Vauvan ja taaperon kanssa liikkeellä

Kiukkuinen taapero hakkaa ulko-ovea ”ULOS ULOS ULOOOS” samalla kun teet viimeisen tsekkauksen hoitolaukkuun: tutti on, tuttipullo on, kahden kokoisia vaippoja on ja on. Ulos astuttaessa kylmä tuuli iskee vasten naamaa – ai saakeli eihän tänään olekaan hellepäivä – äkkiä lisää vaatetta mukaan. Samassa taapero jo juoksee pihatiellä ihmetellen joka ikinen päivä näkemiään autoja. Kannat taaperon autoon ja tarkistat, että kaikki tuplarattaiden osaset ovat matkassa. Ai niin se vauva. Kaukalo autoon. Mies autoon. Jotain täytyi unohtua, mutta mikä hitto se oli? Ai niin, itse olet vielä yövaatteissa, joten ei kun ensimmäiset rievut puolipuhtaan pyykin kasasta päälle ja menoksi. Ja sitten palaat vielä ainakin kolme kertaa hakemaan jotain sisältä samalla, kun takapenkiltä viriävä valitusvirsi ja tuttinsa pudottaneen vauvan itku kiristävät ratin takana jalkaansa naputtavan miehen hermoja siihen malliin, että tiedät pian kuulevasi: ”Oliko niitä taaperon uusia lenkkareita aivan välttämätöntä lähteä katsomaan juuri tänään ja juuri koko revohkan voimin?”. Sitten voidaankin lähteä kiukkuisen stressaantuneissa tunnelmissa kohti keskustaa.

Me asutaan tosiaan noin viiden kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Sieltä missä kaikki kivoimmat puistot ja aktiviteetit noin ylipäätään ovat. Vaikka kotipihassa viihdytäänkin, tulee etenkin viikonloppuisin pakattua pesue autoon ja lähdettyä niin sanotusti kylille. Pitkään aikaan ei toki ole ovesta tullut noin vain lähdettyä, mutta nyt vauvan myötä tämä matriisi on harpannut aivan uudelle levelille, vaikka vauva nyt toistaiseksi kulkeekin melkoisen lunkisti matkassa nukkui tai ei. Liikkumisen sovittaminen ajallisesti tapahtuu pääasiassa 1v8kk taaperon päiväagendan mukaisesti: joko aamulla aamupalan ja lounaan välissä (noin 9-11, kun kaikki siirtymiset huomioidaan) tai iltapäivällä päiväunien (12-14) jälkeen. Iltaruoka syödään yleensä viiden maissa, eli iltapäivällä aikaa on hieman enemmän. Iltaruuan jälkeen pysytellään yleensä kotosalla, koska iltapala ja iltatoimet aloitellaan seitsemän pintaan viimeistään. Jotta kapeahkossa aikaikkunassa tapahtuva liikkuminen sujuisi mahdollisimman jouhevasti, on suotavaa, että myös vauva nauttisi ennen lähtöä noin kolmen tunnin välein ottamansa maitoloudauksen. Yleensä myös jompi kumpi, tai parhaassa tapauksessa molemmat, toimittavat suolensa juuri ennen lähtöä, eli vaippasouvi on syytä aloittaa hyvissä ajoin taaperon vastarinta huomioiden. Tulee muistaa myös se, että vastarinta saattaa jatkua aurinkorasvan levitykseen asti, eli oma pukeutuminen tulee suosiolla jätettyä viimeiseksi. Sitten enää lapsosille sopivat tekstiilit niskaan ja säävarauksella loput hoitolaukkuun. Ilmatieteenlaitos taitaa olla vierailluin sivusto puhelimeni selaimessa tällä hetkellä.

Ei täällä nyt aivan kellokortin kanssa kuitenkaan eletä, ja viikoittain tuleekin syötyä jokin ateria muualla kuin kotona, ja näin kesällä uskon niin tapahtuvan useamminkin. Silloin on kylläkin tärkeää olla koko reitti valmiiksi suunniteltuna ruokailupaikkaa myöden – nälän iskiessä ollaan jo tuntuvasti myöhässä, enkä nyt tarkoita itseäni. Välipala on helpointa antaa kahvilassa kuin kahvilassa, mutta nykyään lisääntyvästi nirsoilevan taaperon lämpimästä ruuasta ei tee mieli kauheasti maksaa (tässä yhtenä päivänä söi buffetpöydästä melkein pelkkää purkkiananasta kuuden euron hintaan). K-Marketien salaattibuffetista olenkin reissun päällä ollessa silloin tällöin napannut taaperolle oman rasiallisen niitä juttuja, mitä hän todennäköisimmin syö: kurkkua, tomaattia, makaronia, leipäjuustoa, lihapullia jne. Mahdollisimman siistiä syötävää siis kiitos, bolognesepilttien kanssa sottaaminen jätetään kotiin.

Jos kotiinlähtö tapahtuu ruokailun alla, on kuunneltava tuntosarvet erityisen herkälle viritettynä sitä, kuinka a) väsyneeltä ja b) nälkäiseltä nämä ennustamattomat veljekset vaikuttavat. Vaikka taapero painaisi puistossa kuin duracellpupu, tapahtuu käännös vastakkaiseen suuntaan yleensä nanosekunnissa, ja eiköhän silloin olla yleensä vasta suunnittelemassa kotiinlähtöä. Auton takapenkille kun ei kaukalon ja turvaistuimen väliin aikuista mahdu, on harvinaisen hermoja riipivää kuunnella molempien toisiaan komppaavaa huutoa koko ajomatkan ajan – yleensä kaikki liikennevalot muuttuvat myös juuri meidän kohdallamme punaisiksi. Voi muuten tuntua viisi kilometriä pitkältä matkalta.

Yleisesti ottaen näiden kanssa on kuitenkin mukavaa olla liikenteessä ja se itse tuplilla liikkuminen on jouhevaa. Olettaen tietysti, että kaikki liikkuvat osaset, kuten vaippa-ja nälkätilanne, väsymyksen ja kiukun aste sekä yleinen yllämme leijuva aura ovat kohdillaan. Taapero matkustaa päällimmäisenä ja selostaa tarkasti kaiken näkemänsä ja selvästi nauttii ihmisten ilmoilla olemisesta. Tunnin verran hän jaksaa helposti istuskella rattaissaan, kunhan ympäristö vaihtuu välillä, ja ohikulkijat saavat tällöin yleensä vastaansa iloisen tervehdyksen. Kahviloissa ja ravintoloissa hän viihtyy, kunhan on käsille jotain tekemistä ruuan tai pikkuautojen muodossa. Näin kesällä talvisen haalarisouvin puuttuessa ja taaperon sujuvasti kävellessä (=joka paikkaan juostessa) täytyy myöntää, että on se puistoilukin ihan kivaa. Parasta on tietysti nähdä kuinka innoissaan toinen on, vaikka se tarkoittaisi liukumäessä avustamista välilevyt hoosiannaa huutaen. Lasten välistä vuorovaikutusta ja oman lapsen persoonan kehittymistä on mielestäni huippua seurata sivusta, etenkin näissä puisto-olosuhteissa, kun päiväkotiinkaan ei kärpäseksi kattoon pääse. Vauva onneksi tuntuu myös viihtyvän liikkeessä ja nukahtaa liikkuviin vaunuihin nopeasti. Näin helteillä lähinnä stressaan minä siitä, onko vauvalla liikaa päällä, ja onko vaunukoppa mahdollisimman hyvin ilmastoitu ilman, että aurinko porottaisi tuuletusverkon läpi suoraan pienen päähän.

