





Kello on 12.32, otin juuri maailmanluokan riskin ja siirsin sitteriin nukahtaneen vauvan sänkyynsä. Ei olisi kannattanut, kainalohommiksi meni. Taapero kiekuu omassa sängyssään, mutta yrittäköön hetken vielä unta.
Mun arkiviikkoni koostuu kahdenlaisista päivistä: niistä joina olen vauvan kanssa kahdestaan (tiistai ja torstai, taapero on tällöin mummulassaan) ja niistä, jolloin olen molempien vaippapöksyjen kanssa kotona. Vauvapäivinä kauppakeskuksen kahvilassa jäälattea siemaillessani saatan vilkaista vaunuissa sikeästi nukkuvaa vauvaa ja ajatella, että eihän tämä kahden alle kaksivuotiaan kanssa eläminen ole kovinkaan vaikeaa. Siispä ajattelin aloittaa tämän tekstin hetkenä, jolloin olen varsin toista mieltä ja hakea vaikkapa täältä omasta blogistani muistutteen silloin, kun erehdyn näin harhapäisesti kuvittelemaan. Vauvan ja taaperon kanssa eläminen on armotonta kamppailua aikaikkunasta toiseen siirtymisen kanssa, ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi. Ei sinne päinkään.
”Onhan niistä sitten seuraa toisilleen”, argumentoin miehelleni, kun pohdimme elämää kahden lapsen kanssa alle kahden vuoden ikäerolla. No niin on, sitten joskus kahden vuoden päästä. Nyt ainoa, jolla ei ole seurasta puutetta, olen minä. Vauva pitää seurastani niin paljon, että olen varma, että se on opetellut kiskaisemaan tuttinsa suustaan vain, jotta ilahduttaisin sitä seurallani tämän tästä. Myös taapero arvostaa läsnäoloani ja näyttää sen kaivelemalla eteisen laatikostot läpi sillä välin, kun metsästän sitä tuttia kuudettatoista kertaa vauvan sängystä. On mukavaa olla haluttua seuraa!
Lisäksi olin mielestäni valmistautunut siihen, että tulisin kokemaan riittämättömyyden tunnetta kahden pienen kanssa ollessani. Se valmistautuminen oli yhtä kuin olisin valmistautunut sotaan leikkimällä vesipyssyllä. Riittämättömyyden tunne nimittäin ampuu kovilla ja kovaa, joka ikinen kerta vauvan joutuessa huutamaan hieman pidempään maitoansa, kun olen jumissa kakkavaipan vaihdossa. Tai kun syötän sitä maitoa ja taapero ilmoittaa haluavansa sylkkyyn lukemaan kirjaa. Siis ihan hirveää, miksei minulla ole neljää kättä ja kahta syliä?
Koska olen näemmä uudessa kyselyiässä, tiedustelisin käsiasian lisäksi myös, että miksi ihmeessä vauvan ”se vain nukkuu ja syö” – vaihe päättyy sillä siunaaman hetkellä, kun isyysloma tulee päätökseensä? Sen jälkeen vauva myös itkee, yleensä aina silloin, kun tarvitsisin todellakin edes ne kaksi hyödytöntä käsiksi nimettyä ulokettani. Silloin kun ne ovat vapaana, vauva yleensä nukkuu kuin pieni enkeli. Vauva myös tarkastelisi mielellään jo ympäröivää maailmaa, vain ja ainoastaan sylistä käsin tietenkin – onneksi myin kantorepun esikoisen jäljiltä tarpeettomana, idiootti minä.
Esikoisen kohdallahan ahdistuin valtavasti siitä, kuinka en osannut oikein vuorovaikuttaa ja viihdyttää häntä pikkuvauva-aikana. Nyt toisen vauvan kohdalla ei ole paljoa tarvinnut sentään tällä asialla päätään vaivata: vauva raijataan mukana siihen huoneeseen missä kulloinkin ollaan, ja luotetaan siihen, että se viihtyy. Se on ainakin tullut nimittäin selväksi, että vauva kyllä ilmoittaa selvästi sitten kun se ei enää viihdy.
