminen käy kaiken aikaa helpommaksi, ja saatanpa joskus jopa hieman innostua itsekin leikin keskellä. Alkuun yritin ehkä liikaa ohjata leikin suuntaa ja keksiä hirveästi kaikkea uutta sisältöä leikkiin, mutta olen todennut, että se harvoin on tarpeen. Oikeastaan se saattaa saada taaperon hieman puolustuskannalle, ja onhan se ymmärrettävää, en itsekään pidä siitä, jos joku tulee puuttumaan tekemisiini liian kanssa. Eli tosiaan, riittää kun on oikeasti läsnä ja kiinnostunut, eikä vilkuile kaiken aikaa sinne tiskipöydän suuntaan – sen taapero aistii kyllä.

Illan päätteeksi tuntuu joka tapauksessa siltä, että mitään kotitöitä ei ole ehtinyt tehdä, ja siivottavaa olisi aina. Sen sijaan lapsen kanssa vietettyjä hetkiä ei koskaan kadu. Vähän kuin salille lähteminen, alku voi tuntua kankealta, mutta aina se palkitsee. Ehkä itselleni opetuksena voisin merkitä sen, että aina ei tarvitse osata, eikä aina tarvitse olla tilanteen päällä – riittää kun yrittää.

Koetko lapsen kanssa leikkimisen vaikeaksi, vai tuleeko leikkiin heittäydyttyä luonnostaan?

Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Arkinen maanantai

Kuten sanottua, itse rakastan arkipostauksia. On ihanaa kurkistaa ihmisten arkeen kuvien ja tekstin muodossa – muidenkin kuvien, kuin instagramiin ladattujen viimeisen päälle aseteltujen kahvikuppos-marmoripöytäkuvien. Tämä postaus on aivan tuikitavalliselta maanantailta tällä viikolla, olkoonkin että kyseessä oli arkipyhä, mutta eipä tuo näinä aikoina päivän kulkuun vaikuta. Koska jatkuva vauvavauvavauva-toisto saa tekstin kuulostamaan ala-asteen äidinkielen aineelta, päätin kutsua tuota vauvaamme jatkossa täällä blogissa Maraksi (joka on siis hänen oikea lempinimensä). Lisäksi valitettavasti tulen jatkossa sortumaan me-persoonapronominin viljelyyn vauvasta puhuttaessa – vannoin etten näin koskaan tekisi, mutta eipä olisi pitänyt. Vannoin muuten aikanaan myös, etten koskaan liittyisi yhteenkään Facebookin lastenvaatekirppisryhmään – no, nyt olen jäsenenä niissä kaikissa ja selailen ilmoituksia hartaudella. Mutta asiaan, tässä siis meidän arkinen maanantaimme, kiinnosti tai ei 😀

08.00 herätys. Olen nukkunut sohvalla ja takana on seitsemän tuntia lähes katkeamatonta unta, KIITOS mieheni, kun hoidit yön ainoan syötön. Olo on pitkästä aikaa jopa ihmismäinen, joskin täysin mihinkään kykenemätön, ellen saisi tuplaespressoani noin niin kuin heti. Mara möyrii tyytyväisenä leikkimatolla ja saan rauhassa syödä vakioaamiaiseni, eli kreikkalaista jogurttia granolalla. Ihmettelen, miten tuo sama leikkimatto voikin tuottaa niin suurta ihmetystä joka ainoa aamu? Ellei olisi pyhä, katselisin toisella silmällä Uutisaamua. Olen jostain syystä aina fanittanut aamuvarhaisen uutislähetyksiä, ja joskus myöhempään herätessäni saatan laittaa kyseisen ohjelman pyörimään tallenteelta. Aurinkoisina aamuina tsekkaan pikaisesti myös takapihan meiningin ja kuuntelen hetken lintujen aamukonserttia. Näin korona-aikana en voi tarpeeksi kiitellä itseäni ja miestäni siitä, että teimme oikeastaan tasan vuosi sitten varsin riskaabelin ostotarjouksen nykyisestä kodistamme – ja se meni läpi.

