Kun äiti osasi jälleen innostua

Esikoisemme täytti juuri 2.5 vuotta. Aika joka on mennyt toisaalta ihan hirvittävän nopeasti, mutta toisaalta näihin kahteen ja puoleen vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon. Eikä pelkästään äitiyttä ja vanhemmuuteen kasvamista, vaikka ne luonnollisesti suurimmassa osassa ovat olleetkin, vaan väliin tuntuu, että esikoisemme kanssa samaan aikaan syntyi myös uusi minä.

Olen aiemminkin kirjoitellut siitä, kuinka ensimmäinen äitiyslomani 2019 toi kauan kaivatun hengähdystauon varsin työntäyteiseen ja tietynlaisille urille ajautuneeseen arkeeni. Tuolloin oli ensimmäistä kertaa aikaa ja energiaa suunnata katse vain huvin vuoksi tehtäviin asioihin. Tuohon saakka olin jättänyt paljon asioita tekemättä syystä, että kaiken tekemisen piti mukamas olla jotenkin tuotteliasta tai tähdätä johonkin päämäärään. En nähnyt kovinkaan monessa mahdollisessa harrastuksessa tai toiminnassa järkeä. Niin, järkeä – kun oikein miettii, niin kuinka paljon järkeä nyt loppujen lopuksi oikeastaan missään on? En esimerkiksi ikinä tullut aloittaneeksi maalausharrastusta, kun mietin etten kuitenkaan tulisi niin hyväksi, että tämä harrastus johtaisi johonkin. Itse tekemisen parissa viihtyminen ei ollut minulle mikään itseisarvo. Mutta onneksi, onneksi tämä on muuttunut!

Kuluneen kahden vuoden aikana olen löytänyt itsestäni lyhytjänteisyyden. Lyhytjänteisyyttä harvoin käytetään positiivisena adjektiivina, mutta itselleni tämä on ollut erittäin tarpeellinen asia opetella. Kaikkea ei ole pakko saattaa loppuun, eikä kaikkeen ole pakko suhtautua elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Lapsen ilo ja lapsenomainen tapa innostua. Nämä kyvyt tuntuvat todellakin jäävän sinne lapsuuteen, ja harvoin aikuinen kykenee tavoittamaan sellaista totaalisen keveää ja huoletonta tilaa, jossa tällainen on enää mahdollista. Mitä vanhemmaksi kasvamme, sitä enemmän usein tarvitaan, jotta innostuisimme – kunnes sitten tajuamme tämän, ja alamme opetella pienistä asioista nauttimista ja innostumisen taitoa uudelleen. Ajatella.

Lyhytjänteisyydestä vielä. En tiedä onko se nyt oikea termi, mutta tällä tarkoitan tässä tekstissä siis kykyä aloittaa ja lopettaa asioita, vaikka sitten kesken kaiken. Ja mitä enemmän meille tulee velvollisuuksia, sitä vähemmän meillä on aikaa yhtään mihinkään – silloin tulee usein tarkkaan punnittua, kannattaako se vähäinen aika käyttää johonkin vähän höpsöön ja kesken jäävään projektiin. Paradoksihan tässä on se, että yleensä emme sitten päädy tekemään yhtään mitään, vaan plaraamme vapaa-aikamme sosiaalista mediaa. Ja huomio, tässä ei sinällään ole mitään väärää, vaan siinä, että arvotamme tekemisiämme usein kaikenlaisilla muilla mittareilla kuin sillä, millä on oikeasti merkitystä: onko se kivaa?

