Tänään on törmännyt paikassa kuin paikassa harvinaisen tyytyväisiin toteamuksiin siitä, että vuosi 2020 alkaa olla näillä näppäimillä taputeltu. Koronapandemian ja sen vaikutusten vuoksi vuosi on ollut jokaiselle varmasti poikkeava, mutta vuoden tarjoileman paskan määrä ei tokikaan ole jakautunut kovin tasaisesti. Itse olen aika ajoin (kiihtyvässä tahdissa kohti vuoden loppua) sadatellut näitä hiton rajoituksia ja sitä, kuinka mitään ei voi tehdä. Ei voi mennä elokuviin, ei teatteriin, ei viettämään iltaa pitkän kaavan kautta, ystäviä ei olisi kovin suotavaa tavata, eikä kaupoilla ole kiva käydä maskin kanssa. Mutta sitten, nämä nimenomaiset sadattelun aiheet koskevat kaikkia, sen lisäksi iso osa ihmisistä on saanut harteilleen vielä peräkärryllisen lisää sitä itseään.
On konkursseja ja niiden partaalla taiteilevia yrityksiä, on lomautuksia ja epätietoisuutta työn jatkumisesta. On ihmisiä, joiden taloudellisen turvan tunne on tämän vuoden myötä mennyttä. On maaliskuusta asti yksinään elelleitä vanhuksia ja isovanhempia, jotka eivät saa tavata lastenlapsiaan. On ihmisiä joilla hajoaa pää etätöihin. On aika paljon ihmisiä, joiden viimeinen murhe tällä hetkellä on se, ettei saa tehdä mitään kivaa. Hävettää.
Olen nähkääs äärettömän onnekas saadessani todeta, että mikään ylläoleva ei ole totta kohdallani. Tuntuukin nyt hieman typerältä ehkä sitten listata niitä hyviä ja mukavia huomioita tästä vuodesta – vuodesta, joka oli minun kohdallani kokonaisuudessaan oikeinkin mukava, mitä nyt en sinne leffaan päässyt.
Ulkoilu. Tänä vuonna tuli ulkoiltua paljon. Etenkin talvi ja alkukevät olivat aikaa, kun sunnuntaisin lähdettiin useamman tunnin kävelyille kiirettä pitämättä. Tampereella Koukkuniemen/Lapinniemen alue, Hatanpään Arboretum, Kaupin metsä, Pyynikki ikisuosikkeinamme, sekä lukuisat luonnonpuistot tuli koluttua, osa useampaankin otteeseen. Parasta ovat kiireettömät kävelyretket, jolloin on aikaa pysähtyä kuvailemaan, ja hörpätä kahvit kaikessa rauhassa. En tiedä johtuuko ulkoiluinnostuksen lisääntyminen ympärilläni tästä poikkeusajasta vai siitä, että kolmikymppisyys on vahvasti läsnä myös lähipiirissäni sekä seuraamillani somekanavilla. Vaikka johtuisikin ensimmäisestä, luulen että tätä perinnettä tullaan pitämään yllä ainakin meidän perheessämme!
Valokuvaaminen. Tänä vuonna tuli otettua aivan älytön määrä kuvia. Haaveissa olisi joskus käydä valokuvauskurssi ja opetella käyttämään kunnon järjestelmäkameraa, mutta toistaiseksi tämä Huawei P30 varsin mainioine kameroineen saa riittää. Kuvatkin tulee räpsittyä pitkälti sen mukaan, mikä kuvakulma kulloinkin miellyttää silmää, mutta itsellenihän nämä kuvat ovatkin! Seuraavana toimenpiteenä olisikin järjestellä vuoden kuvat ulkoiselle kovalevylle talteen ja aloittaa ensi vuoden kuvailut puhtaalta kamerarullalta.
Leipominen. Tänä vuonna olen päässyt harjoittamaan luovaa puoltani varsin paljon. En ole mikään kummoinen leipuri, mutta kakkujen tekoon ihastuin keväällä, ja mielestäni ihan kelpo kakkuleipuriksi sitten lopulta tulinkin. Nyt syksyn mittaan kun rajoitukset ovat kiristyneet kiristymistään, ei ole oikein kannattanut kakkuja leipoa, mutta eiköhän tätäkin taitoa päästä jälleen ensi vuonna hiomaan.
Oma piha. Loppukeväästä ja kesästä tuli nautittua omasta pihasta aivan olan takaa. Sää oli ihana aina toukokuusta heinäkuuhun ja tuolloin se kodin ulkopuolisen tekemisen puute ei todellakaan haitannut. Kesällä syötiin ulkona mahdollisimman paljon ja iltaisin vetäydyttiin terassilasien suojiin jatkamaan iltaa, kunnes malttoi viimein lähteä nukkumaan. Olen tätä ennen asunut koko ikäni kerrostalossa, enkä juuri osannut aiemmin sitä omaa pihaa kaivatakaan – tämä vuosi kyllä teki siihen muutoksen. Ensi keväältä odotan erityisesti sitä, että näen jälleen pihan heräävän henkiin tuolta kaiken lumen (loskan) alta.
