Se oli 12.9.2020, kun olin maannut selkäkipujeni takia ison osan päivästä lattialla ja itkeskellyt katkerasti miehelleni, kun en saanut kivuiltani riittävästi siivottua, ja elämäni oli niin kurjaa tämän seikan tähden. Samalla himoitsin varmaan viidettä päivää salmiakkia. Lopulta siinä kurjuuksissani velloessani suoritin yksinkertaisen ynnäyksen ja seuraavaksi jonotinkin apteekissa kassalle raskaustesti kourassani.
Kaksi viivaa. Toinen hieman toista haaleampi, mutta kaksi viivaa aivan selvästi. Ei muuta kuin lisää testejä ostamaan, ja ClearBluen digi sen sitten sinetöi: ”raskaana 1-2 viikkoa”. Ei voi olla totta, ajattelin, vastahan tässä pillerit lopetettiin ajatuksella tärppää kun tärppää, ja esikoisemme olisi täyttämässä seuraavana päivänä vasta vuoden. Täysin harkittu ja toivottu juttu siis, mutta tapahtumien nopea kulku löi täysin ällikällä. Kuten edellisenkin positiivisen testin kohdalla, sain nytkin kokea heti ensimmäiset paska äiti – fiilikseni, kun yhtäkään kyyneltä en kyynelkanavistani saanut puserrettua, vaan sen sijaan mietin, että perhana kun olisi pitänyt juoda enemmän viiniä silloin kun se vielä oli sallittua.
Parissa päivässä sain kuitenkin viritettyä mieleni niille aallonpituuksille, joilla tiedostin olevani jälleen raskaana. Kävin läpi listan kielletyistä ruoka-aineista (olkoonkin että se oli kohtuullisen hyvin muistissa, olihan edellisestä raskaudesta tuossa kohtaa tasan vuosi), varasin ensimmäisen neuvola-ajan ja latasin jälkeen raskausapplikaatiot puhelimeeni. Tuossa kohtaa mentiin vasta viidennen viikon alkua, ja autuaan tietämättömänä elelin vielä viikon ilman harmainta aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitäisi.
Viikot 5-8
Helvetti pääsi irti aika tarkalleen kuudennen raskausviikon pamahtaessa raskausapplikaation näytölle. Miten voikin olla että olo muuttuu normaalin energisestä tunneissa sellaiseksi, että melkein toivoo kuolevansa. Mikään elämäni aikana koettu krapulakaan ei ollut verrattavissa tähän aamusta iltaan jatkuneeseen kestodarraan. Aiemmasta raskaudesta tuttu aamupahoinvointi astui kuvioihin samoin tein. Ainoastaan siinä missä kärsin nämä pahoinvoinnin kannalta kaikkein pahimmat ensimmäiset pari viikkoa Vietnamissa hotellin uima-altaalla, olin nyt melko vasta palannut töihin ja töistä päästyänikin kotona odotti energinen taapero. Voi miksi edes kehtasin valittaa viimeksi, kun altaan reunalla kylmää appelsiinimehua siemaillesani vähän oksetti. Idiootti. Ehkä karma päätti pelata varman päälle ja jatkaa pahoinvointiviikkoja vielä useammalla, ihan vain varmuuden vuoksi.
Alkuun tuli lastattua työreppu täyteen suolatikkuja, karkkia, tuc-keksejä ja ties sun mitä mitä pystyisin syömään tasan sen kerran, kunnes oksentaminen tekisi turhaksi seuraavan yrityksen. Siinä tauoilla työhuoneeni roskikseen yrjötessäni en edes ehtinyt miettiä, miltä näyttäisi, jos tuo repullinen pikkusuolaista sattuisi osumaan vaikka työkaverin silmiin.
Kotona ruokavalio karsiutui hyvin nopeasti minimiin. Jälleen kerran ainoa mikä maistui ensimmäisten viikkojen ajan, oli McDonald’sin juustohampurilainen. Onneksi muutaman viikon kuluessa repertuaari laajeni käsittämään myös Big Macin, siinä kun on hieman salaattiakin. Kotiruokaa päin ei voinut vilkaistakaan, ja aivan satunnaiset asiat, kuten mieheni ääliöimäinen ajatus ryhtyä kerrankin puhumaan cashewpähkinöistä, sai yrjön nousemaan kurkkuuni. Facebookin kotiruokaryhmät pääsivät niin ikään jäähylle samoin tein. Arkeni polttoaine, eli kahvi oli tietenkin yksi pahimmista heti alusta alkaen, ja jäätävän aamusta-iltaan pahoinvoinnin lisäksi meinasinkin kuolla myös väsymykseen. Ainoa asia, jota olisin voinut syödä, oli salmiakki, ja eiköhän se ole nykyään kielletty, voi perhana. Siinä kohtaa ajatus edessä siintävistä useista kuukausista ja tämän kaiken huipentuminen viimeisetkin voimavarat vievään synnytykseen saivat kieltämättä ajattelemaan, että oliko tähän saamari vieköön pakko lähteä heti uudestaan.