Minulla on ollut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana erittäin kivaa, ja se johtuu muun muassa seuraavista asioista:

  • Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, kuopinut polvet verillä pihamaata ja repinyt niitä saamarin voikukkia kolme metriä pitkine juurineen. Ja se on ollut ihanaa.
  • Viimeisimpänä olen innostunut taimien kasvatuksesta, ja keittiön ruokapöytä onkin täyttynyt itämistä odottelevista kesäkukista, yrteistä, chileistä, porkkanoista ja muista.
  • Luin lehtiartikkelin, jossa opastettiin kasvattamaan hedelmien siemenistä kauniita huonekasveja, ja näin meillä itää myöskin karambola, sitruuna, mango. Avokado- ja appelsiinipuut löytyvät jo.
  • Olen lukenut artikkeleita aiheesta vain huvin vuoksi. En opiskellakseni.
  • Olen opetellut leipomaan kakkuja ja pipertänyt tuntitolkulla pikeerien, sokerimassan ja täydellisen italialaisen marengin parissa.
  • Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ja todennut, että ainesten pilkkominen kaikessa rauhassa on yksi parhaista tavoista rentoutua (ainakin silloin, jos lahkeessa ei koko ajan roiku joku).
  • Olen alkanut maalata ja tuunata huonekaluja. Olen innostunut makrameesta, virkkaamisesta, neulomisesta ja rautalangasta taiteiltavista sateenkaarista.
  • Olen tehnyt itse vartalovoidetta, kuorintoja ja pyykkietikkaa.
  • Olen ollut aivan onnessani siitä, että taapero tykkää maalata, askarrella ja piirtää. Olen värittänyt kuvia, maalannut sormiväreillä ja askarrellut pääsiäiskortteja. Tänään maalasimme pääsiäismunia, ja vaikka sotku oli aivan jäätävä, kaikki oli sen arvoista!

Olen aloittanut ja lopettanut (kesken) lukemattomia asioita. Sarjoja, kirjoja, taiteellisia tuotantoja, perennapenkkejä ja kodinprojekteja. Jotkut näistä ovat tulleet päätökseensä, jotkut eivät. Parasta on kuitenkin se, että en muistele yhtään sen huonommalla mielellä niitä juttuja, joiden suhteen innostus lopahtikin ennen aikojaan. Sen sijaan muistelen onnellisena sitä tunnetta, mikä syntyy jonkun uuden asian äärellä. Sitä, kun osaa taas innostua.

Taaperon kanssa touhuaminen on muutenkin aivan erinomaista lääkettä liian suorituskeskeiselle mielelle, ja jos lyhytjänteisyydestä haluaa mestarin oppia, kuka olisikaan parempi opettaja, kuin 2.5-vuotias, joka kyllästyy heti, kun paikat on sotkettu riittävän karmean näköiseksi.

Kyky innostua. Se on mielestäni jotain, mitä pitäisi vaalia. Koulumaailma ja yhteiskunta pitävät kyllä huolen siitä, että pitkäjänteisyyden ja sitkeyden tärkeys eivät pääse unohtumaan. Sen sijaan minä vanhempana toivon, että lapseni jaksaisi aina innostua asioista. Vaikkeivat nämä suljekaan toisiaan pois, sammuu innostumisen kyky harmillisen usein siksi, että pelkäämme asioiden kesken jättämistä. Mitä sitten, jos jää kesken? Aloitetaan sitten uudestaan, kun siltä tuntuu – tai ollaan aloittamatta. Myönnettäköön, että oma ideologiani on joskus kovilla siinä kohtaa, kun kerään kolmannen kerran 30 litran vetoista legokoria jälleen yhden tulleen ja menneen innostumisen jäljiltä. 🙂

Mistä sinä olet viime aikoina innostunut?

Älä uppoudu älypuhelimen maailmaan, uppoudu elämään

Tässä taannoin istuin taaperon kanssa jätskillä, ja tulin jälleen kerran todistaneeksi näkyä, joka saa minut surulliseksi joka ikinen kerta. Vanhempi (oletettavasti) lapsensa kanssa viereisessä pöydässä. Lapsi syö luultavasti kauan odottamaansa jäätelöannostaan, ja juttelee edessään istuvalle aikuiselle. Joka selaa puhelintaan. Ja nimenomaan selaa, automaattisiin sormenliikkein pyyhkien, katse lasittuneena, lasta kuulematta. Niin surullista.