Muistan kuinka esikoisen kanssa se ensimmäistä kertaa liikkeelle lähteminen tuntui aivan järkyttävän pelottavalta. Ja totta kai, kyseessä oli paitsi tikittävän aikapommin kanssa liikkuminen, sekä ennen kaikkea se oma epävarmuus siellä pommiryhmän johdossa. Räjähdysvaarasta ei ole tokikaan vielä päästy yli eikä ympäri, vaan nyt näitä pommeja on vieläpä kaksi, mutta ehkä tässä on päästy tietynlaiseen aivan sama-mielentilaan sen suhteen, arvioiko joku minua ihmisenä, kun lapseni saa raivarit kesken kauppareissun. Toki vähän häpesin, kun viikonloppuna rantalokaatiomme valittuamme taapero puhkesi järven yli kantautuvaan raivoon ja heittäytyi selälleen nurmikolle – sori vaan kun tulimme pilaamaan seesteisen rantapäivänne. Onneksi ihmisillä on yleensä huumorintajua ja suurin osa hymyileekin hyväntahtoisesti, kun pistää itsekin tilanteen huumoriksi. Ele, jota saatoin aiemmin pitää jonkinlaisena irvailuna.

Viime sunnuntai vietettiin huushollin päiväunien jälkeen menossa aina iltatoimiin saakka ja olipahan ihana päivä! Tallipihan avajaisissa katseltiin heppaa, syötiin jätskiä ja pistäydyttiin pikaisesti leikkimässä puistossa. Sen jälkeen käveltiin Näsinkalliolle juoksentelemaan hieman lisää, ja auringon porottaessa edelleen lämpimänä päätimme pakata iltaruuan mukaan ja lähteä vielä uimarannalla käymään. Taapero paineli veteen muina miehinä ja vauvakin viihtyi varjossa – ainakin sylissä. Monta kiukkuitkua, sopivan vaipanvaihtopaikan etsimistä ja rattaiden kasaamista myöhemmin oli sellainen fiilis, että nämä päivät ovat juuri niitä, joita kesänä muistellaan. Ei sitä, että vauvan ensimmäinen maitosatsi (jonka lämmittämiseksi vielä etuilin kymmenen metriä pitkässä jonossa) valui pullosta vauvan rinnuksille, ja huomasin asian vasta lopuksi (vaihtovaatteiden merkitystä voi tuskin liikaa korostaa!). Ei sitä, että seuraavaa satsia varten etsittiin jo vartin päästä pää hiessä varjoisaa paikkaa isoveljen kirmatessa liian lujaa edellä. Eikä edes sitä, että vauva ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kakkasi vaippansa täyteen paikassa, jossa ei ollut mitään muuta paikkaa vaihtaa vaippa, kuin keskellä vilkasta puistoa harso nurmikon päälle levitettynä. Tai oikeastaan, saatankin perua sanani heti kättelyssä, koska kyllä näitäkin hetkiä on syytä muistella – ne ovat juuri sitä elämää, jota olen aina toivonutkin eläväni, olkoonkin että tuskanhiki saattaa värittää kuvaa aina silloin tällöin hikikarpalon jos toisenkin verran.

Lopuksi vielä muistiinpano itselle aivan helvetin syvälle kalloon painettavaksi:

  • Älä kerro taaperolle puistosuunnitelmista tai ulosmenosta ylipäätään ennen kuin lähtö on mahdollista toteuttaa viiden minuutin sisällä (sain eräänä päivänä karvaasti tuta sen, etten tiennyt kuinka hyvä muisti Maralla on – käytin päiväunihoukuttimena puistolupausta ja sehän muisti. ”Puistoon” kuului nimittäin pinnasängystä päikkäreiden päätteeksi jo ennen kuin tällä oli silmät edes kunnolla auki.)
  • Jos vauvan syöttö osuu juuri lähdön alle, katso nyt ihmeessä että sekin on tehty ennen kuin närkästynyt isoveli saa slaagin.
  • Pakkaa se saamarin hoitokassi valmiiksi silloin kun rauha on vielä maassa.
  • Laita itsesi valmiiksi silloin kun olet pesueellesi mahdollisimman hyödytön, eli päiväuniaikaan, mikäli korkeammat voimat sallivat sellaisen autuuden tapahtua, että molemmat nukkuvat samaan aikaan.
  • Tarkista nyt vielä kerran, että siellä hoitokassin uumenissa tosiaan on niitä molempia vaippoja. Nimimerkillä meinasin joutua pukemaan kolmeviikkoiselle viikonloppuna vitoskoon Liberot, kun kakka yllätti kesken puistoilun. Onneksi siellä pohjalla oli vielä yksi pikkuruinen vaippa. Muista myös kurkata niihin vaippoihin jo ennen lähtöä, ettei tarvitse selvittää kakkakatastrofia heti ensimmäisenä ihmisten ilmoilla.
  • Tarkista se ulkolämpötila ja pakkaa silti vaihtoehtoja mukaan. Muista lotrata aurinkovoiteella silloin, kun taapero pysyy vielä kohtuullisen säyseästi paikoillaan.
  • Muista huumori. Suurin osa vastaantulevista haasteista on selätettävissä sen avulla.

Kehtaanko myöntää, ettemme tulisi toimeen ilman päiväkotia?

Joo-o, kuten otsikkokin sen kertoo, on minun myönnettävä, että elämästä ilman päiväkotia ei tulisi enää yhtään mitään. Oikeastaan ihmettelen, miten joskus pärjäsimme ilman, saati sitten miten jotkut onnistuvat sekä kasvattamaan lapsensa että pitämään heidät vielä kohtuullisen tyytyväisinä päivästä toiseen ilman varhaiskasvatuksen supersankareita.

Marahan on siis syntynyt syyskuussa 2019 ja minä palasin töihin elokuussa 2020 liki vuoden kotonaolon jälkeen. Mieheni jäi tuosta vielä syksyn mittaiselle hoitovapaalle ja päiväkotielämään pääsimme tutustumaan sitten vasta tammikuussa 2021, Maran ollessa 1v4kk ikäinen. Vaikka tuolloin tuntui, että poika oli kovin pieni aloittamaan päivähoidon, näin jälkikäteen on todettava, että sauma oli paras mahdollinen – kyllä se kotisymbioosissa nysvääminen nimittäin jo riittikin.

