Puistoilu – tykkääkö siitä joku oikeasti?

Selfie puistossa, arvatkaa hävettikö ottaa!

Hiekkalootan reunalla hytisemistä rumassa joka sään goretex-asussa, ja minuuttien laskemista kotiinlähtöhetkeen? Vai sittenkin Airamin muki kädessä mammakavereiden kanssa höpöttelyä, ja sivusilmällä punaposkisen taaperon perään katsomista? En tiedä oliko minulla lopulta mitään ennakkokäsitystä tähän touhuun, mutta yllättävää ei ole se, että omalla kohdallani paikkansa pitää tuo ensimmäinen kuvaus.

Puistoilu ajatuksena sisältää valtavasti enemmän, kuin mitä se oikeasti on. Hiekkalaatikon reunalla istuminen nähdään usein symbolina pikkulapsen vanhemmuudelle ja omia lapsitoiveita puntaroidessa moni luultavasti näkee juurikin tämän kuvan mielessään lapsiarkea kuvitellessaan – joko positiivisena tai negatiivisena mielikuvana. Moni ajattelee hyvän vanhemmuuden olevan suoraan verrannollista sen kanssa, kuinka ylitsevuotavan överisti kykenee kiinnostumaan jälkeläisensä, no ei niin kovin kiinnostavista, hiekkakakuista. Meillä ei vielä liiemmin hiekkakakkuja tehdä, mutta olen nyt jo huomannut, että luultavastikaan en ole mikään superäiti, mikäli intohimo puistoiluun sen määrittää.

Viime aikoina havaittua.

Olimme tässä männäviikolla leikkipuistossa koko perheen voimin, ja siinä aikani kuluksi (vielä konttaava taapero kun ei kovin paljoa sitä teatteria tarjoile) pohdiskelin, että liekö olen ainoa täällä, joka mieluusti siemailisi vaikkapa minttukaakaota lämmikkeekseen – ja ennen kaikkea koko touhun mielenkiinnon nostattamiseksi. Olenko toden totta ainoa, jonka mielestä kerta viikkoon puistoilu riittäisi varsin hyvin?

Ympärillämme seisoskeli muutamia muitakin ruokakuntia. Oli niitä, jotka kirmasivat lapsensa perässä ihastellen ja hämmästellen kovaäänisesti jokaista tämän osoittamaa asiaa niin vakuuttavasti, että mahdollisesti kannattaisi miettiä teatterikouluun pyrkimistä. En usko, että kukaan täysjärkinen aikuinen voi ihan oikeasti olla niin kiinnostunut jostain sohjoisesta lumikökkäreestä, mutta löytäisinpä itsekin tuollaisen teeskentelyn taidon! Ja sitten oli tosiaan niitä, jotka näyttivät rehellisesti siltä, että olisivat mieluummin aivan missä tahansa muualla. No, ainakin muutaman minttukaakaokaverin voisin saada.

Murmelipäivien ahdistaessa kannattaa kuitenkin suunnata sinne puistoon

Näin kolmekymppisyyden tällä puolen olen havahtunut siihen faktaan, että oikeastaan tämä ennalta-arvattava, tasainen ja jopa hieman itseään toistava elämä on oikein nautinnollista. Tämähän nyt ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö minuakin joskus suoraan sanoen v*tuttaisi se, että nykyisin moni aikaisempi skumppapäivä, viimeisimpänä nyt vaikka uusi vuosi, on nykyisin melko pitkälti päivä muiden joukossa. Siellä sitä oltiin vuodenvaihteen aattona puistoilemassa kuten minä hyvänsä muunakin päivänä edellisvuonna. Toisaalta se puiston porttien sisäpuolella kohdattu ajattomuus (ja ajan pysähtyminenkin) on lohdullista näinä arkistuneina uusinavuosina – siellä ne muutkin tönöttävät niissä gore texeissään paljettikolttujen ja skumppabileiden sijaan. Ja onhan se kiva herätä uuteen vuoteen virkeänä ja levänneenä, voi vaikka lähteä taas puistoilemaan!

Puistoetiketti hakusessa

Koska olen introvertti ja pohdin jokaista kohtaamaani asiaa erittäin perusteellisesti, olen luonnollisesti löytänyt puistoilusta myös kasan ahdistavia piirteitä sekä asioita, jotka ammottavat edessäni edelleen yhtenä suurena kysymysmerkkinä. Ensinnäkin: pitääkö kanssapuistoilijoiden kanssa jutella? Itse olen välttänyt aikuisten välisen turhan small talkin toistaiseksi lässyttämällä jotain tyhjänpäiväistä Maralle, samalla toivoen tietenkin vimmatusti, että poika kiinnostuisi jostakin asiasta vaikkapa siellä puiston vastakkaisella laidalla. Toisaalta olen pannut merkille, että eivät ne muutkaan vanhemmat vaikuta kovin rupatteluhenkisiltä, osa jopa suorastaan torjuvilta, kun jotain erehtyy murjaisemaan. Parempi siis ehkä olla hiljaa?

Toinen alituisesti hämmennystä herättävä asia on se, että kuinka ookoo muka on vallata vauvakeinut noin suunnilleen koko päiväksi? Erityisen hauskaa silloin, kun se oma taapero ei tosiaan muista leikkikenttävälineistä mitään käsitä – seisot nyt siinä sitten tyhmän näköisenä keskellä puistoa vain todetaksesi, että edellisten idioottien jälkeen toiset ehtivät jälleen edellenne. Kerran jopa lähdimme puistosta häntä koipien välissä pois, kun emme vain koskaan kerinneet siihen vauvakeinuun. Se oli aika noloa. Pitääkö tässä tilanteessa siis ylittää kaltaiselleni sosiaaliselle perhoselle elintärkeä kymmenen metrin turvaväli, ja siirtyä siihen keinujen läheisyyteen kärkkymään niiden vapautumista? Entä jos nämä maratonkeinuidiootit luulevatkin, että hakeudun siihen jutulle!? Voisi näihinkin järjestää jonkinlaisen vuoronumerosysteemin. Olisivat ainakin pelisäännöt kaikille selvät!

No onko sinne puistoon sitten mentävä ihan joka ikinen päivä?

Tällä hetkellä, kun Mara ei vielä kävele, tarkoittaa puistoilu meidän kohdallamme tosiaan käytännössä noin viiden minuutin keinumista, ja sitten muutamien minuuttien epämääräistä maassa möngertämistä. Tämän jälkeen lapsi ryhtyy joko makaamaan apaattisena maassa tai alkaa huhuilla apuja puistojen kalteriaitoihin nojaten. Koitappa siinä nyt sitten tsempata pompomit suhisten toista puistoilemaan, kun se on niin kivaa!

Joinain (=melko useina) päivinä onkin siis hieman työlästä perustella itselleen, että rimpuilun ja karjumisen säestämä pukeutumisperformanssi olisi sen arvoista. Kotipäiviä on siis vietetty. Olenkin korvat helottaen lukenut, kuinka jotkut ulkoilevat puistoissa jopa kahdesti päivässä, TUNTEJA KERRALLAAN. No, meilläpä kasvatetaankin selkä pelituoliin kiinni kasvanutta energiajuomaa kittaavaa lasta, joka näkee auringonvalon ainoastaan, jos se sattuu vahingossa jostakin hirrenraosta hänen peliluolaansa heijastumaan. Eikös se E-urheilukin ole ihan oikea juttu tätä nykyä?

Vertaistukea

Juttelin tässä ystäväni kanssa puhelimessa ja onneksi sain kuulla, etten ole ainoa joka kokee niin, ettei se lyhyt puistoilu kovinkaan usein ole sen manaajatyyppisen pukeutumisraivon arvoista. Myös toinen hyvä ystäväni on myöntänyt, ettei oikeastaan pidä koko touhusta. Olenkin aivan varma, että harva meistä varmaan oikeasti nauttimalla nauttii siitä puistoilusta, osasta vain kehittyy parempia teeskentelijöitä kuin toisista – ainakin näin haluaisin uskoa.

Toisaalta jos joku asia tuntuu nyt puisevalta, ei se välttämättä ole sitä ihan aina. Kuten niin monessa muussakin asiassa, uskon että seuraava vaihe, eli kävelemään oppiminen, korjaa ainakin osittain tämänkin stressin puolestani. Ei siis niin, että Mara saisi tällöin lähteä keskenään sinne puistoilemaan (ei toki hullumpi ajatus tämäkään), vaan että ehkäpä siellä puistossa viihdyttäisiin kaikki hieman paremmin sitten. Ja jottei nyt mentäisi aivan väärinymmärryksen puolelle, niin kyllä meillä ulkoilusta pidetään! Aivan erityisen paljon pitäisin esimerkiksi vastapäisen pikkumetsän ihmettelystä taaperon kanssa, mutta ei sekään vaikuta vielä oikein häntä ihastuttavan (tänäänkin tonki roskakatoksessa hiekoitussoraa antaumuksella noin kymmenen minuuttia). Siispä odotellaan.

Mitäs fiiliksiä puistoilusta?