Ja siis minä, jos joku, kuvittelen ymmärtäväni oman hetken tarpeen silloin tällöin, mutta onko se pakko ajoittaa hetkeen, jossa lapsi aivan varmasti haluaisi aikuisen olevan läsnä ja viettämässä kanssaan aikaa? Itse ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni yhtäkkiä kaivaisi puhelimensa esiin, ja alkaisi somettaa minun kanssani kahvitellessaan. Miksi sitten toimisin itse näin lapseni seurassa? Kyllä minuakin tavataan lasten hereillä ollessa puhelin kädessä. Räpsin valokuvia, saatan päivittää instagramia, tsekata whatsappin tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tällä on vissi ero sellaiseen päämäärättömään somen tai uutissivustojen selailuun. Sellaiseen, mikä saattaa pahimmillaan viestittää lapselle, että hänen seuransa ei kiinnosta. Odota hetki, äiti äkkiä tarkistaa yhden jutun.

Minulla on melko vähän vanhemmuuteen liittyviä jyrkkiä mielipiteitä, koska koen, että hyvin moneen asiaan on useampia näkökulmia, enkä yleisestikään pidä mustavalkoisesta ajattelusta. Olen ennemmin kultaisen keskitien tallaaja hyvin useassa asiassa. Yhden asian olen kuitenkin halunnut tehdä itselleni selväksi, ja se on se, ettei lapseni joutuisi koskaan jäämään älypuhelimelleni kakkoseksi. Kuulostaa ihan älyttömältä näin sanoiksi puettuna, mutta nykymaailmassa ongelma on ihan todellinen. Yksi uutissivuston päivitys siellä, toinen nopea somefeedin pläräys tuolla – lapsi kyllä huomaa. Enkä tarkoita, että esimerkiksi kotona pitäisi olla kaiken aikaa touhuamassa sen lapsen kanssa, päinvastoin, yksin omiin leikkeihin syventyminen on lapselle myös tarpeellista. Kuitenkin aikuisen tulee olla aina läsnä, tietysti fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ja tämä jälkimmäinen ei kyllä aina älypuhelin kädessä toteudu. Kyllä meillä ainakin parivuotias äkkää heti, kun avaan puhelimeni vaikkapa viestin kirjoittaakseni, enkä usko, että hänellä on synnyinominaisuutenaan jotakin pienelektroniikkaa vastaan. Äidin läsnäolon menettämistä vastaan sen sijaan on.

Sosiaalinen media koukuttaa, ja vuorokauden sisään katoavat tarinat eri somealustoilla pakottavat tarkistelemaan niitä pieniä pylpyröitä useamman kerran päivässä. Ja miksi? Ettei vain missaisi randomin sometutun tai moikkausasteella olevan työkaverin päivän tapahtumia. Aika absurdia. Tästä kertonee jotain sekin, että jouduin valehtelemaan taaperolle lukevani uutisia, kun tämä yllätti minut puhelin kädessä odotellessani, että hän nukahtaa (lupaan aina istua vieressä, kunnes on nukahtanut, ja tuolloin olin kerrankin muistanut napata puhelimen mukaan estämään omaa nukahtamistani siinä kohtaa, kun lapsi on jo sulkenut silmänsä). Minä mitään uutisia lukenut, mutta enpähän vain keksinyt, miten olisin kuvaillut Facebookin tarkoitusta kaksivuotiaalle. Äiti vähän tässä katsoo mitä tuntemattomille ihmisille kuuluu. Ei tuokaan kovin järkevältä toiminnalta nimittäin kuulosta. Seuraavana aamuna kävelin taaperon kanssa olohuoneeseen puhelin kädessä – ”äiti älä lue uutisia” pyydettiin, ja päätin, että jatkossa puhelin jää pöytälaatikkoon myös näiden nukutushetkien ajaksi ihan kokonaan.