Herra päivänsäde siinä odottelee aamupuuroa – jos tässä seurassa ei pahimmankin aamukörmyn huulille karkaa pieni hymy, niin ei sitten missään. Puuro on siis Maran lempiruoka numero yksi, sitä on saatava, ja sitä on saatava nopeasti. Koska olen vain ihminen, ja näin ollen aina auttamatta liian hidas, jouduttaa hän toimintaani läimimällä pöytää kuin maailman aggressiivisiin blackjack-peluri. Puuron kanssa tarjoillaan hedelmäsosetta ja huikka vettä päälle. Vesikupin ilmaantuminen näköpiiriin kirvoittaa suuremman innostuksen kuin kangastus autiomaassa ja olenkin pohtinut pitäisikö sitä vettä sitten antaa enemmän?

Aamiaisen jälkeen siivoilen nopeasti keittiön, koska joku idiootti (=minä itse) on jättänyt sen taas illalla siivoamatta. Ai samperi kun ottaakin päähän aloittaa aamu siivoamalla. Onneksi tässä ei kauaa mene ja Marakin pysyy tyytyväisenä syöttötuolissa haaveilevasti takapihamme horisonttiin katsellen. Siisti keittiö, parempi mieli. Taidankin teettää tästä kaunokirjaillun koristetekstin keittiön seinälle.

Sitten sosesouviin: vuorossa tällä kertaa hedelmäsoseet pakkaseen, koska päätin olla pihi ja tehdä nämä itse (säästää oikeasti aika paljon riihikuivaa siinä kohtaa, kun vauva syö noin 6 purkkia päivässä). Lihasoseet ostamme valmiina. Marahan ei tämän työn tarpeellisuutta ymmärrä lainkaan, vaan kyylää minua loukkaantuneena leikkimatolta. Siirryn hänen viereensä lattialle, sujuu se kuoriminen näinkin. Säästän myös kallisarvoisia askeleitani, kun ei tarvitse rampata edestakaisin kääntelemässä mahallaan huutavaa poikaa takaisin selälleen (voisi muuten oppia senkin pian itse, kun kerran mahalleen päätyminen loukkaa tunteita niin suuresti).

Soseet valmiina. Mara sai kielellistä virikettä selostaessani ääneen tämän puisevan touhun vaiheita yksityiskohtaisesti, ja minä saisin pian käyttää hänen päiväuniaikansa johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Välimaito. Yhtenä päivänä annoin vitsillä tuttipullon sängyssä makaavan lapsen kätösiin ja jukopliuta hänhän joi itse (katsoen minua siihen tyyliin, että oli jo tovin odotellutkin tätä askelta kohti itsenäisen vauvan elämää) – ja on juonut siitä asti. Vielä kun oppisi oman vaippansa vaihtamaan, niin voisin siirtyä henkilökohtaisen avustajan työstä talon sisäisen konsultin tehtäviin.

11.00: Soselounas ennen päiväunia. Kesken syömisen Mara alkaa hangata silmiään sen näköisenä, että kohta on helvetti irti, ellei päiväunet ala N-Y-T NYT. Lusikoin paniikissa loput soseet vauvan suuhun ja äkkiä sänkyyn. Nukahtaa nopeasti, kerrankin. Samalla tajuan, että nälkähän se siellä itselläkin jo vatsaa kipristää. Luojan kiitos olin eilen kaukaa viisas, ja tein paistettua riisiä myös tämän päivän lounastarpeiksi. Pitkään nämä aamut olivat sen sorttista sekamelskaa, etten edes älynnyt ajatella koko lounasta, puhumattakaan, että sellainen olisi ollut valmiina jääkaapissa. Sitten siirtelin kiljuvaa nälkää jogurteilla ja banaaneilla, kunnes huono olo iski jossain kohtaa väistämättä. Nälkäkiukku ei ole vain vauvojen juttu, sen tietää miehenikin.

Pikasutaisu meikkiä naamaan, vaikkei ohjelmassa kotoilua ja lenkkiä suurempaa aktiviteettia olekaan. En todellakaan meikkaa päivittäin, mutta kun äitiyslomaa on takana reilut 8kk, piristää mieltä kummasti pieni ehostautuminen. Kummasti sitä myös kuitenkin tottuu meikittömään pärstäänsä. Meinasin tuossa taannoin nimittäin pitkän meikittömän kauden jälkeen kiljaista kauhusta peiliin vilkaistessani – näytin täysissä pakkeleissani mielestäni aivan katutolpan juurelta karanneelta.