Päiväkodin aloituksesta

Maran päiväkotitaival alkoi tosiaan tammikuussa. Kaikki mahdollinen meinasi mennä päin seiniä heti kärkeen, ja oman mokailumme takia päiväkotiin tutustuminenkin jäi melkein välistä. Kas kun ylipäätään älysimme edes hakea paikkaa! Tässä minulla on kyllä vielä opittavaa, lapsiin liittyvässä ennakoinnissa nimittäin – oli kyseessä sitten asia kuin asia aina päivähoitopaikoista niihin kirottuihin välikausitamineisiin: kun asia tulee mieleesi (lue: kuulet siitä Facebookin mammapalstalta), olet jo auttamatta liian myöhässä.

No joka tapauksessa. Mara saatiin päiväkotiin sisälle, jopa myös ihan konkreettisesti ja ihan oikeana aloituspäivänäkin vielä. Pieni itku pojalla, Niagaran putouksiin verrattava huutoitku äidillä. Kivasti siitä sitten töihin hoitamaan potilaita silmät punaisena, luulivat kai, että viikonloppuni oli hieman venähtänyt.

Ensimmäisen parin viikon ajan iltaisin kotona vallitsi hieman väsynyt meininki (siis Maralla, meillä muilla tämä alkaa olla jo melko vakinainen olomuoto), mutta paljon odotuksiamme vähemmällä pääsimme. Olin varautunut valvomaan läpi yön päälaelleen myllättyä elämäänsä itkevän taaperon pinnasängyn vierellä. Olin myös varustautunut henkiseen haarniskaan kohdatakseni kymmenet samasta syystä saadut raivarit, mutta ei sitäkään. Muutamat yöt jäivät hieman katkonaisiksi itkeskelyn vuoksi, mutta siinäpä oikeastaan se. Voi kunpa itsekin sopeutuisin elämänmuutoksiin näin sujuvasti – oman pakkani riittää nimittäin sekoittamaan se, että käyn ruokakaupassa, jonka hyllyjärjestystä en tunne entuudestaan.

Päiväkoti siis sujahti osaksi Maran arkea ihan tuosta noin vain, ja jos joku asioista stressasi, se olin minä. Miten poika tulisi sopeutumaan ryhmään, kun emme olleet juurikaan toisten lasten kanssa olleet tekemisissä? Näin sieluni silmin, kuinka susilapsemme hyökkäisi ikätovereidensa kimppuun sähisten ja joutuisimme kenties etsimään uuden päiväkodin heti ensimmäisen viikon jälkeen. Entä olisivatko talvikengät kaikkien niiden ”näin vältät lapsesi jalkojen amputoimisen – oikeanlaisten kenkien ABCDEFG” – artikkeleiden lukemisesta huolimatta vääränlaiset, ja tarhantädit pudistelisivat päitään paheksuen heti, kun selkämme kääntäisimme? Osaisinko laittaa oikeat säänmukaiset vaatteet mukaan, ja mitä hemmettiä se nyt on, että kaikkea pitäisi olla yhtäkkiä tuplasti, koska muutoin lapsemme olisi päivästä toiseen alipukeutunut? Entäs se muiden vanhempien whatsappirinki, oliko sellaista ja miten siihen pääsisi osalliseksi? En tosin ole juurikaan muita vanhempia tavannut, koska lapset tuodaan ja haetaan maskit naamalla kuraeteisestä – luojan kiitos, t.introvertti.

Kaikesta tästä vatvomisesta ja ahdistuksessa vellomisesta huolimatta olemme kuin olemmekin selvinneet jo kolmisen kuukautta päiväkotiarkea eteenpäin, ja vaikuttaa siltä, että suurin osa tästä stressierkkeilystänikin on ollut turhaa. Tuntuu kuin päiväkodin aloituksen myötä moni asia olisi ikään kuin loksahtanut paikoilleen meidän arjessamme. Suurimmaksi osaksi asiat ovat siis paremmin kuin ennen päiväkodin aloitusta – eihän se nyt niin voi mennä, vai voiko, ja jos voi, niin mitähän se meistä sitten kertoo?

Olenko huono vanhempi, jos koen että lapseni tarvitsee päiväkotia saadakseen tarpeeksi virikkeitä?

Hävettää myöntää, mutta luulen että Mara alkoi hoitovapaan loppua kohden hieman jopa tylsistyä kotona. On oikeasti haastavaa viihdyttää taaperoa, jonka keskittymiskyky yhteen asiaan vaihtelee aina yhden ja kymmenen minuutin välillä. Kaikkemme kyllä annoimme, ei siinä. Yritimme innostaa tätä vähänlaisesti keskittyvää esikoistamme muun muassa taiteen (sormivärit, vahaliidut – hui hai!), kirjallisuuden (erilaiset luukku- ja äänikirjat ynnä muut interaktiiviset teokset) sekä erilaisten musikaalisten instrumenttien, lelujen sekä muiden energianpurkamisväylien pariin. Aivan saamarin turhaan kaikki tyynni. Kysyntä ja tarjonta eivät tässä tapauksessa kohdanneet varmaan kertaakaan. Puistossa ei viihdytty juurikaan syystä, että vielä tuolloin kontaten liikkuva poika ei oikein vaikuttanut saavan puistoista mitään irti (ja vielä vähemmän tietysti me vanhemmat, kun viiden minuutin puistokeikka otti toteutuakseen tunnin valmistelut sekä ämpärikaupalla verta, hikeä ja kyyneliä). Ai niin, mutta voihan lapsen kanssa nyt sentään muutakin tehdä, kuten käydä kaupoilla, kylässä ja vaikka sisäleikkipuistossa möyrimässä. Paitsi että kun EI OIKEIN VOI, kiitos vaan korona.

Häpeäkseni on siis myönnettävä, että varmaankin me kaikki kolme huokaisimme helpotuksesta, kun päiväkoti vihdoin alkoi. Maailman huonoin vanhempi / epäonnistunein taaperonviihdyttäjä- fiiliksiäni onneksi hieman loiventavat havaintoni siitä, että Mara ihan ihan oikeasti myös nauttii päiväkodissa käymisestä.

Kuraeteisen lasiovien taakse ei ole tarvinnut jättää murheellista poikaa kertaakaan sitten alun, ja toistuvasti saamme kuulla, kuinka hienosti päivät ovat sujuneet, ja näemme konkreettisesti erilaisten taitojen kehittyvän hurjaa vauhtia. En esimerkiksi tajunnut tyypin osaavan syödä lusikalla ennen kuin hän sitä kerran itse pyysi. Maran elämän lisääntynyt virikkeellisyys (voisiko enempää kuulostaa siltä kuin puhuisin tuotantokanasta lapseni sijaan..), näkyy myös tietenkin kotona. Kotona vietetyt tunnit ovat saaneet kokonaan uuden merkityksen päiväkotipäivän päätteeksi, ja myös me vanhemmat jaksamme vaalia yhteisiä iltahetkiä aivan eri tavalla verrattuna siihen, että takana olisi jo kokonainen työpäivä ohjelmatoimistona olemista ja, pahimmillaan, molemminpuolista turhautumista. Päivät ovat selkeämpiä, rakenteellisempia ja kerta kaikkiaan parempia.

