Muutimme nykyiseen kotiimme vajaa vuosi sitten juhannusaattona. Aiemman keskustakolmiomme neliöt olisivat hyvinkin riittäneet kolmihenkisen perheemme tarpeeseen, mutta pesänrakennusviettini lähti niin sanotusti hieman laukalle, kun raskaushormonihuuruissani aloin tosissani kasvatella ajatusta muutosta kokonaan toiseen pesään. Myös mieheni oli tahollaan pohtinut asiaa jo jonkin aikaa, mutta emme olleet oikein asiasta tosissamme puhuneet, koska silloinen koti oli kuitenkin ostettu pidempiaikaiseen tarkoitukseen vain neljää vuotta aikaisemmin. Todellisuudessa olimme kuitenkin molemmat haaveilleet uusista ympyröistä jo pidempään, mutta kumpikaan ei ollut oikein uskaltanut heittää silloin melko pähkähullulta tuntuvaa ajatusta ilmoille.
Emme ole kovinkaan spontaaneja ihmisiä siinä mielessä, että päätyisimme tuosta vain hyppäämään vaikkapa benjihypyn, mutta tällaisissa koko elämää koskevissa kysymyksissä olemmekin sitten yllättävän nopealiikkeisiä. Muuttoajatuksen noustua esiin asia keskusteltiin alusta loppuun yhdessä illassa, ja sitten pistettiin hippulat vinkumaan. Viikon kuluessa oli kiinteistövälitysfirmat kilpailutettu, paras valittu ja pankkiasiat hoidettu niin pitkälle kuin siinä pisteessä suinkin oli mahdollista.
Samassa alkoi myös maaninen asuntoilmoitusten selailu. Kun on asunut koko ikänsä keskustassa, on yllättävän hankalaa alkaa rajata hakukriteereitään asuinalueen suhteen. Tamperekin on kaupunkina sen verran iso, että suuri osa kaupunginosista oli meille varsin tuntemattomia, ja vietimmekin useita viikonloppupäiviä autolla ajellen ja alueisiin tutustuen. Suosittelen tekemään näin, mikäli uusi koti on suunnitelmissa – meidänkin valikoimamme laajeni merkittävästi, kun moni entuudestaan tuntematon tai epämääräisen ennakkovaikutelman tehnyt alue vaikuttikin oikeastaan aika kivalta. Pohdimme tosiaan alkuun vaihtoehtona myös paritalon ostamista, mutta jouduimme taipumaan realiteettien edessä: ensinnäkään emme kumpikaan ole kovinkaan remppahenkisiä ihmisiä ja toisekseen koimme lopulta rivitalon olevan turvallisempi ostokohde, koska tiesimme, ettei tietämyksemme omakotitaloista olisi missään nimessä riittänyt suojelemaan meitä mahdollisen homeloukon ostamiselta. Kun päätös rivitalokohteesta oli tehty, rajasimme ensisijaisen toivesijaintimme Koivistonkylä-Veisu-Korkinmäki-akselille, myös Hakametsä ja Kissanmaa olivat vahvoja ehdokkaita.
Emme olleet koskaan kuulleetkaan Nirvasta – ja kuluneiden kuukausien aikana on tullut selväksi, ettei ole kyllä kovin moni muukaan tamperelainen, taksikuskit mukaan lukien. Luojan kiitos sisustussilmää omaava myyjäpariskunta oli laittanut nykyisen asuntomme esittelykuvaksi kuvan olohuoneesta valkoisine kakluuneineen. Tämän ansiosta päädyin ylipäätään avaamaan koko ilmoituksen, ja tutkiskelemaan sijaintia tarkemmin – tämä pieni ja melko tuntematon kaupunginosa sijaitsee nimittäin aivan Koivistonkylän kyljessä.
Kävimme katsomassa asuntoa kerran yleisnäytössä ainakin kahdenkymmenen muun pariskunnan kanssa, mutta jäimme jostakin syystä vielä hieman kahden vaiheille. Osasyyllinen tähän oli varmastikin navigaattori, joka ohjasi meidät perille moottoriteitä pitkin ja matka keskustasta tuntui kestävän ikuisuuden. Saapumisreitti kulki kaiken lisäksi vielä hieman tylsän oloisen voimalinja-alueen läpi, joten lähinnä kai ympäristön viihtyisyys jäi mietityttämään. Jokin tässä asunnossa teki kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että välittäjän ilmoitettua ensimmäisestä tehdystä tarjouksesta, varasimme samoin tein uuden yksityisnäytön. Vaihtoehtoinen reitti tänne kulkikin idyllisen omakotitaloalueen läpi, ja terassilla linnunlaulua kuunnellessamme kuiskasin miehelleni, että tämä meidän olisi pakko saada. Samana iltana sitten teimmekin kauppoihin johtaneen tarjouksemme.
Nirva asuinalueena on osoittautunut aivan ihanaksi, ja matkaa keskustaan on vajaa viisi kilometriä. Etenkin nyt vauvan kanssa osaa myös arvostaa ulkoilumahdollisuuksien monipuolisuutta: aivan parinsadan metrin päästä ulko-oveltamme alkaa pieni metsä, ja Hervannan Suolijärvelle vievälle metsäreitille pääsee kymmenessä minuutissa. Ison osan ajasta vaunuttelemme myös pitkin Nirvan ja Koivistonkylän katuja useilla eri vuosikymmenillä rakennettujen omakotitalojen sopusointua ihastellen.
Meidän kotiimme kuuluu alakerta (n.81m2) ja ullakolle remontoitu yläkerta (13m2). Yhtiöjärjestyksen mukainen huonelukumäärä on siis 3h+k, mutta yläkertaa ei tähän lasketa, eli makuuhuoneita voidaan laskea olevan kolme. Tämä tuntuu tällä hetkellä varsin passelin kokoiselta kodilta, eikä aivan heti tarvitse isompaankaan haikailla, vaikka lapsia siunaantuisi lisääkin. Oma piha on rivitalopihaksi kohtuullisen iso, ja kesäisin saamme yhden lisähuoneen koko asunnon levyisestä lasitetusta terassista. Noin kymmenen talon yhtiössä tunnelma on melko yhteisöllinen, etenkin näin keväällä pihanlaiton aikaan, ja itse koen tämän introverttiudestani huolimatta erittäin miellyttävänä kasvottomaan kerrostaloasumiseen verrattuna. Omaa rauhaa piisaa kuitenkin riittämiin, ja meidänkin kotimme lienee luokiteltavissa lähestulkoon erillistaloksi, koska varasto ja autokatos erottavat meidät ainoasta seinänaapuristamme.
Mutta nyt sitten asiaan tämän myyntipuheelta kuulostavan prologin jälkeen, tässäpä meidän kotimme:
Eteisaula, johon tullaan pienestä (ja epäkäytännöllisestä) kuraeteisestä. Tästä näkee oikeastaan koko kodin: kaksi makuuhuonetta oikealla, olohuone ja siihen yhteydessä oleva keittiö vasemmalla, ja yläkertaan johtavat rappuset toisen makuuhuoneen juuresta.