Tänään Mara tuntuu viihtyvän höyhensaarien päiväreissullaan, ja saan saateltua yhden kesken oleva projektin loppuun, kun sutaisen viimeiset maalikerrokset mieheni perintöhyllyyn. Ai että, aivan älyttömän rentouttavaa puuhaa, onneksi seuraava maalausprojekti odottaa jo työhön tarttumista. Päiväunien ajalle ei kylläkään voi suunnitella mitään sellaista projektia, mitä ei voi tarpeen vaatiessa keskeyttää. Koskaan ei nimittäin tiedä kauanko unet kestävät. Kaikenlaista fiksua se evoluutio on tuottanut, muttei on/off-uninappia pikkuvauvoihin.

12.00 unet jatkuvat vieläkin. Päädyn kirjailemaan muutaman sanasen blogiin. Nämä aamupäivät Maran nukkuessa ovat nykyisin ehdottomasti sitä kaikkein lemppareinta aikaani. Yleensä aikani kuluu joko blogin, virkkaamisen tai jonkinlaisten pienten kodin projektien parissa (kuulostaa aika glamoröösiltä, mutta nautin tästä elämänvaiheesta suuresti). Tai sitten valmistelen esimerkiksi päivällisen siihen pisteeseen, ettei juuri tarvitse kuin paistinpannua näyttää sitten kun sen aika on. Puhelimen selailukin on jäänyt huomattavasti vähemmälle viime aikoina, kun olen huomannut, että tällaiset aktiivilepohetket rentouttavat oikeasti paljon paremmin kuin se iänikuisten somefeedien pläräily. Välillä on tietenkin ihan paikallaan vain olla ja rötvätä sohvannurkassa puhelin kourassa.

13.00 makuuhuoneesta kuuluu kiljaisu: päiväunet done. Eikun epämääräistä keliä vilkuillen kaikkea mahdollista päälle ja vauva rattaiden kyytiin. Tuntuu, etten vieläkään ole kovin perillä siitä miten vauva tulisi milloinkin pukea ja sormi menee suuhun joka ikinen kerta, kun ulosmeno on edessä. Saamme ystävästäni ulkoiluseuraa ja rämmimme kolmisen varttia vuosisadan räntäsateessa, kelistä huolimatta on mukava vaihtaa kuulumisia ja tuleepahan itsekin liikuttua edes vähäsen. Mara ei taida kuitenkaan olla oikein lenkkituulella, vaan jupisee tuolta rattaidensa uumenista tuttuun tyyliinsä melkein koko matkan. Nykyisin on melkein harvinaista, että lenkkeilyn lomassa saataisiin päiväunetkin hoidettua, ellei sitten tehdä oikein ekstrapitkää lenkkiä. Kauniilla säällä poika katselee mielellään maisemia päästyään vihdosta viimein nauttimaan matkanteosta istuen, mutta näillä keleillä.. jos vain katse voisi tappaa.

14.30: parempi mieli sisällä. Lenkin jälkeen porkkana-kukkakaali- ja kiivisoseet linnunpoikasena ruokaa odottavan vauvan kitusiin, ja sitten tutkiskelemaan, olisiko leikkimaton tarjonta uudistunut tässä välissä. No eihän se ole, ainakaan minun mielestäni. Tämä Ikeasta ostettu jättimäinen leikkimatto on ollut ihan huippu, alla oleva vauvaystävällisen vaalea villamatto pysyy pukluvapaana ja illalla tämän saa kääräistyä leluine päivineen sivummalle. Lelukaaren sai hyvästellä jo aikaa sitten, kun Mara löytyi milloin mitenkin päin jaloistaan kaariin kietoutuneena.

Leikkimatolla viihtyminen on vaihtelevaa. Välillä siinä pyöriskellään tyytyväisenä tovi jos toinenkin, kun taas välillä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka matolle levittelisi koko huushollin lelutarjonnan ja keittiövälineet päälle. Pyrin tietenkin siihen, etten olisi aivan koko aikaa itse vieressä viihdyttämässä, mutta eipä tuossa useinkaan ole vaihtoehtoja, kun vauva kiljuu mahallaan kuin hyeena ja viskoo kaikki tarttumaetäisyydelle sattuvat lelut pitkin olohuonetta – ja suuttuu siitäkin vielä.