Pahoinvoinnin ja väsymyksen lisäksi hyvin nopeasti arkeni iloksi saapui myös jatkuva heikotus, mikä nyt ei ole ihme tuon juustohampurilais-suolatikkudieetin myötä lainkaan. Heikotuksen lisäksi huimaus oli hirvittävää ja oksentelun jatkuttua riittävän pitkään alkoivat myös sydämen lisälyönnit. Makuulla oli kaikkein paras olla, ja olisinkin voinut nukkua vuorokauden ympäri. Kymmentuntisista yöunista huolimatta aamulla tuntui siltä, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Ja niin, levottomat jalat, tuo viime raskauden hulluuden partaalle ajanut vitsaus kurvasi niin ikään pelipaikoille näillä main. Normaalia kaikki, mutta voin kertoa, ettei paljoa auta, vaikka sitä toistaisi mantran lailla jokaisen ykäämisen välissä. Onhan tämä raskaus tietenkin aivan suunnaton ihme, mutta myönnettäköön, että tuossa kohtaa elämänlankani sekunti sekunnilta haperoituessa koin ihmeenä ainoastaan sen, kuinka helvetin monta vaivaa voi yhteen alkuraskauteen mahtua.
Ensimmäisten viikkojen aikana jouduin olemaan töistä jonkin verran pois ja jouduinkin kertomaan raskaudestani melko varhaisessa vaiheessa esimiehelleni. Suhtautuminen oli onnekseni varsin lämmin – vielä pahempaa olisi ollut joutua potemaan liiaksi huonoa omaatuntoa poissaoloista siinä kaiken muun keskellä. Huonoa omaatuntoa tuli kuitenkin jossain määrin podettua, etenkin kun erehdyin lukemaan keskusteluja, joissa jotkut wonder womanit kävivät töissä kaikista näistä rienauksista huolimatta, ikään kuin kokonaisvaltaisen fyysisen romahduksen sietäminen olisi jonkinlainen mielentila. Kotonakin jouduin luopumaan lähestulkoon kaikesta tekemisestä näiden viikkojen ajaksi. Jo iltapalan syöttäminen taaperolle kävi juoksulenkistä, mistään kotiaskareista puhumattakaan. Niinä hetkinä, kun jouduin katsomaan jälkeläisemme perään yksin, suoritin tehtävääni käytännössä lattialta käsin makoillen ja heikkoja kieltolauseita huudellen. Onneksi mieheni otti mukisematta vetovastuun oikeastaan kaikesta, ja sain rauhassa keräillä voimia, joita ei koskaan tullut lisää, vaikka kuinka lepäsin.
Poissaolojen lisäksi pelkäsin paljastuvani ennen aikojani myös siksi, että raskausvatsani pamahti esiin siinä noin kuudennen viikon tienoilla. Tietenkään siinä kohtaa kyse ei ollut mistään muusta kuin jäätävästä turvotuksesta, onhan alkio tuossa kohdin niinkin iso kuin M&M-karkki. Ei muuta kuin sporttaamaan niitä kaikkein suurimpia telttapaituleita, ja näillä main jouduin myös tekemään ensimmäisen visiittini äitiysvaateosastolle. Iltaisin saatoin näyttää jo siltä, kuin viikkoja olisi ollut kuuden sijaan kolmekymmentäkuusi.
Edellisestä raskaudesta poiketen kerroimme uutiset myös lähipiirillemme aivan alkuvaiheessa. Viimeksi odotimme viikon 12-13 paikkeille nt-ultraan saakka (ensimmäinen ultraäänitutkimus kunnallisella niskaturvotuksen seulomiseksi), mutta nyt halusimme kertoa heti. Keskenmenon pelko kummitteli tietenkin mielessä, mutta toisaalta olisimme senkin halunneet käydä läheisten tukemana lävitse, mikäli näin olisi käynyt. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, oli kaikin puolin helpompaa, kun asiaa ei tarvinnut salailla ja kehtasimme pyytää apua esikoisemme hoitoonkin hieman matalammalla kynnyksellä.
Ensimmäiset raskausviikot ovat siis todellakin yhtä myllerrystä. Kroppa muuttuu kertaheitolla aivan hallitsemattomaksi laitokseksi samalla kun hormonitasapainon muutokset pistävät mielen sekaisin. Tämän lisäksi koko touhussa on läsnä mieletön innostus siitä, mikä tulisi olemaan kaiken tämän kärsimyksen lopputulema (oikeasti kaikesta alkuraskauden kamaluudesta huolimatta odotin innolla kuitenkin keski- ja loppuraskautta itsessäänkin). Toisaalta innostusta varjostaa jatkuvasti myös se keskenmenon pelko, ja ainakin itselläni fiilikset menivät jatkuvasti laidasta laitaan tästä syystä. Kuitenkin tieto siitä, että joka ikinen näillä viikoilla varmasti jossain määrin sitä keskenmenoa pelkää, on helpottava. Kuten sekin, että kaikesta koko prosessin monimutkaisuudesta huolimatta kaikki menee pääsääntöisesti kuitenkin ihan hyvin. Vaikka usein saatan ajatella asioista hieman Murphyn lakia mukaillen, tässä luotin ihme kyllä todennäköisyyksiin. Ja hyvä niin, koska tähän mennessä kaikki onkin mennyt juuri kuten pitää.
Ja vielä väärinymmärryksiä välttääkseni totean, että kaikista huonoista oloista huolimatta olen tietenkin ollut kaiken aikaa kiitollinen alkaneesta raskaudesta, koska se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Tiedän myös, että on ihmisiä jotka joutuvat sairaalaan vaikkapa hyperemeesin takia, tai kärsivät raskautensa aikana monin verroin enemmän kuin minä olen kärsinyt. Kunhan vaan purnasin 😉
elamaniaikaa.wordpress.com 