Eilen aamulla kuuntelin kyyneleet silmissä radiosta tilannepäivitystä Ukrainasta viedessäni taaperoa kerhoon. Sitten takapenkiltä kuului painava vetoomus nyt heti laulaa pää olkapää peppu polvet varpaat, koska taapero itse ei muistanut laulun sanoja – ja minä lauloin, ja mietin kuinka kummallinen tuokin tilanne oli. Kummallinen, mutta niin tarpeellinen muistutus taas siitä, kuinka kaikesta maalla, merellä, ilmassa ja somessa tapahtuvasta huolimatta se minun tärkein todellisuuteni on kuitenkin aivan muualla. Ei ole väärin olla perillä maailman tapahtumista, mutta mitä kamalampia asioita tapahtuu, sitä tärkeämpää on tarttua niihin omiin arkisiin onnenlähteisiin – olivat ne sitten mitä tahansa.

Nykyaikaa

Minä olen syntynyt 1988. Olen elänyt silloin, kun Nelonen ilmestyi kanavavalikoimaan niiden kolmen muun olemassa olevan kanavan lisäksi, ja kun VHS-soittimen sisältävät yhdistelmäputkitelevisiot olivat uusinta uutta. Yhtäkkiä hyllytilaa olikin metritolkulla lisää, kun DVD-levyt ilmestyivät kasettien tilalle ja tallentava digiboksi saikin jo sitten haukkomaan henkeä kaikessa edistyksellisyydessään. Olen ostanut eräältä Saksan matkalta kauan haaveilemani Niken tennarit koossa 42, koska kenkäkaupassa ei ollut muita kokoja. Tuolloin ei ollut verkkokauppoja, vaan Hobby Hallista tilattiin paperisella kupongilla postikustin välittämänä tavaraa, mikäli kauppojen valikoimat eivät miellyttäneet (ja ei, siellä ei todellakaan ollut niitä Niken kenkiä). Olen etsinyt oikeaa puhelinnumeroa puhelinluettelosta ja soittanut puhelinkopista kotiin, että myöhästyisin sovitusta kotiintuloajasta. Aurinkomatkojen kuvasto saapui kotiin kerran vuodessa ja matkat varattiin kävelemällä matkatoimiston tiskille. Illan TV-tarjonta tarkistettiin lehden ohjelmaliitteestä, ja sitten joko katsottiin sitä mitä tarjolla oli, tai ei katsottu lainkaan.

Olen viettänyt elämästäni tunteja videovuokraamoiden hyllyjen välissä pyörien ja karkkipussia hartaudella täyttäen. Videovuokraamossa käyminen tarkoitti viikonlopun alkua, ja karkintuoksuisen ympäristön nostattamaa tunnelmaa ei saa nykyisin takaisin kuin muistelemalla. Nykyisin suoratoistopalveluiden määrä on valtava, puhumattakaan niiden sisältöjen laajuudesta. Melkein tuntuu, että elokuvien katselu on jäänyt hyvin vähäiseksi syystä, että tarjontaa on aivan liikaa. Ennen vanhaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut hyppiä pahimmillaan neljän eri suoratoistopalvelun välillä miettien, mikä olisi juuri tämän illan fiilikseen sopiva elokuva. Useimmiten tämä prosessi aloitetaan vieläpä vasta siinä kohtaa, kun pizza odottelee jo nenän edessä, ja loppujen lopuksi massiivisen valikoiman kahlaaminen turhauttaa siinä määrin, että päädymme katsomaan kymmenettä kertaa Pasilaa. Onhan näissä palveluissa toki suuremmalti hyvääkin, uutuuselokuvat tulevat nopeammin saataville, eikä tarvitse tyytyä kakkosvaihtoehtoon TOP10-hyllyn ykköspaikan ammottaessa tyhjyyttään. Ei myöskään tarvitse lähteä sakkopelko persiissä palauttamaan edellisillan elokuvaa, puhumattakaan siitä että siinä kiireessä pitäisi vielä kelata VHS-kasetti alkuun. Niin, ajatelkaapas sitä nykynuoret.

Jos elokuvan valitseminen on hankalaa, niin sarjojen valitseminen sitä vasta onkin. Liekö jäänne tuolta videovuokraamoajoilta, mutta koen hankalaksi aloittaa elokuvan tai sarjan katsomista, ellen ole lähes varma, että pitäisin siitä. Oli tämäkin asia aikoinaan nimittäin hieman vähemmän ongelmallinen, kun televisiosarjat piti hankkia järkälemäisissä DVD-bokseissa, mikäli ne mieli omakseen saada. Muistan kuinka onnessani olin, kun sain hankittua Frendien ja Sex and the Cityn tuotantokaudet itselleni ja tajusin, että voisin katsella niitä ihan milloin itse haluaisin. Nykyisin asiat ovat huonommin. Sarjoja on aivan liikaa tarjolla, niiden keskeyttäminen on helppoa, ja älypuhelin kourassa on vaikeaa keskittyä yhtään mihinkään, joten palaan aina ja vain uudelleen vanhojen tuttujeni pariin.

Olin noin yhdeksänvuotias, kun sain ostaa ensimmäisen CD-levyni (onnekseni en ole sentään niin vanha, että lapsuuden musiikkimuistoni koskisivat grammaria). Stockmannin levyosastolle lähdettiin lähestulkoon pyhävaatteet niskassa ja lakerikengät kiillotettuina, ja hartaan pohdinnan päätteeksi lähdin kotiin kourassani levyllinen Hansonin veljesten tuotantoa. CD-levyjä kuunneltiin kotona lipaston päällä olevasta CD-soittimesta ja muistan kuinka kannettava CD-soitin mullisti maailmani. Oli merkillistä, että musiikkia pystyi kuuntelemaan myös kodin ulkopuolella ja CD-levyt kulkivat mukana levykansiossa – mikäli kuuntelussa ollut levy ei miellyttänyt, saattoi sen vaihtaa kesken kävelymatkan näppärästi ulosluiskahtavia levyjä varoen ja johtoihin sotkeentuneena. Tokikaan tämä nyt ei aivan uusinta uutta ollut sikäli, että kyllä minulla aikanaan oli tavan korvalappustereotkin.

Ensimmäisen iPodini sain noin 16-vuotiaana ja olikin hämmentävää, kun ei tarvinnut enää kantaa mukanaan lentolaukkua kannettavan CD-soittimen ja levyjen vuoksi. Musiikin lataaminen iPodille, joista myöhemmin tuli ainakin mini- ja suffle-versiot, oli oma työnsarkansa, ja joku saattaakin muistaa sellaiset ohjelmat kuin Limewire ja Kazaa – voi tietokoneparkoja. Kaiken kaikkiaan, vaikka musiikki kulki entistä pienemmässä paketissa mukana, oli suurin osa työstä tehtävä kuitenkin itse sen vempaimen täyttämiseksi.

Muistan kun kuulin ystävältäni Spotifysta joskus 2000-luvun lopulla. Voisiko muka oikeasti olla, että kaikki mahdolliset kappaleet löytyisivät yhdestä jättimäisestä kirjastosta? Kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta. Nykynuoriso ei tiedäkään, kuinka paljon aikoinaan on nähty vaivaa mukana kulkevan musiikin kuuntelemiseksi – ja kuinka suuria housuntaskuja aikansa kannettavat cd-soittimet edellyttivät.