Taapero jäi tosiaan päiväkodista reilun kuukauden mittaiselle lomalle, ja pohdin edelleen, kuinka ihmeessä tulen selviämään hengissä tästä kesästä ja niistä päivistä, kun olen näiden kanssa yksin. Olen havainnut, että kotona oleminen on tällä kombolla kaikista stressaavinta. Taapero siirtyy tihutyöstä toiseen heti, kun silmä välttää, ja itse juokset perässä kädettömänä vauva sylissä ja toistelet kuuroille korville kaikuvia kieltoja toisensa perään. Stressitasosta kertonee jotain se, että viime viikollakin katsoin vähemmän stressaavaksi vaihtoehdoksi lähteä Prismaan tekemään viikon ruokaostokset, jotta saisin aikavälin aamiainen – lounas kulumaan jouhevasti. Tuplarattaissa nämä nimittäin sentään pysyvät paikoillaan.
Nyt kello on 21.33 ja tämä on ensimmäinen tauko tuon puolen päivän jälkeen. Silloinkaan taapero ei lopulta nukahtanut, vaan päiväunet otettiin kauppareissun jälkeen lopulta autossa. Tälle päivälle tuli lopulta pituutta 14 tuntia aivan yhtäjaksoista ja täyttä työtä – aivan ihanaa sellaista sellaista – mutta myöskin aivan hemmetin raskasta.
Onneksi noin pääpiirteissään jokainen päivä on edellistä helpompi henkisesti. Noin viisi viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa miehen kaupassa käynnin ajan kotona poikien kanssa kolmistaan. Tuo vajaa tunti oli pitkä kuin nälkävuosi ja hikikarpalot valuen huokaisin, kun avain kääntyi viimein lukossa miehen kotiinpaluun merkiksi. Nyt vaippapöksyjen kanssa menee, ei helposti, mutta hengissä selviten, jo kokonainen päivä ja uskon, että rutiinien muodostuessa ja vauvan kasvaessa tämä sujuu jo, no, rutiinilla. Onneksi terveyskeskustyössä ja paljon terveyskeskuspäivystystä tehneenä hoidon tarvetta arvioiva silmäni on harjaantunut siinä määrin, että näiden taitojen implementointi taapero- ja vauva-arkeen sujuu kuin itsestään: suurin kakkakatastrofi ja (kirjaimellisesti) kiljuvin nälkä hoidetaan ensin, pahimman ruuhkan sattuessa tehdään vain välttämättömimmät hengissä pysymistä edistävät toimenpiteet, ja hyvin usein täyden varmuuden sijaan pelataan todennäköisyyksillä. Onneksi ainakin joskus osun oikeaan. Toivon tietysti, että töissä näin olisi käynyt useamminkin, uhmaikään siirtynyt taapero kun osoittaa, että onnistumisprosenttini on täällä kotona aika matala. Tällä hetkellä suurin osa taaperon syömiseen kohdistuvasta kanssakäymisessä hikoiluttaa enemmän, kuin Super Marion loppuvastuksen kohtaaminen yhden jäljelle jääneen elämän kanssa. Esimerkki: yhtenä päivänä tarjolle esitettiin pillimehua, jota odotettiin kädet ojossa hihkuen. Kunnes. Kunnes mieheni kömpelyyttään kehtasi sihdata pillin erehdyksessä pojan ylähuuleen. Siihen jäi mehu ja tilalle tuli tunnin raivari. Vastaavanlaisia tilanteita on mahtunut viime viikkoihin lukemattomia, ja ylipäätään noin niinkuin kaikki loukkaa verisesti. Tänään viime töikseni kysyin nukkumaan mennessä, että oliko kiva päivä. Vastauksesi sain lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ei kai”. No ei siinä sitten, ei tässä yritettykään.
