Kun äiti osasi jälleen innostua

Esikoisemme täytti juuri 2.5 vuotta. Aika joka on mennyt toisaalta ihan hirvittävän nopeasti, mutta toisaalta näihin kahteen ja puoleen vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon. Eikä pelkästään äitiyttä ja vanhemmuuteen kasvamista, vaikka ne luonnollisesti suurimmassa osassa ovat olleetkin, vaan väliin tuntuu, että esikoisemme kanssa samaan aikaan syntyi myös uusi minä.

Olen aiemminkin kirjoitellut siitä, kuinka ensimmäinen äitiyslomani 2019 toi kauan kaivatun hengähdystauon varsin työntäyteiseen ja tietynlaisille urille ajautuneeseen arkeeni. Tuolloin oli ensimmäistä kertaa aikaa ja energiaa suunnata katse vain huvin vuoksi tehtäviin asioihin. Tuohon saakka olin jättänyt paljon asioita tekemättä syystä, että kaiken tekemisen piti mukamas olla jotenkin tuotteliasta tai tähdätä johonkin päämäärään. En nähnyt kovinkaan monessa mahdollisessa harrastuksessa tai toiminnassa järkeä. Niin, järkeä – kun oikein miettii, niin kuinka paljon järkeä nyt loppujen lopuksi oikeastaan missään on? En esimerkiksi ikinä tullut aloittaneeksi maalausharrastusta, kun mietin etten kuitenkaan tulisi niin hyväksi, että tämä harrastus johtaisi johonkin. Itse tekemisen parissa viihtyminen ei ollut minulle mikään itseisarvo. Mutta onneksi, onneksi tämä on muuttunut!

Kuluneen kahden vuoden aikana olen löytänyt itsestäni lyhytjänteisyyden. Lyhytjänteisyyttä harvoin käytetään positiivisena adjektiivina, mutta itselleni tämä on ollut erittäin tarpeellinen asia opetella. Kaikkea ei ole pakko saattaa loppuun, eikä kaikkeen ole pakko suhtautua elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Lapsen ilo ja lapsenomainen tapa innostua. Nämä kyvyt tuntuvat todellakin jäävän sinne lapsuuteen, ja harvoin aikuinen kykenee tavoittamaan sellaista totaalisen keveää ja huoletonta tilaa, jossa tällainen on enää mahdollista. Mitä vanhemmaksi kasvamme, sitä enemmän usein tarvitaan, jotta innostuisimme – kunnes sitten tajuamme tämän, ja alamme opetella pienistä asioista nauttimista ja innostumisen taitoa uudelleen. Ajatella.

Lyhytjänteisyydestä vielä. En tiedä onko se nyt oikea termi, mutta tällä tarkoitan tässä tekstissä siis kykyä aloittaa ja lopettaa asioita, vaikka sitten kesken kaiken. Ja mitä enemmän meille tulee velvollisuuksia, sitä vähemmän meillä on aikaa yhtään mihinkään – silloin tulee usein tarkkaan punnittua, kannattaako se vähäinen aika käyttää johonkin vähän höpsöön ja kesken jäävään projektiin. Paradoksihan tässä on se, että yleensä emme sitten päädy tekemään yhtään mitään, vaan plaraamme vapaa-aikamme sosiaalista mediaa. Ja huomio, tässä ei sinällään ole mitään väärää, vaan siinä, että arvotamme tekemisiämme usein kaikenlaisilla muilla mittareilla kuin sillä, millä on oikeasti merkitystä: onko se kivaa?

Minulla on ollut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana erittäin kivaa, ja se johtuu muun muassa seuraavista asioista:

  • Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, kuopinut polvet verillä pihamaata ja repinyt niitä saamarin voikukkia kolme metriä pitkine juurineen. Ja se on ollut ihanaa.
  • Viimeisimpänä olen innostunut taimien kasvatuksesta, ja keittiön ruokapöytä onkin täyttynyt itämistä odottelevista kesäkukista, yrteistä, chileistä, porkkanoista ja muista.
  • Luin lehtiartikkelin, jossa opastettiin kasvattamaan hedelmien siemenistä kauniita huonekasveja, ja näin meillä itää myöskin karambola, sitruuna, mango. Avokado- ja appelsiinipuut löytyvät jo.
  • Olen lukenut artikkeleita aiheesta vain huvin vuoksi. En opiskellakseni.
  • Olen opetellut leipomaan kakkuja ja pipertänyt tuntitolkulla pikeerien, sokerimassan ja täydellisen italialaisen marengin parissa.
  • Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ja todennut, että ainesten pilkkominen kaikessa rauhassa on yksi parhaista tavoista rentoutua (ainakin silloin, jos lahkeessa ei koko ajan roiku joku).
  • Olen alkanut maalata ja tuunata huonekaluja. Olen innostunut makrameesta, virkkaamisesta, neulomisesta ja rautalangasta taiteiltavista sateenkaarista.
  • Olen tehnyt itse vartalovoidetta, kuorintoja ja pyykkietikkaa.
  • Olen ollut aivan onnessani siitä, että taapero tykkää maalata, askarrella ja piirtää. Olen värittänyt kuvia, maalannut sormiväreillä ja askarrellut pääsiäiskortteja. Tänään maalasimme pääsiäismunia, ja vaikka sotku oli aivan jäätävä, kaikki oli sen arvoista!

Olen aloittanut ja lopettanut (kesken) lukemattomia asioita. Sarjoja, kirjoja, taiteellisia tuotantoja, perennapenkkejä ja kodinprojekteja. Jotkut näistä ovat tulleet päätökseensä, jotkut eivät. Parasta on kuitenkin se, että en muistele yhtään sen huonommalla mielellä niitä juttuja, joiden suhteen innostus lopahtikin ennen aikojaan. Sen sijaan muistelen onnellisena sitä tunnetta, mikä syntyy jonkun uuden asian äärellä. Sitä, kun osaa taas innostua.

Taaperon kanssa touhuaminen on muutenkin aivan erinomaista lääkettä liian suorituskeskeiselle mielelle, ja jos lyhytjänteisyydestä haluaa mestarin oppia, kuka olisikaan parempi opettaja, kuin 2.5-vuotias, joka kyllästyy heti, kun paikat on sotkettu riittävän karmean näköiseksi.

Kyky innostua. Se on mielestäni jotain, mitä pitäisi vaalia. Koulumaailma ja yhteiskunta pitävät kyllä huolen siitä, että pitkäjänteisyyden ja sitkeyden tärkeys eivät pääse unohtumaan. Sen sijaan minä vanhempana toivon, että lapseni jaksaisi aina innostua asioista. Vaikkeivat nämä suljekaan toisiaan pois, sammuu innostumisen kyky harmillisen usein siksi, että pelkäämme asioiden kesken jättämistä. Mitä sitten, jos jää kesken? Aloitetaan sitten uudestaan, kun siltä tuntuu – tai ollaan aloittamatta. Myönnettäköön, että oma ideologiani on joskus kovilla siinä kohtaa, kun kerään kolmannen kerran 30 litran vetoista legokoria jälleen yhden tulleen ja menneen innostumisen jäljiltä. 🙂

Mistä sinä olet viime aikoina innostunut?

3 vastausta artikkeliin “Kun äiti osasi jälleen innostua”

  1. Ihania juttuja, ja olen huomannut kanssa itsessäni muutoksia, tai ehkäpä se on kehitystä parempaan. Itselle on ollut välillä vaikea elää hetkessä, ajatukset ovat aina jossain muualla, tulevassa. Nykyään osaan ottaa paremmin ilon irti pienistä tekemisistä. Odotan tällä hetkellä uuden työn alkua ja sitä, että pääsee puutarhassa möyhimään. Kai tuo lumi juhannukseksi sulaa täältä itä- rajaltakin.

    Tykkää

  2. Taimitarhasta innostutaan täälläkin ihan yhtenään. Kasvun ihmettä on mukava seurata. Ihan kaikenlaisten kasvua – ihmistainten ja kasvitainten 🙂

    Tykkää

  3. Aivan ihana kirjoitus ja mielestäni niin tärkeä! Tunnistan itseäni hyvin paljon samoissa asioissa. Toki olen onnekseni myös kehittynyt tässä asiassa jo nyt, mutta odotan innolla lisäkehitystä. Mainitset taaperon olevan hyvä opettaja, sen pystyn täysin uskomaan. Esikoiseni syntyy kahden kuukauden kuluttua ja uskon hänen opettavan minulle täysin saman suuntaisia asioita🧡

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: