Rutiineista rentoutta – kuinka hemmetissä tämä paletti pidetään kasassa?

Minä olen varsin pedantti ihminen ja pidän itseäni melko kyvykkäänä siinä mitä tulee järjestelmällisyyteen ja asioiden organisointiin. Toisin sanoen siis en voi sietää sitä, että asiat ovat levällään – en sanan konkreettisessa merkityksessä enkä muutenkaan. Vaan nytpä, kun olen harjoittanut työssäkäyvän äidin elämää reilut kolme viikkoa, löydän itseni tilanne toisensa jälkeen keskeltä suoranaista leväperäisyyttä ja kaaosta. Kuten olen aikaisemminkin tainnut mainita, olen sekä sotkuinen että siisteyttä rakastava ihminen – kombinaatio, joka on jollakin ilveellä pidetty kurissa siisteyden voitoksi kuluneiden vuosien ajan. Mutta nyt. Nyt täällä elää myös pyörremyrskyn lailla etenevä vauva, jonka statuksen muuttuminen taaperoksi aivan pian ei varsinaisesti helpota asiaa.

Silloin kun Maraa ei vielä ollut ja elelimme aivan tavallista kahden työssäkäyvän aikuisen arkea, pidin itseäni hyvinkin kiireisenä ihmisenä, ja sovittelin jatkuvasti menojani kalenterin sivut viuhuen. Silloin puolestaan, kun olin Maran kanssa kotona äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla, päivät tuntuivat vilisevän ohitse erinäisten menojen ja no, niiden rutiinien lomassa. Nyt voisin ottaa pikajunan takaisin menneisyyteen ja antaa pienen kipakan opetuksen entiselle, muka-kiireiselle, itselleni – tai kuten täällä Tampereella sanotaan: älä nyvviitti.

Olen tehnyt viimeiset kolme viikkoa kellon ympäri töitä. Siis tullut töistä kotiin ja jatkanut täällä täyttä höyryä niin, että ensimmäistä kertaa olen istunut alas usein siinä yhdeksän maissa illalla. Mieheni, joka on tosiaan loppuvuoden Maran kanssa kotona, aloitti tässä hiljan (etä)opiskelut, ja ensimmäisen viikon kissanhännänvedon jälkeen sovimme kaikessa sovussa, että arkena minä hoitaisin huushollin ja Maran töistä palattuani, jotta mieheni saisi keskityttyä opintoihinsa. Ratkaisu tyydytti molempia sikäli, että tässä lyhyiden aikablokkien tahdittamassa arjessa on aivan suoranaista haaskausta, että me molemmat pällistelisimme ruokaansa pitkin keittiötä viskelevää Maraa ja laulelisimme muina tiernapoikina siellä tuutulauluja nukkumaanmenoajan koittaessa. Mieheni saisi lukea rauhassa ja minä saisin tahdittaa arki-ilta-askareeni omalla tavallani.

Tosiaan, kuten on ehkä jo saattanut käydä selväksi, en voi sietää keskeneräisyyttä, vaan pidän siitä että asiat saatetaan kerralla loppuun. Olen myös ajanut itsenikin lähes loppuun tämän nimenomaisen asian tavoittelussa. Yleislääkärin työssä kun asiat ovat aina enemmän tai vähemmän kesken, eikä työ todellakaan lopu tekemällä – vaikka resepti- ja labrapiikin tyhjentää joka päivä, odottaa siellä seuraavana aamuna samanlainen kattaus uusia. Ja vauvan kanssa, silloin sitä vasta keskeneräisyyttä joutuu sietämäänkin. Vaikka kuinka siivoaisit ne vauvan heittelemät ruuat muina tuhkimoina pois, sama setti on siivottavana jälleen muutaman tunnin kuluttua. Kuten ne lelut. Ja pyykit. Ja ruuat ja tiskit ja IHAN KAIKKI.

Tätä keskeneräisyyden tunnetta olen sietänyt aikaisemmin kenties siksi, että se on koskettanut vain osaa elämästäni aina kerrallaan, mutta näin kokonaisvaltaisen keskeneräisyyden tunteen varalle en ole vielä kehittänyt kompensaatiomekanismeja. Ja erittäin hyvä niin, koska jossain kohtaa paska osuisi kyllä tuulettimeen – mahdollisesti kirjaimellisesti. Olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että sikäli kun nykyinen elämäni ei ole mahdutettavissa kontrollinhaluisiin muotteihini, minä olen se jonka tulee muuttua.