Nykyisin kaikki edellä mainittu löytyy puhelimista. Minun Nokia 5110:stani kuului ainoastaan monotoninen Wilhem Tell-tuuttaus, kun pyysin isääni soittamaan siihen välitunnilla, jotta saisin esitellä uutukaisen käsipuhelimeni kavereilleni (olin 11-vuotias vuonna 1999). Puhelinmallit pienenivät pienenemistään, kunnes tuli älypuhelimet, ja sen jälkeen onkin menty päinvastaiseen suuntaan. Olin opiskellut pari vuotta jo yliopistossa, kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, ja tästä meni vielä varmaankin toiset pari vuotta ennen kuin hiffasin, että sillähän voi selata nettiä luennollakin. Aikamoista. Tietokone on jäänyt tätä nykyä puhtaasti kirjoituskäyttöön, eikä kovinkaan moni varmastikaan enää selaile nettiä viihdemielessä muuten kuin puhelimella. Erilaisten sivustojen toimivuus mobiililaitteilla lienee nykyisin tärkeämpää kuin näkymä tietokoneen ruudulla.

Ensimmäisen oikean tietokoneen internetyhteydellä sain käyttööni ala-asteen lopulla, eli aivan 2000-luvun alussa. Modeemin minuuttitolkulla kalkattava yhdistämisääni on varmasti painanut ikuisen jälkensä ikäluokkani kuuloaivokuorelle. Kyseisestä melodiastahan toki pääsi nauttimaan ainoastaan silloin, kun lankapuhelinlinjaa ei tarvittu. Silloin ei ollut Facebookia tai Instagramia, oli ainoastaan Irc-Galleria, Demi.fi ja Kissin chätti. Galtsussa ei ollut tietoakaan somebrändäämisestä tai yhtenäisen kuvafeedin tavoittelemisesta – silloin nettiin ladattiin liiallisella kontrastilla käsiteltyjä kuvia, ja lahjakkaimmat liittivät kuvaansa jonkin teiniangstimaisen kappaleen sanat. Seuraajia ei tavoiteltu, mutta kiinnostavimpien galtsuhenkilöiden kuvia käytiin stalkkaamassa säännöllisesti. Ainiin, ja olihan silloin vielä ii2.org, se Irc-Gallerian kämäisempi versio.

Facebookiin liityin 2007 ja olenkin sen ja Instagramin jälkeen tippunut lahjakkaasti jo kelkasta siinä mitä uudempiin sosiaalisen median kanaviin tulee. Snapchat ja TikTok ovat aivan hepreaa minulle ja Twitteriäkin tulee selailtua hyvin harvakseltaan. Iso osa nykyjulkkiksista on minulle uppo-outoja, koska ovat tubettajia – en ymmärrä koko konseptista oikein mitään.

Minun opiskeluaikanani sähköisten alustojen käyttö koulumaailmassa lähti niin ikään kasvuun. Lukiossa oli yksi ainoa englannin opettaja, joka käytti Moodlea, ja sormi suussa yritimme päästä kärryille sen käytöstä. Puhutaan siis ajasta, jolloin käytettiin vielä piirtoheitinkalvoja. Yliopistossa tokikin sitten Moodlen kanssa kuljettiin käsikynkässä kokonaiset kuusi vuotta, joten en minäkään nyt aivan sinne piirtoheitinaikakaudelle ole jämähtänyt.

Olen pohtinut, että jos minullakin – ja olen sentään kasvanut ainakin osittain tässä digitaalisuuden murroksessa – on välillä vaikeuksia pysyä ajan hermolla, niin kuinka vaikeaa se mahtaa olla aikaisemmille sukupolville. Asioista saattaa helposti tulla nimittäin äärimmäisen monimutkaisia.

Esimerkkinä käytettäköön mummuani, jonka laskujen maksamisen otin hoitaakseni muutamia vuosia sitten. Verkkopankkitunnuksia ei ollut, joten alkuun maksoin laskut pankkisiirtolomakkeella. Näitä lomakkeita piti varta vasten hakea pankista ja sitten postittaa ne takaisin täytettyinä (vähän verrattavissa siihen Hobby Hall-meininkiin). Tähän melko pian hermostuttuani päätin, että mummulle olisi aika hankkia verkkopankkitunnukset. Niitä ei saanut tilattua ilman verkkopankkitunnuksia, kätevää. Siispä ensin piti varata aika pankkiin, koska sinnekään ei nykyisin voi enää vain astella sisään. Osa pankeista hoitaa käteisasioita ja osa puhtaasti laina- ja tiliasioita, ja jos minun pitäisi tallettaa käteistä, en edes tiedä mihin pankkiin minun pitäisi mennä. No, sekin varmaan selviäisi netistä.

