Tänä viikonloppuna sen tunsi, nimittäin kesän taittumisen kohti syksyä. Eikä haittaa tippaakaan! Vaikka olen keskikesällä syntynyt, olen henkeen ja vereen syksyihminen, ja tänäkin kesänä olin saanut helteistä tarpeekseni jo heinäkuussa. Syksyyn liittyy jollakin tapaa aina uuden alun fiilis, ja vaikken enää vuosiin ole koulunpenkille palannutkaan, ostan edelleen joka syksy uuden lukuvuosikalenterin ja kaivan stabiloni esiin. Syksyyn liittyy ihana tunne arkeen palaamisesta, rutiineista ja siitä, että elämä palautuu kesähummailujen jälkeen taas tuttuihin ja turvallisiin uomiinsa. Syksyn tullen on ihana kaivaa taas neuleet ja välikausitakit esiin, ja pukeutua housuihin ilman että yhteenhinkkautuvat sisäreidet tekevät kesämekkojen helmoissa jokaisesta päivästä painajaisen.
Tämä viikonloppu oli siis minun kalenterissani kesän viimeinen, ja aivan se kuuluisa piste iin päälle olikin!
Perjantaina ajoin nilkka suorana töistä kotiin, jossa minua tervehtivät mieheni ja kuohuviinipullo, päätimme nimittäin juhlistaa keskiviikkona olevaa kolmatta hääpäiväämme hieman etukäteen. Mara oli roudattu hoitoon mummulaan hyvissä ajoin, ja oli aivan ihana valmistautua iltaan kotona kaikessa rauhassa, musiikkia, terassilla istuskelua ja Trivial Pursuitia.
Kahdeksan maissa otimme taksin alle ja suuntasimme keskustaan. Oli aivan ihana sää, leuto tuuli syksyisine vivahduksineen ja kaupungin ylle laskeva aurinko. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, luultavasti muutama muukin oli kietomassa kesäänsä pakettiin. Johan edellisistä ravintolatreffeistä olikin aikaa, edellisen kerran kävimme oikein kunnolla ravintolassa nimittäin ystävänpäivänä.
Ravintolaksi valikoitui pitkän pohdinnan jälkeen Periscope. Valitsimme alkupalalistalta useamman ruuan ajatuksella, ettemme ottaisi tavan pääruokaa lainkaan. Tarjoilija suositteli kolmesta neljään annosta per syöjä, ja käsittääkseni tämä pienempien annosten lista on juurikin tätä tarkoitusta ajatellen niin laaja.
Lautasille päätyi grillattua kesäporkkanaa, dumplingeja, scampicevicheä, lammaspastramia, tartaria, voissa haudutettua siikaa ja kanavarras. Ruoka oli aivan erinomaista, rohkeita makuja ja hienoja yhdistelmiä. Mutta. Sitä oli aivan liian vähän! Siinä kohtaa kun odotimme enää yhtä lautasta saapuvaksi, oli aivan pakko tilata vielä toiset dumplingit, koska nälkä oli edelleen kiljuva. Kyseessä ei suinkaan ole ainoa ravintola, jossa nykyisellään tarjoillaan pieniä annoksia jaettavaksi, ja nämä olivat kyllä vertailussa aivan todella pieniä. Kokoluokka vastasi ehkä jonkinlaisen 7-8 ruokalajin maistelumenun annoksia, eli siihen nähden tuo 3-4 annosta per syöjä ei kyllä ihan pidä paikkaansa.
Ravintolan jälkeen suuntasimme vielä ravintolan kattoterassille hetkeksi istuskelemaan ja päivittelemään sitä kuinka vanhoiksi siellä olomme tunsimme. 😀 Hieno paikka tuo terassi, jotain sellaista ulkomaafiilistä siinä oli, ja olipahan muuten tämän kesän ensimmäinen (ja viimeinen) terassivisiitti! Sen verran vanhuuttamme kuitenkin vielä alleviivasimme, että palasimme jo hieman yhdentoista jälkeen kotiin. Nykyään kun ei oikein enää tahdo jaksaa riekkua ulkona yömyöhään ensinnäkin siksi, että aikaiset aamut painavat aika paljon silmäpusseissa jo valmiiksi, ja toisekseen sitä on varsin tietoinen siitä, että seuraavana päivänäkään ei saa vain maata käsi sipsipussissa koko päivää, vaan jonkinlaisessa toimintakunnossa olisi oltava.