Pihassa kuopsuttelu. Pihassa tuli vietettyä sen verran aikaa, että hurahdin puutarhahommiin ihan täysillä. Selkä vääränä kitkin vuosien ajan levinneitä rikkaruohoja, suunnittelin perennapenkkiä ja opiskelin puutarhanhoitoa. Loppukesän superhelteiden pakotettua suurimmaksi osaksi sisätiloihin innostus hieman lopahti ja aika iso osa kukistakin taisi nuupahtaa. Mutta ei se mitään, onpahan ensi keväälle jälleen tekemistä! 😀
Kirjoittaminen. Aika tarkalleen tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni, ja edelleen olen sitä mieltä, että blogin aloittaminen oli aivan mahtava päätös. Kirjoittaminen on niin lähellä sydäntäni, että on ihanaa, kun sille on varattuna nyt aivan oma paikkansa. Samalla saan toki alustan näille amatöörivalokuvilleni, eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kirjoittaminen jatkuu ensi vuonnakin, se on aivan varma.
Töihin paluu. Palasin elokuun alussa töihin terveyskeskukseen äitiyslomalta, jolla olin ollut vuoden. Itse työ ei niinkään jännittänyt, mutta koronapandemian keskelle palaaminen kyllä jännitti. Etenkin kun vastassa oli kunnan tartuntatautivastaavan pesti. Omaksuttavaa oli alkuun aivan hirveästi, kaikki kun vieläpä tapahtui sen oman virkatyön ohessa, mutta hiljalleen asiat selkiytyivät, ja joululomalle sain jäädä kohtuullisen varmana osaamisestani. Kaiken kaikkiaan töihinpaluu on ollut aivan ihanan virkistävää ja nautin töissä olosta, toisaalta kotiin on aina ikävä ja kotiin saapuminen on päivän paras hetki. Aika win-win etten sanoisi.
Koti. Koti on aina tärkeä paikka, mutta tällaisina aikoina sen merkitys korostuu entisestään. Olemme asuneet nykyisessä kodissamme nyt puolitoista vuotta, ja tässä ajassa tästä on hioutunut aivan äärimmäisen rakas ja tärkeä paikka, jonka jokainen nurkka huokuu lämpöä ja turvaa.
Perhe. Nämä tyypit! Tänä vuonna on tullut vietettyä aikaa yhdessä enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella, etenkin vuoden alkupuoliskon aikana lähes 24/7 ja nyt syksylläkin varsin tiiviisti. En nyt aivan voi valehdella ja väittää, etteikö ensi vuodelta toivoisi hieman elinpiirin laajentumista kotineliöiden ulkopuolelle, mutta vaikkei tämä nyt heti näköpiirissä olisikaan, uskon hyvän meiningin jatkuvan edelleen. Oma pieni yksikkömme on hioutunut tiiviiksi tänä aikana, ja olen niin onnekas saadessani kutsua näitä kahta perheekseni.
Sen oman ydinperheen lisäksi olen onnellinen myös siitä, että Maran molemmat isovanhemmat kuuluvat tiiviisti elämäämme ja omaakin mummuani olen päässyt tapaamaan säännöllisesti, erityisolot tietenkin huomioiden. Ystävien kanssa on tullut olosuhteiden pakosta keksittyä toisenlaisia yhteydenpitotapoja. Ja vaikka näkemättömyys välillä kirpaiseekin, kestää kaiken tämän sen ajatuksen myötä, että siellä ne parhaat ystävät kyllä odottavat tämänkin ajan jälkeen.
Tänä vuonna ei siis juuri leffassa käyty, eikä liioin vietetty isoja juhlia isolla porukalla. Sen sijaan tänä vuonna on tullut hidastettua elämää sille tasolle, että ne parhaat asiat ovat päässeet astumaan valokeilaan. On tullut muistettua jälleen mikä on tärkeää siinä kohtaa, kun kaikki ylimääräinen kuorrute riisutaan pois. On ollut kerrankin aikaa tehdä ja kokeilla, innostua ja antaa innostuksen lopahtaa. On ollut aikaa tylsistyä kuollakseen, ja muistaa jälleen, että vaikka nykymaailman hektisessä menossa voi niin luullakin, ei siihen tylsistymiseenkään kuole. Tämä vuosi on ollut todella tärkeä hidastamisen paikka monelle, eikä vähiten itselleni, ja tämän vuoksi vuosi 2020 oli ainakin omalla kohdallani hyvin merkityksellinen.
Tämä vuosi vaihtuu villasukissa kotona. Saunassa on käyty ja mies tuli juuri kotiin pizzojen kera. Ei kovin glamoröösiä, mutta sopii sekä minulle että vuoden teemaan paremmin kuin hyvin!
Ihanaa uutta vuotta 2021!
elamaniaikaa.wordpress.com 