Flunssaisina kotipäivinä saammekin sitten taas tuta, kuinka kokopäiväistä työtä taaperon kotona hoitaminen onkaan, ja salaa kyttäämme nuhaisen nenän alustaa toiveikkaina: josko huomenna olisi jo tarhapäivä? Tunnen tästä kaikesta tietysti valtavaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen fiiliksiä, mutta onnekseni myös tiedän aika monen muun kiroavan mielessään pitkiä kotipäiviä. Onhan se toisaalta mukavaakin viettää kokonainen päivä ilman aikatauluja ja sen kummempia velvollisuuksia, mutta totta puhuen kokisin välillä yhtä mukavana mahdollisuuden ikiomaan varhaiskasvattajaan näinä päivinä. No, ainakin näin 35.viikolla raskaana ollessani.

Kristallipallooni ilmestyy tietysti jo muutama eriävä mielipide siitä, kuinka meidän ei kenties olisi koskaan edes pitänyt hankkia lasta, jos emme kerran osaa tätä työmme hedelmää itse viihdyttää. Törkeästi vaan ulkoistamme tämän varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Tai eihän lapsen päiväkodissa oleminen nyt itsessään mikään juttu ole, mutta ehkä se on, että myöntää avoimesti tarvitsevansa päiväkotia tukena lapsen kasvussa ja kehityksessä. Sitä en taida edes kehdata myöntää, että meillä jatketaan päiväkodissa äitiyslomastani huolimatta.

Koemme kuitenkin, että päiväkodin aloitus on tuonut ennen kaikkea lisää ulottuvuuksia lapsemme elämään ja sitä ylläpitääksemme katsomme järkevänä jatkaa päiväkodissa käyntiä myös äitiyslomani aikana. Itse asiassa en voisi kuvitellakaan, että ottaisin Maran tässä kohtaa kotiin tylsistymään ja odottamaan huomiovuoroaan, kun itse olen hyvinkin kiinni pian syntyvässä vauvassa. Nyt asiaa pureskeltuani en koe, että sysäisimme lapsemme tuntikausiksi toisaalle hoitoon, koska olisimme jotenkin laiskoja tai huonoja vanhempia. Uskokaa pois, ikävä on valtaisa koko hoitopäivän ajan, mutta päiväkotiin mennään, koska se antaa Maralle niin paljon. Tässä kohti onkin sitten tilaa klassikkoargumentille, kuinka ennenkin kyettiin ja oltiin ja tehtiin. No, en nyt tiedä kuinka antoisaa sekään oli lapselle, että synnyttiin perunapellon laidalle ja suurin piirtein siitä alkaen oltiin mukana huushollauksessa ja muissa pakollisissa töissä. Ei siksi, että superäiti ei vain millään voinut päästää kullannupustaan irti, vaan koska ei ollut yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa. Väittäisin, että nykymallissa lapsen hyvinvointi on hieman korostetummin keskiössä, oli sitten kyse päiväkodista, perhepäivähoidosta tai siitä, että lapsi on kotona koulun alkuun saakka.

Vanhemmuus on muutamissa vuosikymmenissä kokenut valtavan muutoksen ainakin sen suhteen, mitä tulee vanhempien itseensä kohdistamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Ja kyllä se yhteiskuntakin paljon odottaa, ainahan kaikessa palataan lapsuuteen, ainakin silloin jos asiat ovat menneet pieleen. Nykyvanhempi tulee pohtineeksi varsin erilaisia asioita arjessaan verrattuna vuosikymmenten takaiseen edeltäjäänsä, eikä tätä puntaria varsinaisesti stabiloi se, että takavasemmalta ilmestyy aina uusi ja kaiken kumoava Emotionaalisen Kasvun ABC juuri silloin, kun luulet tehneesi jotain oikein. Ajat ovat muuttuneet sitten perunapeltojen, joten ehkä on ihan hyväksyttävääkin jakaa tätä maailman pelottavinta vastuuta ihmislapsen kasvattamisesta yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi myös sen oman kodin seinien ulkopuolelle. Ainakin näin perustelen tämän riemun itselleni kuudelta viikolta tuntuneen taaperon flunssaviikon päätteeksi, kun en malta odottaa, että arki palautuu taas uomiinsa!

Ajatuksia aiheesta?

Raskausviikot 21-28 ja tunnemylläkkää – rakastanko uutta tulokasta varmasti yhtä paljon kuin esikoista?

Viikkojen 21-28 aikana vauva kasvoi 27.8 senttisestä ja 400 grammaisesta 38.6 senttiseksi ja reilu 1100 grammaiseksi. Aika hurja kasvunlisäys ja mittanauhan kanssa tulikin useaan otteeseen hämmästeltyä, että aikas iso tyyppi siellä jo potkii – ja lujaa potkikin. Havainnollistettuna kokonsa puolesta vauveli oli siis tämän ajanjakson alussa munakoison kokoinen ja lopussa talvikurpitsan kokoinen. Ei ihme että oli alkoi olla toisen kolmanneksen loppua kohti jo tukala, ja mikä parasta, tätä oli tuossa kohtaa vielä yhdet 12 viikkoa jäljellä, jipii!

Kehityksellisesti näillä viikoilla sikiön suolistossa alkaa muodostua ensiulostetta eli mekoniumia ja aistielimet kehittyvät kovaa vauhtia ja kielen makuhermot valmistuvat. Sikiö voi tässä kohdin myös reagoida kipuun. Sikiö muodostaa vuorokausirytminsä, ja ainakin meillä se on tarkoittanut armotonta monottamista heti aamulla, keskipäivällä sekä illalla. Hermosolujen tuotanto on aktiivista. Kuulo paranee ja lapsi kuulee myös äidin kehon ulkopuolisia ääniä tunnistaen näin vanhempiensa (ja tulevan kurkku suorana kiljuvan isoveljensä) äänet syntymänsä jälkeen. Valkosolutuotanto käynnistyy, hengitystiet ja keuhkot kehittyvät ja sisäkorvan tasapainoelin alkaa olla valmis. Silmät sekä hammasaiheet valmistuvat loppuun ja vauva alkaa reagoida kosketukseen ja ääniin. Hengityselimistö toimii ja vauva alkaa imeä peukaloaan.

Melkoinen harppaus kohti valmista pakettia, ja edelleen on aivan mieletöntä, kuinka pilkuntarkasti tämä kaikki tapahtuu geeniohjekirjaa noudattaen!