Olenkin miettinyt, kuinka idioottina Mara minua pitää, kun ihastelen ääneen näitä samoja puoli vuotta olleita leluja joka päivä. Yleensä katsoo minua kuin vähä-älyistä ja siirtyy jälleen kerran tutkimaan leikkimaton parasta antia, nimittäin sen pesulappua. Painiskelen taas viime aikoina päätäni vaivanneen dilemman parissa: mitä muuta voi vauvan kanssa tehdä, paitsi köllötellä leikkimatolla?

Koen huonoa omaatuntoa, kun en keksi mitään muutakaan, ja vauvan kanssa leikkiminenkin tuntuu verrattain kömpelöltä – toisaalta en edes tiedä kaipaako hän minua sössöttämään viereensä vai olenko ainoastaan häiriötekijä projektissa nimeltä pesulapun tarkastelu. Olen melko huono spontaanisti loruttelemaan tai lauleskelemaan, saati muodostamaan niistä lapselle mitään muuta leikkiä kuin kiusallista sooloperformanssia, joten jonkinlaista etäohjattua toimintaa olen kovasti kaipaillut. Ystäväni vinkkasikin kaupungin järjestämästä etämuskarista (Lastenkulttuurikeskus Rullan fb-sivuilta löytyy lisätietoa), joten se nyt ainakin otetaan kokeiluun. Tiedostan toki, että voin viskata tällä ongelmalla vesilintua siinä kohtaa, kun Mara lähtee liikkeelle, mutta siihen asti täytynee vain toivoa sormet ristissä, että poika tunnustaa minut äidikseen tästä tylsästä vauva-ajastaan huolimatta vielä jatkossakin.

16.00 hetken peuhaamisen jälkeen onkin taas päiväuniaika. Väsymyskiukkua torjuakseni olen oppinut melko herkällä silmällä ennakoimaan tätä kapeaakin kapeampaa aikaikkunaa, jonka sisällä päiväunille nukahtaminen sujuu sopusoinnussa. Tänään sujuu tämäkin nukahtaminen kuin unelma, ja minä jatkan unien ajan virkkausprojektini parissa ja ihan vain köllöttelen autuaana sohvalla.

17.00 päiväunet numero 2 ovat taputellut ja unien jäljiltä punaposkinen vauva on iloinen kuin mikä. Mies lähtee tarkan ostoslistan kanssa hoitamaan viikoittaisen kauppareissumme ja Mara syö päivällisen. Syöttötuoliin siirryimme muutama viikko sitten, ja se on kyllä tehnyt vienyt nämä ruokailuhetket aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä missä aikaisemmin istuin lattialla selkä quasimodo-kyttyrällä venkoilevaa poikaa pidellen, on nykyisin aivan ihanaa syöttää tuolissaan viihtyvää suursyömäriä. Sosetta on joka paikassa, ja joka ikinen kerta (viidesti päivässä) mietin koska saisin aikaiseksi viedä tämän pöydän alla olevan ikivanhan persialaismaton turvaan.

Päivällisen jälkeen kerään hieman lisää äitipisteitä ja annan Maralle mustikoilla täytetyn makututin makusteltavaksi. Sotkuista hommaa, mutta poika viihtyy – huh, ainakaan hetkeen sillä ei ole tylsää.

18.00 päivän paras hetki, nimittäin kylpyhetki. Mara hihkaisee innosta jo siinä kohtaa, kun näkee että suunta on kohti kylpyhuonetta. Aimo tovin hän läpsyttelee ammeessaan iloisena vettä ympäriinsä, ja nakertelisi tyytyväisenä kumiankkaansa varmaan tuntitolkulla. Itsekin ehdin tässä kohdin käydä suihkussa silmät toki kaiken aikaa poikaan naulittuna.