Joka tapauksessa, aika saatiin noin kolmen viikon päähän aiotusta (jonotin puhelimessa minuuttitolkulla, koska verkkoajanvaraukseenkin tarvitaan ne pirun tunnukset). Täytettiin nippu papereita ja tunnukset tulivat myöhemmin postin kiikuttamana. Sitten piti ottaa käyttöön erikseen ladattava pankin mobiiliapplikaatio ja hetken kuluttua oma tunnuslukusovelluksensa – sen aktivoimiseksi jonotin erään työpäivän jälkeen tunnin pankissa, jotta pankkivirkailija sai aktivoitua sovelluksen manuaalisesti. Kun vaihdoin puhelinta, jouduin kaivamaan vanhan puhelimeni naftaliinista, aktivoimaan kyseisen tunnuslukusovelluksen sieltä (luojan kiitos puhelin oli tallessa ja ylipäätään toiminnassa, muuten oltaisiin jälleen jonotettu pankissa) ja lukemaan uudella puhelimella QR-koodin vanhan puhelimen näytöltä saadakseni sovelluksen toimintaan uudessa luurissani. Nyt kun kaikki toimii, on laskujen maksaminen muutaman minuutin juttu viivakoodiskannerin ansiosta. Mutta siis oikeasti, ei ihme että mummot ja papat puhisevat kovaan ääneen maailman muutoksesta.

Kaikki on nykyisin sähköistetty pitkälti terveyskeskusajanvarauksesta Kela-asiointiin ja veroilmoituksiin. Itse pidän tätä toki miellyttävänä asiana, koska inhoan puhelimessa asiointia – saati puhelimessa jonottamista – ja internetin parissa kasvaneena hahmotan erilaisten verkkosivustojen rakenteellisuutta siten, että löydän helposti hakemani. Moni tämän päivän mummo tai pappakin toki hoitelee suvereenisti asioitaan netissä, mutta eivät suinkaan kaikki. Olenkin miettinyt, olisiko mahdollista tehdä joistakin sivustoista ikään kuin helppokäyttöversiot niille, joiden toiseen käteen älypuhelin ei ole kasvanut kiinni. Virastojen ja pankkien sivuilla nimittäin älytön sisällön määrä ja kymmenien klikkauksien takana olevat toiminnot sekoittavat helposti omankin pääni. Eikö olisi helpompaa, jos pankin etusivulla olisikin ainoastaan mahdollisuus kirjautua sisään, ja kirjautumisen jälkeen yksi ainoa vaihtoehto: MAKSA LASKUJA?

Kyllähän tämä digitalisaatio kuitenkin mahdollistaa paljon, ja se korostuu etenkin nyt, kun ihmiset ovat eristäytyneinä koteihinsa. Yhteydenpito on helppoa ja videotreffit tuntuvat melkein siltä kuin näkisi oikeastikin. Asiat voi tosiaan hoitaa netissä, eikä tarvitse lähteä sinne virastoihin jonottelemaan kahden metrin turvavälillä. Kauppakassin saa tarvittaessa kotiin kannettuna ja vaateostokset voi hoitaa muutamalla klikkauksella – eikä tarvitse ostaa neljää kokoa liian suuria kenkiä. Osan lääkäriä tai hoitajaa vaativista asioista voi hoitaa videovastaanoton tai chatin kautta. On etäliikuntatunteja ja etämuskareita ja on mahdollisuus katsella konsertteja ja taidetta kotisohvalta käsin.

