Älä uppoudu älypuhelimen maailmaan, uppoudu elämään

Tässä taannoin istuin taaperon kanssa jätskillä, ja tulin jälleen kerran todistaneeksi näkyä, joka saa minut surulliseksi joka ikinen kerta. Vanhempi (oletettavasti) lapsensa kanssa viereisessä pöydässä. Lapsi syö luultavasti kauan odottamaansa jäätelöannostaan, ja juttelee edessään istuvalle aikuiselle. Joka selaa puhelintaan. Ja nimenomaan selaa, automaattisiin sormenliikkein pyyhkien, katse lasittuneena, lasta kuulematta. Niin surullista.

Ja siis minä, jos joku, kuvittelen ymmärtäväni oman hetken tarpeen silloin tällöin, mutta onko se pakko ajoittaa hetkeen, jossa lapsi aivan varmasti haluaisi aikuisen olevan läsnä ja viettämässä kanssaan aikaa? Itse ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni yhtäkkiä kaivaisi puhelimensa esiin, ja alkaisi somettaa minun kanssani kahvitellessaan. Miksi sitten toimisin itse näin lapseni seurassa? Kyllä minuakin tavataan lasten hereillä ollessa puhelin kädessä. Räpsin valokuvia, saatan päivittää instagramia, tsekata whatsappin tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tällä on vissi ero sellaiseen päämäärättömään somen tai uutissivustojen selailuun. Sellaiseen, mikä saattaa pahimmillaan viestittää lapselle, että hänen seuransa ei kiinnosta. Odota hetki, äiti äkkiä tarkistaa yhden jutun.

Minulla on melko vähän vanhemmuuteen liittyviä jyrkkiä mielipiteitä, koska koen, että hyvin moneen asiaan on useampia näkökulmia, enkä yleisestikään pidä mustavalkoisesta ajattelusta. Olen ennemmin kultaisen keskitien tallaaja hyvin useassa asiassa. Yhden asian olen kuitenkin halunnut tehdä itselleni selväksi, ja se on se, ettei lapseni joutuisi koskaan jäämään älypuhelimelleni kakkoseksi. Kuulostaa ihan älyttömältä näin sanoiksi puettuna, mutta nykymaailmassa ongelma on ihan todellinen. Yksi uutissivuston päivitys siellä, toinen nopea somefeedin pläräys tuolla – lapsi kyllä huomaa. Enkä tarkoita, että esimerkiksi kotona pitäisi olla kaiken aikaa touhuamassa sen lapsen kanssa, päinvastoin, yksin omiin leikkeihin syventyminen on lapselle myös tarpeellista. Kuitenkin aikuisen tulee olla aina läsnä, tietysti fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ja tämä jälkimmäinen ei kyllä aina älypuhelin kädessä toteudu. Kyllä meillä ainakin parivuotias äkkää heti, kun avaan puhelimeni vaikkapa viestin kirjoittaakseni, enkä usko, että hänellä on synnyinominaisuutenaan jotakin pienelektroniikkaa vastaan. Äidin läsnäolon menettämistä vastaan sen sijaan on.

Sosiaalinen media koukuttaa, ja vuorokauden sisään katoavat tarinat eri somealustoilla pakottavat tarkistelemaan niitä pieniä pylpyröitä useamman kerran päivässä. Ja miksi? Ettei vain missaisi randomin sometutun tai moikkausasteella olevan työkaverin päivän tapahtumia. Aika absurdia. Tästä kertonee jotain sekin, että jouduin valehtelemaan taaperolle lukevani uutisia, kun tämä yllätti minut puhelin kädessä odotellessani, että hän nukahtaa (lupaan aina istua vieressä, kunnes on nukahtanut, ja tuolloin olin kerrankin muistanut napata puhelimen mukaan estämään omaa nukahtamistani siinä kohtaa, kun lapsi on jo sulkenut silmänsä). Minä mitään uutisia lukenut, mutta enpähän vain keksinyt, miten olisin kuvaillut Facebookin tarkoitusta kaksivuotiaalle. Äiti vähän tässä katsoo mitä tuntemattomille ihmisille kuuluu. Ei tuokaan kovin järkevältä toiminnalta nimittäin kuulosta. Seuraavana aamuna kävelin taaperon kanssa olohuoneeseen puhelin kädessä – ”äiti älä lue uutisia” pyydettiin, ja päätin, että jatkossa puhelin jää pöytälaatikkoon myös näiden nukutushetkien ajaksi ihan kokonaan.

Eilen aamulla kuuntelin kyyneleet silmissä radiosta tilannepäivitystä Ukrainasta viedessäni taaperoa kerhoon. Sitten takapenkiltä kuului painava vetoomus nyt heti laulaa pää olkapää peppu polvet varpaat, koska taapero itse ei muistanut laulun sanoja – ja minä lauloin, ja mietin kuinka kummallinen tuokin tilanne oli. Kummallinen, mutta niin tarpeellinen muistutus taas siitä, kuinka kaikesta maalla, merellä, ilmassa ja somessa tapahtuvasta huolimatta se minun tärkein todellisuuteni on kuitenkin aivan muualla. Ei ole väärin olla perillä maailman tapahtumista, mutta mitä kamalampia asioita tapahtuu, sitä tärkeämpää on tarttua niihin omiin arkisiin onnenlähteisiin – olivat ne sitten mitä tahansa.