Olohuoneessa tulee luonnollisesti vietettyä eniten aikaa. Edellisen kotimme sisustus oli melko tummanpuhuva: mustaa, tummanruskeaa ja harmaata. Tänne muuttaessamme jouduimme laittamaan melkeinpä koko sisustuksen uusiksi (kylläpä harmitti), koska tummahkon lattian kanssa edellisen kodin värimaailma olisi ollut liian tunkkainen ja muistuttanut lähinnä jonkinlaista mausoleumia. Näin jälkikäteen voi toki miettiä, olisiko tullut halvemmaksi vain laittaa uusi lattia 😀
Sekä omat vanhempani että appivanhempani huokaisivat syvään, kun kerroimme, että olimme ostaneet vaaleanbeigen sohvan JA valko-harmaan villamaton. Tämä Askon sohva on kuitenkin täyttänyt kaikki odotuksemme, ja voin vilpittömästi suositella tätä kissatalouden kokemuksella. Siinä missä edellistä sohvaa sai imuroida päivittäin (ja kysynpähän vaan, miksi ihmeessä kuvittelin, että mustassa sohvassa kissankarvat eivät näkyisi?), ei tälle ole tarvinnut tehdä koko aikana mitään. Kangas tuntuu suorastaan hylkivän kissankarvoja. Tumma lattia sen sijaan ei niitä hylji ja imuroida saisi melkein päivittäin, etenkin näin keväisin kun auringonvalo murskaa tylysti illuusion pölyttömyydestä.
Maran lelukori. Päivisin olohuoneen lattian täyttää leikkimatto ja sille levitellyt lelut, sukat, soseen tahrimat bodyt ja kosteuspyyhepaketit. Illan tullen (ja valokuvia varten, myönnetään) tykkään kuitenkin keräillä lelut pois lattialta pölyä keräämästä.
Tässäpä tämä tarkemman mielenkiinnon herättänyt kakluuni. Olen aina haaveillut omasta takasta, ja tämä taitaakin olla lempinäkymäni koko kodissamme, etenkin toki silloin, kun takassa on tuli.
Siinä se Ikean imetystuoli raheineen nyt palvelee tavan nojatuolin virkaa. On kyllä erinomaisen mukava tuoli, ja aina silloin kun kukaan arvon kissoista ei siinä makoile, istun tässä mieluusti itsekin esimerkiksi virkkaamassa – voi luoja mikä minusta on tullut.
Keittiö on periaatteessa avokeittiö, vaikka tuo takkaseinä muodostaakin hieman hassun saarekkeen ikään kuin olohuoneen ja keittiön väliin. Ruokaryhmä on kuudelle hengelle, mutta nyt kun tälle määrälle tuoleja ei varsinaisesti tarvetta ole, olemme pitäneet tätä väljyyden vuoksi neljän hengen – ja huoneistomme pääkomentajan – pöytänä. Tuoleja tuli aikanaan ruuvattua kasaan rannekanavat paukkuen, mutta ovat kyllä olleet kaiken vaivan väärti mukavuudessaan. Istuinosa on helposti puhtaanapidettävää muovintyyppistä materiaalia ja jalat metallia. Otin myös riskin ja vaihdoin ruokailuryhmän alle vaaleanharmaan villamaton (huokauksia). Tässä kohtaa en vielä kadu päätöstäni, kun Mara syö kiltisti soseensa lusikalla ja sormiruokailee verrattain vähän, mutta luulenpa että matto joutaa jossakin kohtaa kokonaan varastoon odottelemaan siistimpiä aikoja.
Muutamia vuosia sitten Vex-Kalusteesta ostettu kello ja Bauhausin betonivalaisin, johon on mukava lyödä päänsä noin kerran päivässä.
Keittiönurkkaus. Täällä on Ikean keittiö, joka on asennettu jo ennen edellisiä asukkaita, eli vuosia sitten. Pieniä käyttöjälkiä näkyy tietenkin tasoilla, mutta muutoin lähestulkoon uuden veroinen. En oikeastaan koskaan pidä kotona kattolamppuja päällä, vaan vannon erilaisten tunnelmavalaistusten nimeen, joten noista yläosan ja välitilan lämpimänsävyisistä ledilampuista olen ollut erityisen täpinöissäni. Keittiössä tulee vietettyä heti olohuoneen jälkeen eniten aikaa, ja toimiva keittiö riittävine työskentelytasoineen on se, mitä edellisessä kodissamme ei ollut. Ruuanlaitto- ja leivontainnostus onkin kasvanut kivan keittiön (ja yleiskoneen hankkimisen) myötä aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Vessa, jota olen hehkuttanut aikaisemminkin, ja josta jälleen on kiittäminen edellisten asukkaiden remonttisilmää. Ihanan suuri ja koristeellinen peili, jota reunustaa molemmin puolin pallovalaisimet. Onneksi löytyy kuitenkin erillinen kylpyhuone (ja sauna, joka oli ainoa ehdoton kriteerimme uudelle kodille) isommalla lavuaarilla varustettuna, koska tuossa ei kyllä enää kymmenkiloisen vauvan pyllyä pestäisi.
Rakastan diffuusereita, ja niitä löytyykin melkeinpä kaikista huoneista. Maljakossa bambaheinää.
Meidän makuuhuoneemme, joka on juuri sopivan kokoinen mahduttaakseen vielä pinnasängynkin, muttei yhtään liian iso viedäkseen turhaan neliöitä muualta. Kuvasta oikealla on vaatehuone, jossa kahdella seinustalla on yhteensä neljä vaatetankoa. Suurin osa käyttövaatteista on siellä – pysyvät siistimpänä ja tiettyä vaatetta etsiessään ei tarvitse myllätä kokonaista vaatekaappia uuteen uskoon.
Katselemme ennen nukkumaanmenoa kaikkien unihygieniasäännöstöjen vastaisesti yleensä telkkaria, ja tilan säästämiseksi TV kiinnitettiin seinälle. Hyllykkönä valkoiseksi maalaamani mieheni isoisän perintöhylly, josta uupuu vielä kaksi sisustuskoria, kun en ole sopivia mistään löytänyt. Olen siis todistettavasti kohdannut tilanteen, jossa sisustuskoreja ei ole tarpeeksi.
Yläkerrassa emme nykyisellään juurikaan vietä aikaa, mutta halusimme laittaa senkin kerralla kuntoon muuton yhteydessä. Futoni toiminee tulevaisuudessa leffailtojen köllöttelypaikkana tai tarpeen tullen myös vierassänkynä.
Tämä yläkerran isompi puoli on suurin piirtein olohuoneemme kokoinen, joskin viistokatto tietysti tekee siitä pienemmän oloisen – toisaalta kattoikkunoista tulviva valo puolestaan avartaa tilaa. Portaiden toinen puoli toimii tällä hetkellä lähinnä varastotilana, mutta mikseipä sinne saisi vaikka pientä kotitoimistoa pystytettyä, jos sellaiselle tarve joskus ilmaantuisi.
Suurimman osan ajasta olohuoneessa näyttää tältä 🙂
Terassia. Kuvasta piiloon jäävällä puolella on mieheni isän tekemä ruokapöytä vanhoine pirttipöydän tuoleineen. Sisäterassin ulkopuolella on vielä hieman pienempi ulkoterassi, jossa on kesiemme elinehto, eli grilli ja mikäli keli on aurinkoinen, siirtyy ruokapöytäkin ulos. Tämä Askosta ostettu sohvaryhmä on ollut todella mukava ja onpa tuossa sohvalla taidettu kesällä päiväunetkin nappaista.
Piha viime kesältä. Puna- ja mustaviinimarjapensaat ja vielä varsin tuottamaton karviaispuska, sekä jälleen kerran yksi haaveilemistani asioista – omenapuu. Piha on vielä varsin riisutun oloinen, mutta eiköhän tässä kesää kohden jotakin senkin somistukseksi keksitä. Jonkinlainen pieni pöytäryhmä tuonne omenapuun alle olisi ihana saada ainakin.
Siinäpä se. Olen aina ollut koti-ihminen ja näinä aikoina viihtyisän asumuksen merkitys korostuu entisestään. On ihanaa asua nyt kodissa, jonka tietää olevan pitkäaikainen – miksei jopa elinikäinen – tukikohta elämässäni, eikä vain välietappi matkalla jonnekin muualle. Ja kaikkein parasta on ajatella, että tämä nimenomainen paikka tulee olemaan se, jossa luodaan Maran lapsuusmuistot.
elamaniaikaa.wordpress.com 