No sitten valitusosioon. Mahan kasvu on ollut aivan jäätävää, kiitos vain jo valmiiksi noin yhden kudossäikeen varassa roikkuneiden vatsalihasteni ja edellisen raskauden löysäksi kouliman muun keskivartaloni. 2.kolmanneksen lopulla näkymä on sama kuin viimeksi synnärille lähtiessäni – mielenkiinnolla siis odotan, mikä on tilanne 10 viikon kuluttua. Kaikenlainen liikkuminen alkaa tuntua raskaalta ja maha on todellakin tiellä kenkiä jalkaan laittaessani. Viime raskaudessa läpsyttelin menemään lipokkailla aina sinne syyskuun puoliväliin saakka – nyt on hieman eri homma pungeta naama punaisena hiukan liian pieniä talvisaappaita jalkaan (tosiaan, kengänkokoni kasvanee jälleen, nyt mennään siellä 40 tienoilla jo ja pian saan ostaa kenkäni mojovalla halvennuksella 42+ kokojen laarista, hienoa!).

Kasvava maha ja olomuodon tukevoituminen yhdessä parinkymmenen pykälän hemoglobiinilaskun kanssa rajoittivat aktiivisuutta kuitenkin aika lailla. Henkistä vireyttä kun alkoi toisen kolmanneksen loppua kohti olla, mutta fyysinen puoli painoi jarrua varsin tehokkaasti. Töissä käytän maskia käytännössä koko päivän ja sen jälkeen tuntui tunnin kauppareissukin aivan liialliselta puristukselta. Myös vanha selkävaiva alkoi tässä kohtaa vaivata harvinaisen tiheästi.

Kuten todettua, eivät nämä viikot suinkaan pelkkää kauheutta olleet, toisin kuin edeltäjänsä. Näissä viikoissa parasta oli kenties normaali ruokahalu ja pahoinvoinnin puuttuminen. Kaikki ruoka alkoi maistua ja herkutkin siinä sivussa. Löysin kaksi glykyrritsiinitöntä salmiakkipussia: Fazerin Salta Kattenit (70g pussi, vegaaniversio) ja TV-mix Saltyn ja olin onneni kukkuloilla. Löytyy isommista marketeista ainakin. Varsinainen salmiakinhimo kasvaa päivä päivältä ja luultavasti sairaalakassini tulee koostumaan lähinnä erinäisistä salmiakkituotteista..

Unen koin lisäksi kohtuullisen hyvänä ja vessassa ravaaminen alkoi rajoittua maltilliseen 1-3 kertaan yössä (vrt aiemmin siis tunnin välein). Viime raskaudessa kärsin todella hankalista rannekanavaoireista, mutta tämä vaiva ei onneksi ainakaan vielä ole alkanut oireilla mitenkään. Toisekseen kaikista raskausvaivoista enemy nro ykköseni, eli levottomat jalat, ovat olleet huomattavasti iisimmät kuin aiemmin. Hieman kuitenkin kaiken aikaa vaivaavat ja ihan tästä syystä katsottiin neuvolan kautta myös ferritiiniarvo, joka oli 21, ihan hyvin viitealueella, mutta otin silti pienen rautalisän käyttööni, josko tämän pienenkin kiusan saisi sillä pois. SiderAL valmisteena on muuten testaamisen väärti: tyypillisimmät rautalääkkeen haitat yleensä puuttuvat, eikä ainakaan valmisteyhteenvedon mukaan tarvitse huomioida muita ruokailuja mitenkään – itselleni on ainakin sopinut tosi hyvin.

Tunteiden vuoristorata. Vaikka päivät tuntuvat välillä erinäisten fyysisten vaivojen jatkumolta, on tässä melkoinen tunnemylläkkäkin meneillään taustalla kaiken aikaa. Aika pitkälti raskauden alusta saakka olen stressannut ajatusta siitä, kuinka ensinnäkin mahdan rakastaa uutta tulokasta kuten esikoistani ja toisekseen sitä, kuinka taaperomme kestää vauvan tulon – hänelle kun ei voi asiaa vielä mitenkään selittää. Esikoinen on vasta niiin pieni, puolitoistavuotias, ja koen jo nyt kovaa surua hänen puolestaan siitä, ettei hän tule enää pian olemaan meidän jakamattoman huomiomme keskipiste. Saati jos tuo pieni joutuu kokemaan jonkinlaista mustasukkaisuutta tai muuta ikävää ymmärtämättä, että rakkautemme häntä kohtaan ei ole millään tavoin muuttunut. Välillä tunnen jo syyllisyyttä siitäkin, kun ihastelen miehelleni vauvan potkuja mahassa, ikään kuin tulokkaan ajatteleminen ja asian odottaminen olisi esikoiseltamme pois millään tavoin. Asiaa ”hankaloittaa” vielä sekin, että jo yhden lapsen saaneena olen pystynyt kiintymään tähän mahassa kasvavaan huomattavasti aiemmin kuin esikoiseeni, joka tuntui lähinnä mahassa möyrivältä alienilta kokonaiset yhdeksän kuukautta ja vielä pari päivää sen päälle. (Turhia) syyllisyydenpuuskia on siis ollut.

Riittääkö rakkaus? Tämän esikoisen puolesta suremisen lisäksi pelkään, että osaanko rakastaa uutta tulokasta aivan kuten ensimmäistäkin? Taaperomme kun on luonnollisesti ollut meidän elämämme keskipisteenä tähän asti – onko se nyt ihan varmaa, että sitä rakkautta riittää myös sille toiselle lapselle? Esikoinen kun tuntuu aivan täydelliseltä pakkaukselta, entä jos toinen onkin aivan erilainen? Vai onko (kuten kenties todennäköisempää on) esikoisen täydellisyys meidän subjektiivinen kokemuksemme, ja näin ollen kuopuskin tulisi olemaan maailman täydellisin paketti – olkoonkin sitten vaikka täysi vastakohta veljelleen. Kaikki vakuuttelevat, että kyllä sitä rakkautta sydämeen mahtuu, joten ei tässä auta kuin taas kerran luottaa siihen, että juuri niin se on. Samoin jouduin luonteeni vastaisesti esikoiseni kohdalla vain luottamaan siihen, että kyllä se kiintymys sieltä tulisi – ja niinhän se tulikin, niin voimakkaana, että nyt pelkään, että tälle ainutlaatuiselle siteelle tapahtuu jotain peruuttamatonta tulevan vauvan myötä. Ja jotta asia olisi vieläkin mutkikkaampi, koen vielä hieman huonoa omaatuntoa mahassa kasvajankin puolesta, kun kaiken vauvainnostuksen lisäksi kuitenkin ajattelen hänen, viattoman pienen ihmisen, olevan jollakin tapaa haitallinen minun ja esikoiseni suhteelle.

En varmaankaan uskaltaisi tästä aiheesta edes kirjoittaa, ellen olisi kuullut samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia muilta toista lastaan odottavilta, ja saanut todeta, että normaalia tämäkin – aivan kuten sekin, että jokainen kiintyy siihen vauvaansa omaan tahtiinsa. Halusin siis jakaa myös omat ajatukseni, mikäli joku puolestaan saisi niistä vertaistukea omien pohdintojensa keskelle.

Kokemuksia kahden tai useamman lapsen vanhemmilta? Onko ollut samanlaisia fiiliksiä ja pitäähän se nyt varmasti paikkansa, että rakkauden määrä vain kasvaa, eikä sitä tarvitse jakaa?