Pesujen jälkeen syödään vielä iltapuuro suurella riemulla. Järkevämpää olisi tehdä kaiketi tämäkin sotkuinen toimitus jo ennen kylpyä, mutta nyt syödään vaippasillaan puhdistusteknisistä syistä. Puuron jälkeen halitaan hetki sohvalla ja sitten sujahdetaan yöhaalariin ja siirrytään petiin.

Iltapuurot ja -pesut aloitetaan yleensä melko tarkasti siinä kuuden maissa ja seitsemän pintaan alkaa olla viimeinen hetki siirtyä sänkyyn hyvän sään aikana. Itsekin huokaisen yleensä helpotuksesta siinä kohtaa, kun Mara herää viimeisiltä päiväuniltaan, koska siitä eteenpäin päivän kulku on selvä kuin pläkki ja tuntuu, että me molemmat nautimme pilkun tarkoista iltarutiineista. Ei sillä, että päivän aikaisempiin hetkiin nyt mitään suuria yllätysmomentteja sisältyisi, mutta kuten sanottua, jossain määrin ahdistun siitä, etten mielestäni osaa viihdyttää lastani tarpeeksi hyvin.

Tuntuu, että päivät toistavat samaa kaavaa unet-ruoka-leikkimatto niin kauan kunnes on nukkumaanmenon aika. Uskoisin, että tämä tasaisen tylsä arki on vauvalle kuitenkin riittävän virikkeellistä, mutta viime aikoina olen tosiaan pohtinut, pitäisikö päiviin yrittää sisällyttää jonkinlaista rutiininomaista laulu-/loruhetkeä tai jotakin muuta aktiviteettia ylipäätään kuin se ainainen leikkimatolla oleminen. Päiväunille nukahtamiset ovat myös aina suuria kysymysmerkkejä, joten illan kynnyksellä suuri epävarmuus hellittää tästäkin syystä aina pikkuisen.

Luen kappaleen Vaahteramäen Eemeliä yöradiomaisella äänellä, ja pikku hiljaa joka suuntaan pyörivät raajat alkavat rauhoittua kohti nukahtamista. Unikoulua tässä on hiukan harkittu, mutta kuten todettua, olen mennyt totuttamaan raukkaparan sylinukutuksiin. Ensimmäisenä askeleena pyrimme nyt nukuttamaan vauvan suoraan sänkyynsä, koska eihän tässä nyt mikään kiire ole ja sydämeni itkee jo nyt verta, kun huomaan kuinka poika kaipaisi syliin nukahtamaan.

Mara on juuri nukahtamassa, kun mieheni tulee kaupasta ja pienen pieni rasahdus saa aikaan sen, että minua tuijotetaan jälleen lautasen kokoisilla silmillä pinnasängystä. Voi saakeli. Olen tässä kohtaa kykkinyt pinnasängyn vierellä jo kolmisen varttia ja päätämme vaihtaa vuoroja. Jollain ihmeen vauvakuiskaajan taidoilla mieheni taikoo pojan jälleen hetkessä uneen.

20.00 Vauva nukkuu, rauha on laskeutunut valtakuntaan ja on aika tämäniltaisen gourmetpäivällisen: eineslihapullia ja ”salaatti”. Aina ei jaksa laittaa ruokaa ja silloin mennään ihan hyvällä omalla tunnolla sieltä aidan matalemmasta päädystä.

Selailen tovin nettikauppoja syystä, että jotakin ulkoiluvaatetta on aivan pakko ostaa ostoslakostani huolimatta. Nykyisin tulee ulkoiltua sen verran paljon, että jonkinlaiset hyvälaatuiset vermeet olisi hyvä olla, sillä nykyisellään en omista kunnollista välikausitakkia esimerkiksi lainkaan. Parit pakolliset ostokset siis ostoskoriin ja samalla somefeedien tarkistus. Sitten hiukan neulomista toisella silmällä dokkaria katsellen, pari jaksoa Master Chefiä sängyssä, vauvan yösyöttö puoli yhden maissa ja unille itsekin.

Tällaista siis täällä. Kertokaa nyt ihmeessä, etten ole ainoa äiti, joka tuskastelee tämän uni-ruoka-leikkimattorallin kanssa. Kaikki hyvät ehdotukset vauvan viihdyttämiseksi otetaan myös vastaan nöyrästi kumartaen!