Digitalisaatio ja sosiaalisen median kanavat antavat vaikkapa kulttuurialojen edustajille erinomaisen markkinointiväylän, muista yrittäjistä nyt puhumattakaan. Taiteilijoilla, valokuvaajilla ja käsityöalan ihmisillä on mahdollisuus esitellä töitään omilla kanavillaan ja näin saavuttaa parempaa näkyvyyttä ammattitaidolleen. Itse seuraan esimerkiksi useamman valokuvaajan Facebook- ja ig-tilejä ja pidän tästä mahdollisuudesta suuresti.

Etenkin nyt korona-aikana se, että yrittäjä hallitsee sosiaalisen median, on korostunut valtavasti. Ainakin itselleni merkitsee paljon jo se, minkälaiset verkkosivut yrityksellä on, ja visuaalisesti luotaantyöntävät ATK-tuntien harjoituskappaleilta näyttävät verkkosivut harvoin saavat minua ainakaan niille palaamaan. Se ei kuitenkaan riitä, että ne nettisivut saa pystyyn, vaan niitä pitäisi myös aktiivisesti päivittää, kuten mielellään myös jotakin sosiaalisen median kanavaa, Facebookia nyt yleisimmin. Mikäli yrityksen fb-sivujen viimeisimpänä päivityksenä on kahden vuoden takaiset hyvän joulun toivotukset, tulee itselleni ainakin hieman epäileväinen olo koko yrityksen suhteen. Että ovat ne ajat hieman muuttuneet sitten Keltaisten sivujen.

Nykyisin on lisäksi kokonainen ammattikunta ihmisiä, jotka ovat rakentaneet työnsä lähes pelkästään sosiaalisen median ympärille. Puhutaan somebrändin rakentamisesta ja sitä varten järjestetään jatkuvasti kurssimuotoisia koulutuksia. Puhutaan kohderyhmän rajaamisesta, visuaalisen puolen kehittämisestä ja kiinnostavan sisällön tuottamisesta. Puhutaan somevaikuttajista. Olen oikeastaan nähnyt paalupaikalta koko sosiaalisen median kehityksen ja seurannut sitä kaiken aikaa suurella mielenkiinnolla. Somevaikuttajiin on suhtauduttu vähättelevästi ja esimerkiksi bloggaajien ansioita on ihmetelty suureen ääneen. Jopa meidän sosiaalisen median parissa kasvaneiden saattaa olla vaikea ymmärtää koko konseptia ja sitä miten kuvia internetiin laittamalla voi tienata elantonsa.

Tämä on kuitenkin nyt tätä aikaa, äärimmäisen mielenkiintoista sellaista, koska tämä kaikki on aivan uutta. Ja se minua koko sosiaalisen median ja sen sisällä tapahtuvan vaikuttamisen (ulkopuolelta tarkasteltuna siis, en tokikaan pidä itseäni minkään sortin influensserina) saralla kiehtookin – koko tämä kenttä on ikään kuin luotu tyhjästä, ja juuri siksi ainakin itse arvostan suuresti tästä elinkeinonsa tehneitä yrittäjiä. Niitä, jotka ovat tarttuneet nykyajan mahdollisuuksiin ja tuovat veroeuroja itse alusta alkaen luomallaan työllä. Ja uskokaapa vain, ei tarvita kuin kymmenen vuotta, niin tämä kulmien kurtistelu on historiaa. Todennäköisesti kuitenkin jotakin uutta mutinan aihetta on ilmaantunut kahvipöytiin, sillä jos jollakin saralla kehitys harppoo nyt jättimäisin askelin eteenpäin niin digikentällä – ja se on hyvä se, vaikka välillä kaiholla niitä VHS-kasettejani mietinkin.

Jotta itsekin ottaisin askeleen lähemmäs digiajan tuomia mahdollisuuksia, lisäsin blogini myös blogloviniin:

Follow my blog with Bloglovin