Puistoilu – tykkääkö siitä joku oikeasti?

Selfie puistossa, arvatkaa hävettikö ottaa!

Hiekkalootan reunalla hytisemistä rumassa joka sään goretex-asussa, ja minuuttien laskemista kotiinlähtöhetkeen? Vai sittenkin Airamin muki kädessä mammakavereiden kanssa höpöttelyä, ja sivusilmällä punaposkisen taaperon perään katsomista? En tiedä oliko minulla lopulta mitään ennakkokäsitystä tähän touhuun, mutta yllättävää ei ole se, että omalla kohdallani paikkansa pitää tuo ensimmäinen kuvaus.

Puistoilu ajatuksena sisältää valtavasti enemmän, kuin mitä se oikeasti on. Hiekkalaatikon reunalla istuminen nähdään usein symbolina pikkulapsen vanhemmuudelle ja omia lapsitoiveita puntaroidessa moni luultavasti näkee juurikin tämän kuvan mielessään lapsiarkea kuvitellessaan – joko positiivisena tai negatiivisena mielikuvana. Moni ajattelee hyvän vanhemmuuden olevan suoraan verrannollista sen kanssa, kuinka ylitsevuotavan överisti kykenee kiinnostumaan jälkeläisensä, no ei niin kovin kiinnostavista, hiekkakakuista. Meillä ei vielä liiemmin hiekkakakkuja tehdä, mutta olen nyt jo huomannut, että luultavastikaan en ole mikään superäiti, mikäli intohimo puistoiluun sen määrittää.

Viime aikoina havaittua.

Olimme tässä männäviikolla leikkipuistossa koko perheen voimin, ja siinä aikani kuluksi (vielä konttaava taapero kun ei kovin paljoa sitä teatteria tarjoile) pohdiskelin, että liekö olen ainoa täällä, joka mieluusti siemailisi vaikkapa minttukaakaota lämmikkeekseen – ja ennen kaikkea koko touhun mielenkiinnon nostattamiseksi. Olenko toden totta ainoa, jonka mielestä kerta viikkoon puistoilu riittäisi varsin hyvin?

Ympärillämme seisoskeli muutamia muitakin ruokakuntia. Oli niitä, jotka kirmasivat lapsensa perässä ihastellen ja hämmästellen kovaäänisesti jokaista tämän osoittamaa asiaa niin vakuuttavasti, että mahdollisesti kannattaisi miettiä teatterikouluun pyrkimistä. En usko, että kukaan täysjärkinen aikuinen voi ihan oikeasti olla niin kiinnostunut jostain sohjoisesta lumikökkäreestä, mutta löytäisinpä itsekin tuollaisen teeskentelyn taidon! Ja sitten oli tosiaan niitä, jotka näyttivät rehellisesti siltä, että olisivat mieluummin aivan missä tahansa muualla. No, ainakin muutaman minttukaakaokaverin voisin saada.

Murmelipäivien ahdistaessa kannattaa kuitenkin suunnata sinne puistoon

Näin kolmekymppisyyden tällä puolen olen havahtunut siihen faktaan, että oikeastaan tämä ennalta-arvattava, tasainen ja jopa hieman itseään toistava elämä on oikein nautinnollista. Tämähän nyt ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö minuakin joskus suoraan sanoen v*tuttaisi se, että nykyisin moni aikaisempi skumppapäivä, viimeisimpänä nyt vaikka uusi vuosi, on nykyisin melko pitkälti päivä muiden joukossa. Siellä sitä oltiin vuodenvaihteen aattona puistoilemassa kuten minä hyvänsä muunakin päivänä edellisvuonna. Toisaalta se puiston porttien sisäpuolella kohdattu ajattomuus (ja ajan pysähtyminenkin) on lohdullista näinä arkistuneina uusinavuosina – siellä ne muutkin tönöttävät niissä gore texeissään paljettikolttujen ja skumppabileiden sijaan. Ja onhan se kiva herätä uuteen vuoteen virkeänä ja levänneenä, voi vaikka lähteä taas puistoilemaan!

Puistoetiketti hakusessa

Koska olen introvertti ja pohdin jokaista kohtaamaani asiaa erittäin perusteellisesti, olen luonnollisesti löytänyt puistoilusta myös kasan ahdistavia piirteitä sekä asioita, jotka ammottavat edessäni edelleen yhtenä suurena kysymysmerkkinä. Ensinnäkin: pitääkö kanssapuistoilijoiden kanssa jutella? Itse olen välttänyt aikuisten välisen turhan small talkin toistaiseksi lässyttämällä jotain tyhjänpäiväistä Maralle, samalla toivoen tietenkin vimmatusti, että poika kiinnostuisi jostakin asiasta vaikkapa siellä puiston vastakkaisella laidalla. Toisaalta olen pannut merkille, että eivät ne muutkaan vanhemmat vaikuta kovin rupatteluhenkisiltä, osa jopa suorastaan torjuvilta, kun jotain erehtyy murjaisemaan. Parempi siis ehkä olla hiljaa?

Toinen alituisesti hämmennystä herättävä asia on se, että kuinka ookoo muka on vallata vauvakeinut noin suunnilleen koko päiväksi? Erityisen hauskaa silloin, kun se oma taapero ei tosiaan muista leikkikenttävälineistä mitään käsitä – seisot nyt siinä sitten tyhmän näköisenä keskellä puistoa vain todetaksesi, että edellisten idioottien jälkeen toiset ehtivät jälleen edellenne. Kerran jopa lähdimme puistosta häntä koipien välissä pois, kun emme vain koskaan kerinneet siihen vauvakeinuun. Se oli aika noloa. Pitääkö tässä tilanteessa siis ylittää kaltaiselleni sosiaaliselle perhoselle elintärkeä kymmenen metrin turvaväli, ja siirtyä siihen keinujen läheisyyteen kärkkymään niiden vapautumista? Entä jos nämä maratonkeinuidiootit luulevatkin, että hakeudun siihen jutulle!? Voisi näihinkin järjestää jonkinlaisen vuoronumerosysteemin. Olisivat ainakin pelisäännöt kaikille selvät!

No onko sinne puistoon sitten mentävä ihan joka ikinen päivä?

Tällä hetkellä, kun Mara ei vielä kävele, tarkoittaa puistoilu meidän kohdallamme tosiaan käytännössä noin viiden minuutin keinumista, ja sitten muutamien minuuttien epämääräistä maassa möngertämistä. Tämän jälkeen lapsi ryhtyy joko makaamaan apaattisena maassa tai alkaa huhuilla apuja puistojen kalteriaitoihin nojaten. Koitappa siinä nyt sitten tsempata pompomit suhisten toista puistoilemaan, kun se on niin kivaa!

Joinain (=melko useina) päivinä onkin siis hieman työlästä perustella itselleen, että rimpuilun ja karjumisen säestämä pukeutumisperformanssi olisi sen arvoista. Kotipäiviä on siis vietetty. Olenkin korvat helottaen lukenut, kuinka jotkut ulkoilevat puistoissa jopa kahdesti päivässä, TUNTEJA KERRALLAAN. No, meilläpä kasvatetaankin selkä pelituoliin kiinni kasvanutta energiajuomaa kittaavaa lasta, joka näkee auringonvalon ainoastaan, jos se sattuu vahingossa jostakin hirrenraosta hänen peliluolaansa heijastumaan. Eikös se E-urheilukin ole ihan oikea juttu tätä nykyä?

Vertaistukea

Juttelin tässä ystäväni kanssa puhelimessa ja onneksi sain kuulla, etten ole ainoa joka kokee niin, ettei se lyhyt puistoilu kovinkaan usein ole sen manaajatyyppisen pukeutumisraivon arvoista. Myös toinen hyvä ystäväni on myöntänyt, ettei oikeastaan pidä koko touhusta. Olenkin aivan varma, että harva meistä varmaan oikeasti nauttimalla nauttii siitä puistoilusta, osasta vain kehittyy parempia teeskentelijöitä kuin toisista – ainakin näin haluaisin uskoa.

Toisaalta jos joku asia tuntuu nyt puisevalta, ei se välttämättä ole sitä ihan aina. Kuten niin monessa muussakin asiassa, uskon että seuraava vaihe, eli kävelemään oppiminen, korjaa ainakin osittain tämänkin stressin puolestani. Ei siis niin, että Mara saisi tällöin lähteä keskenään sinne puistoilemaan (ei toki hullumpi ajatus tämäkään), vaan että ehkäpä siellä puistossa viihdyttäisiin kaikki hieman paremmin sitten. Ja jottei nyt mentäisi aivan väärinymmärryksen puolelle, niin kyllä meillä ulkoilusta pidetään! Aivan erityisen paljon pitäisin esimerkiksi vastapäisen pikkumetsän ihmettelystä taaperon kanssa, mutta ei sekään vaikuta vielä oikein häntä ihastuttavan (tänäänkin tonki roskakatoksessa hiekoitussoraa antaumuksella noin kymmenen minuuttia). Siispä odotellaan.

Mitäs fiiliksiä puistoilusta?

(Aika ihanat) päiväni murmelina

Ihan muutamaan otteeseen olen tässä wordpressini avannut, tuijottanut tyhjällä pohjalla vilkkuvaa kursoria aikani, ja painanut sitten läppärin kannen kiinni odottamaan sitä oikeaa inspiraatiota. Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on myöskin aloittaa, ihan kun näiden tekstien pitäisi yltää (ainakaan joka kerta) pulitzer-tasolle.

En välttämättä haluaisi kirjoittaa pelkästään taaperoarjesta, ja kuvailenhan usein itsekin blogini sisältöä hieman laajemmaksi, kattamaan kaikenlaisia elämän ilmiöitä. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjäistä, ja joudun nöyrtymään koronavuoden ja sen faktan edessä, että ei minulla tällä hetkellä kerta kaikkiaan ole muutakaan kirjoitettavaa, kuin se mitä täällä neljän seinän sisällä tapahtuu.

Siispä, taaperojuttuja tulossa, halusitte tai ette. Lupaan kirjoittaa jostakin muustakin sillä siunaaman sekunnilla, kun tässä tapahtumaköyhässä elämässä alkaa jotakin tapahtua! 😀

No, asiaan sitten. Sain Maran juuri unille, ja siinä viimeisiä iltapuhteita toimittaessani mietin, että kuinkahan monetta kertaa tämänkin nimenomaisen toimintoketjun jo teen – nimittäin esimerkiksi iltapalajälkien mekaanisen siivoamisen. Ensin pyyhitään mikrokuituliinalla (baby wipesit ovat piru vie lopussa, yleensä käytän surutta näitä, jos yhtään laiskemmalle päälle satun) syöttötuoli ja sitten ryömitään polvet hoosiannaa huutaen lattialla keräilemässä milloin mitäkin ruuantähteitä. Parhaassa tapauksessa taapero länttää vielä viimeiset setit käsistään hiuksiini – kiva. Sen jälkeen ruokalapun huuhtelu ja sijoittelu astiakaappiin kuivumaan, lautaselle jääneiden tähteiden siivoaminen ja lopulta vielä yleiskatsaus keittiöön. Keittiöön, joka tämänkin päivän päätteeksi näyttää siltä, että sille ei ole tehty mitään viikkoon.

Tätä yksityiskohtaista siivoamisoperaatiota on tietenkin edeltänyt itse iltapala. Taaperon kiljuessa jo nälkäänsä housunlahkeeseeni tarrautuneena lämmitän pikapikaa puuron (jonka kerrankin olen muistanut laittaa aamulta jääkaappiin), odotan sen jäähtymistä (koska en taaskaan osannut arvioida lämmitysaikaa oikein), ja istutan kiukkuisen iltapalaruokailijan syöttötuoliinsa. Sanonta syödä vaikka pieniä kiviä, kun on oikein nälissään, ei todellakaan päde meidän iltapalapöydässämme, vaan yleensä reaktio on TÄYSIN päinvastainen. Aamulla hyvällä ruokahalulla hymyillen syöty puuro onkin iltakiukuissa maailman vastenmielisin lähinnä ydinjätettä muistuttava asia. Hyi olkoon, kuka perkele tällaista sontaa kehtaakin edes tarjota! Suurin osa puurosta lentää kaaressa lattialle, ja vaikka kuinka olen väistöliikkeitäni tässä kuluneiden kuukausien aikana hionut, pääsee tuo pieni pirulainen yllättämään minut välillä silti. No, ottaisikohan kitarisa väristen kiljuva herranterttuni kenties leipää? Ei. Hedelmiä? Hyi. Jogurttia? Ei missään nimessä. Jossain kohtaa luovutan, ja päädyn tulkitsemaan, että ehkä hänellä ei vain ole sitten nälkä. Sitten päästään vielä loppuhuipennukseen, jossa esikiusantekona pyyhitään kostealla talouspaperilla kasvot ja kädet (jälleen kerran, t-ö-r-k-e-ä-ä!) ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle: hammaspesu, tuo kaikista kurmuutuksista se kaikkein alhaisin. Guantanamossakin pääsivät taatusti helpommalla.

Muutama tunti murmelin päivässä taaksepäin: päiväunet. Lapsilla ja vauvoillahan on nukahtamisen suhteen tietty aikaikkuna. Aikaväli, jolloin ovat riittävän väsyneitä nukahtamaan, mutteivät suinkaan liian, koska yliväsyneenä nukahtamisesta ei tule mitään. Mielestäni aikaikkuna on hieman liioiteltu ilmaisu, pitäisi puhua ennemminkin kolme milliä auki olevasta räppänästä, josta saattaa onnistua luikahtaa sisään, jos käy oikein, oikein hyvä tuuri. Hyvin usein päiväunille nukahtaminen olisikin viimeisenä taaperon agendalla ja tappelu on valmis. Päiväunille menoa protestoivan mutta samalla selvästi niiden tarpeessa olevan lapsen nukuttaminen on ehkä turhauttavinta ikinä.