Vastauksena otsikon kysymykseen: en todellakaan tiedä. Arvelen kuitenkin, että tämä hektinen elämänvaihe vaatii nyt itseltäni rentoutta ja kykyä olla vaatimatta liikoja – niin itseltäni kuin sen enempää muiltakaan. Luon itselleni helposti paineita siitä, että kodin tulisi olla siistinä kaiken aikaa, ja murehdin, jos vieraille ei ole tarjota itse tehtyä tarjottavaa. En ole mikään matonhapsuja oikova siivousnatsi, mutta sekaisessa kämpässä tuntuu, että ajatuksetkin ovat sekaisin. Kuitenkin kesken päivän siivoaminen on osoittautunut aivan älyttömän turhaksi ajankäytöksi, sama sotku on edessä illalla joka tapauksessa, ja vieraatkaan tuskin pahoittavat mieltään valmispullista. Ennen kaikkea haluan olla oikeasti läsnä ja nauttia tästä saamarin kaaottisesta, mutta tähänastisen elämäni ihanimmasta ajanjaksosta kaikin siemauksin, ja tiedän, ettei se onnistu, jos kaiken aikaa syrjäsilmällä vilkuilen tiskipöydälle kasautuvaa tiskivuorta. Vaatimustason rimaksi voisi riittää nyt ensialkuun se, että päivän päätteeksi vaippapöksyillä olisi vatsassa ruokaa ja kuiva vaippa, sekä edes jonkin verran ulkoilua tai muuta mielekästä tekemistä takana. Sen lisäksi tosiaan, että lasken vaatimustasoa omalla kohdallani, on tärkeää yleisen ilmapiirin vuoksi pyrkiä tekemään niin myös muiden kohdalla. Taaperon raivarit ja älytön eipäsjuupas-meininki on huomattavasti helpompaa sietää, kun pysähtyy hetkeksi katsomaan maailmaa hänen silmiensä kautta. Ei ole niin helppoa olla väsynyt ja kiukuta kaikesta mahdollisesta vastaantulevasta ja joutua katsomaan vierestä, kun äiti heijaa vauvaa edestakaisin ison osan ajasta. Ei ole myöskään helppoa olla pieni vauva, joka ei osaa ilmaista itseään muuten kuin itkemällä, eikä myöskään ole helppoa käydä töissä ja tulla sieltä kokonaiseksi illaksi pyörittämään tätä sirkusta. Kuten olen aiemminkin todennut, huumorilla pääsee pitkälle, ja harva asia nyt oikeasti on sellainen, että maailma romahtaa, jos se tehdäänkin pienen mutkan kautta.
Opettelemista päivä (ja tunti) toisensa perään, mutta veikkaan, että kesän lopulla muistelen lämmöllä ihan jotain muuta kuin sitä, kuinka muruttomana onnistuin keittiötasot pitämään.
Tämän tekstin kirjoittamiseen menikin lopulta ainakin kolme päivää, ja ironisesti kirjoitan näitä viimeisiä sanoja tässä terassilla linnunlaulussa istuskellen koko muun talouden nukkuessa päiväunia. Voin siis hakea täältä blogista myöhemmin myös muistutteen siitä, että näitäkin hetkiä todistettavasti tulee.
Hyviä pointteja poimin, mitkä sattumoisin sopivat ihan omiinkin tilanteisiin!
Totta on , ettei sotaan kannata valmistautua
”’nalipyssyllä, mutta jos haluaa rauhaa, niin valmistaudu sotaan!
Sopii myös kaikkiin ikätilanteisiin, kun toista
kiukuttaa, niin asettua hänen tilaansa, saa ainakin ymmärrystä asiaan ja on parempi keino, kuin lähteä muuttamaan suuttunutta!
TykkääTykkää