Olen aikaisemmin ollut sitä mieltä, että mieluummin siivoan kerran kunnolla kuin useana päivänä vähän. Liikun mieluummin kolme kertaa viikossa hampaat irvessä kuin joka päivä hieman. Olen mieluummin yhtenä päivänä viikossa kaksi tuntia ylitöissä kuin vartin joka päivä ja toisena päivänä pesen apinanraivolla pyykkejä sen sijaan, että pesisin koneellisen päivittäin. Tajuatte varmaan ajatuksenkulkuni. Kuitenkin nyt, kun töiden jälkeen käteen jäävä aika on suunnilleen vakio, en todellakaan halua kuluttaa yhtään liikaa Mara-aikaa edellä mainittuihin asioihin, ja näinpä olen hiljalleen alkanut muokata omia tottumuksiani sen mukaisiksi.

Pyrin tekemään ruokaa kahdesti (arki)viikkoon, mahdollisimman helppoja laatikkoruokia tai isoja satseja pastaa – hyvästi kasarien parissa nyhjääminen, se on suurtalouskeittiömeininkiä nyt. Pyrin myös tässä ohessa tekemään Maralle ruokaa pakkaseen, Simppelin sormiruokakeittiön ohjeilla on tehty yhdet jos toisetkin pannarit ja linssipyörykät, ja hyvin maistuvat. Jatkossa pyrin kehittämään toimintaani vielä enemmän siihen suuntaan, että söisimme kaikki samaa ruokaa, toki suolattomana vauvalle.

Pyrin pesemään pyykkiä joka toinen päivä, näin ollen tästä maailman veemäisimmästä toiminnosta ei tule ylitsepääsemättömän tuskaisaa, vaan pyykkikoriin mahtuu aina likaisia pyykkejä – ja niitähän meinaan tulee.

Pyrin kerryttämään askeleita arjessa ainakin sen 10 000 per päivä, jos jonakin päivänä askeleet uhkaavat jäädä vajaaksi, voin lähteä Maran kanssa puistoon kävellen ja täyttää liikunta-annokseni samalla. Lisäksi pyrin jumppaamaan 15 minuutin ajan joka ilta jumppakuminauhan (well hello vanhuus!) kanssa. Tämä on ollut testissä nyt kuluneen viikon ja voin sanoa että toimii! Siinä missä en todellakaan löydä ikinä kokonaista tuntia tuon kuminauhan kanssa touhuamiseen, menee vartti helposti Maran nukahtamista valvoessa ja tauoilla tuttia nostellessa. Tällä metodilla ehtii hyvin käydä koko kropan kahdesti viikossa läpi, ja silti tuntuu, ettei siihen kulu aikaa yhtään ylimääräistä – normaalistihan selailisin Facebookia tuon nukuttamistouhun ajan.

Heti Maran nukahdettua käyn nopeasti koko huushollin läpi ja vien kaikki ympäriinsä lojuvat tavarat paikoilleen, olkoonkin että ne löytyvät lattialta taas seuraavana iltana. Näin säilyy edes jonkunlainen tolkku siisteyden suhteen ja ikinä ei ole tekemistä juurikaan enempää kuin edellisenäkään iltana.

Kun olen nyt toiminut edellä mainitulla tavalla noin pari viikkoa, koen että arki on ihan oikeasti selkeämpää, vaikka joudunkin joka päivä tekemään vähän jotain. Kuitenkin suurin muutos on tapahtunut korvieni välissä, koska en tiedä missä neuroottisuudessani muuta kuvittelin, mutta elämähän on yhtä keskeneräisyyttä kaikkinensa. Jos aina ajattelee elämäänsä projektina projektin perään, tai hahmottaa oman aikajanansa ainoastaan erilaisina etappeina ja niiden väliin jäävänä harmaana massana, jää oikeasti aika paljon elämää elämättä.

On ollut aika ihanaa pysähtyä ruokapöydän ääreen ja tietoisesti antaa niiden tiskien vielä hetken olla. Käyttää mieluummin se aika määrätietoisesti bataattilohkojaan heittelevään Maraan ja oikeasti huomata se, että joistakin asioista – myös siitä omasta hallinnantarpeesta – voi tulla aivan toissijaisia kun jotain tärkeämpääkin on.