Ja jos vielä matkataan muutamia tunteja taaksepäin, päästään käsittelemään aihetta nimeltä aivan helvetin pitkät aamut. Havahduin tässä jokunen aika sitten nimittäin siihen faktaan, että minä en totta tosiaan saa ikinä enää nukkua pitkään. Edes viikonloppuisin. Aika jysäys päin pläsiä ihmiselle, jonka luontainen unirytmi olisi mennä aamukahdelta nukkumaan ja herätä puolen päivän tienoilla. Äitiyslomalla tähän ei jotenkin kiinnittänyt huomiota, kun päivät olivat yhtä arkea muutenkin, mutta nyt töihin palattuani onkin ollut sangen veemäistä tiedostaa, että kyllä se vain on painuttava kympin uutisten jälkeen pehkuihin viikonloppunakin, jotta jaksaa herätä seitsemän maissa aamulla. Jos nimittäin omat unet jäävät vajaiksi, niin ei niitä aamun kolmelta vuorokaudelta tuntuvia päikkäreitä edeltäviä tunteja ihan pelkällä espressolla ja pyhällä hengellä kitkutellakaan läpi.

Rutinoitunutta? Kyllä. Välillä hemmetin puuduttavaa? Voi KYLLÄ. Tunne siitä, että koko vapaus on menetetty ja täällä sitä klenkataan pallo jalassa identtisestä päivästä toiseen. No välillä. Mutta ehdottomasti myös aivan kaikkea muuta, mikä pesee edellä kuvatut kärsimysnäytelmän kohtaukset mennen tullen.

Jos päiväunet menevät pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän alisuorittamiseksi, kuuluisi meidän saada jonkinlainen palkinto sujuvasta ja loppuun asti hiotusta yöunillenukutuksesta, jonka ansiosta Mara sammuu kuin saunalyhty klo 20.00, joka ikinen ilta. Parastahan tässä on se, että mitään unikouluja ei olla käyty, vaan puhtaasti erinomaisen lykyn ansiosta olemme tässä tilanteessa.

Minä yleensä nukutan, koska mieheni herää Maran kanssa aamuisin. Välillä toki vaihtelemme, ettei sitten tule ongelmaa, jos joskus minä en olekaan nukuttamassa. Yleensä luen pienen pätkän iltasatua ja sitten laulaa luikautan epävireisellä äänelläni Sinisen unen, Nuku nuku nurmilinnun ja Tuiki tuiki tähtösen. Ainakaan vielä ei ole tullut toiveita vaihtaa levyä – hakeutunee sitten aikuisena terapiaan purkamaan traumojansa.

Nukuttamisrutiini on kerrassaan ihana, yksi lempiasioitani koko päivässä (eikä vain siksi, että oma aika odottaa nurkan takana). Ja vaikka ääneni epävireinen onkin, niin ehkä se ei ole Maralle kovin tärkeä seikka sitten kuitenkaan. Ehkä terapian sijaan kyseiset laulut ovatkin sellaisia, jotka hän haluaa aikanaan siirtää osaksi omienkin lastensa iltarutiineja. Oli päivä ollut minkälaista sekamelskaa hyvänsä, jää unirutiinista poikkeuksetta hyvä mieli ja tunne, että pieni poika on saateltu turvallisesti taas yhdestä päivästä odottamaan seuraavaa.

Iltapalalla taivaankappaleet ovat joskus aivan sattumalta osuneet oikeaan asentoon, ja juuri sillä kertaa tarjolla oleva ruoka onkin parasta ikinä. Iloisessa synkassa tapahtuvan lusikka-leipäläpi-työskentelyn lomassa ehtii myös jopa vähän hassutella. Hammaspesu sujuu sekin noin kymmenesosalla kerroista edes joten kuten, ja kyllä se yksi onnistunut kerta kuittaa yhdeksän epäonnistunutta!

Välillä iltapesujen suorittaminen on juurikin vain suoritus, mutta joskus, ja etenkin saunapäivinä, se on suorastaan nautinto – meille kaikille. Marasta kuoriutuu oikea Sauna-Timo (ennen epäonnista kisaansa) ja alalauteella miedoissa löylyissä kelpaa hörppiä nokkamukista omaa mummunmehua polleana. Taaperon kanssa arki on täynnä tilanteita, joissa pääsee antamaan pienelle uuden kokemuksen tai näyttämään jotakin, mistä arvelee toisen tykkäävän. Tämä on mielestäni kaikkein parasta!

Silloin tällöin, kun on malttanut itsekin mennä ajoissa nukkumaan, on oikeastaan aivan älyttömän tunnelmallista heräillä pimeään talviaamuun Maran huhuillessa omasta huoneestaan. Kantaa uniselta tuoksuva poika olohuoneeseen ja valmistella aamupala kynttelikön valossa, sitten ottaa ihan vain rennosti itsekin ja seurailla sohvalta käsin tyypin touhuja. On ihan erityisen hauskaa, kun poika on oppinut antamaan tavaroita kiittäen samalla kohteliaasti. Tämä aika on siitäkin ihanaa ja toisaalta niin hurjaa, että joka ikinen päivä näkee toisen oppineen jotain uutta. Ihan eri meininki vauva-aikaan verrattuna, kun vatsalta kääntyminen tai ryömimään oppiminen saattoi olla ainoa uusi juttu moneen viikkoon. Toisaalta ei malttaisi millään odottaa, mitä seuraavaksi, mutta toisaalta nyt vasta ymmärrän, miksi vanhemmat aina kyynelehtivät, kun ne kasvavat liian nopeasti. Niin todellakin tekevät. Älä kasva enää!

On paljon muitakin ihania hetkiä, jotka oikein yrittää painaa mieleensä niin lujasti, etteivät ne ikinä unohtuisi. Nämä hetket ovat naurunremakoita keskellä arkisia puuhia, ylpeydestä pakahtumista uusien taitojen tullessa ilmi, ja kyyneleet kirvoittavia pikkuisia lepohetkiä, kun tämä sähköjänis malttaa istua syliin ja painaa päänsä ihan kiinni. Kuvituskuvatkin ovat valikoituneet ainoastaan kivoista hetkistä, harvoin kun niitä toisenlaisia tulee taltioitua.

Oli niistä ei niin hauskoista hetkistä kuvia tai ei, niin arkea ovat nekin, ja hyvä niin. Ei tämän kuulukaan yhtä konfettisadetta olla. Ja vaikka kuinka joskus suoranaisesti v*tuttaa se arkinen aherrus, niin tämä arki on kuitenkin samalla Maran lapsuus. Se ainutkertainen lapsuus, jonka hän tulee joskus muistamaan tietynlaisen. Ja aina kun tämän muistan, muistan samalla itsekin hieman rentoutua ja todeta, että ehkä ne ruokasotkut voivat jonakin päivänä odottaa vielä hetkisen. Tai kaksi.