Lauantaina haimme Maran kotiin, ja olipahan ihan kamala ikävä! Mummulareissu oli mennyt tosi hyvin, siellä oli painettu menemään pitkin huushollia ja tutkittu jokaikinen nurkka. Tässä kohtaa on pakko olla kyllä tyytyväinen siihen päätökseen, että vastoin kaikkia niitä huono vanhempi-fiiliksiä jätimme pojan jo muutaman kuukauden ikäisenä ensimmäistä kertaa isovanhemmilleen yökylään. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, etteikö tyyppi pärjäisi yön yli jommassa kummassa mummulassa. Olemme siitä onnekkaita, että molemmat mummulat ovat parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä, ja Mara onkin nähnyt molempia isovanhempiaan hyvin säännöllisesti noin kerran viikossa. Vaikka itse toki itken edelleenkin vuolaasti jättäessäni pikkuisen hoitoon, on ihanaa kun ei tarvitse miettiä mitään vierastamisia tai itkuja – tiedän että siellä pärjätään ja poika on vallan riemuissaan ollessaan isovanhempiensa huomion keskipisteenä.
Lauantaina kävimme kiertelemässä antaumuksella Ratinan K-Marketissa ja tuhlasimme suunnilleen koko seuraavan viikon ruokabudjettimme viikonloppupäissämme tehtyihin ostoksiin. Harmikseni Mara ei oikein arvosta suomalaisten vadelmien ja pensasmustikoiden kohtuulisen kirpakkaa kilohintaa, vaan heittelee ne pitkin lattioita – itse toki konttaan sitten perässä ja pistelen tarkan markan naisena ne suuhuni.
Jos perjantaissa oli pitkästä aikaa ihanaa menotunnelmaa, tuli kiireettömästä ja verkkaisesta lauantaista nautittua sitten senkin edestä. Istuskelin pitkät tovit terassin rappusilla katselemassa kotiaan ratsaavan Maran touhuja ja nautiskelin kahvia. Illalla lämmitettiin sauna ja köllöteltiin sohvalla kaikessa rauhassa. Jos (ja kun) jatkossakin aion joskus vielä kotinurkista viihteelle lähteä, on se aivan ehdottomasti kyllä tehtävä perjantaina, jolloin pienestä kohmelostakin huolimatta seuraavana päivänä on vielä koko viikonloppu edessä.
Sunnuntaina kiireetön tunnelma jatkui. Marakin nukahti aamumaitonsa jälkeen vielä uudelleen ja vasta puoli kymmeneltä pinnasängystä kuuluva kiekuminen pakotti meidätkin ylös. Olen siis maailman aamuärein ihminen, ja kuka tahansa joka koskaan on ollut kanssani aamuisin tekemisissä tietää, ettei minulle kannata puhua ensimmäiseen puoleen tuntiin mitään. Paitsi Mara. Mutta onneksi tyypillä onkin maailman valloittavin harvahampainen hymy, jolla hän tervehtii ponnekkaasti pinnasängyssään seisoen – kyllä siinä sulaa tämänkin aamujäärän sydän.
Ystävän kanssa käydyn vajaan tunnin puhelinkeskustelun jälkeen pakkasimme karavaanimme ja otimme suunnaksi Hämeenpuiston käsityöläis- ja katuruokamarkkinat. Ihmisiä oli, muttei aivan älyttömästi kuitenkaan, turvavälejä oli kohtuullisen helppoa noudattaa. Juustohampurilainen, senegalilainen grillikana tomaattisella riisillä sekä senegalilainen lihapasteija valikoituivat meidän lounaaksemme ja hyvää kyllä oli! Mara nautiskeli omia puffejansa ja banaaniansa rattaissa muina markkinavieraina ja nauroi heikkopäisenä jokaikiselle vastaantulijalle – on muuten kohtuullisen kova nauramaan tuo tyyppi kun sille päälle sattuu. Naurusessio päättyi toki sittemmin koko Hämeenpuiston matkalta raikuvaan karjuntaan, joten päätimme suosiolla vetäytyä takavasemmalle. Odottelin pojan kanssa autossa, kun mieheni jonotti meille vielä 40 minuutin jonotusajalla palvelevasta venezuelalaiskojusta kotiinviemistä. Sekin oli hyvää, oli odottamisen väärti.
Rattaissa karjuvan vauvan viihdyttäminen on kyllä ehkä kaikkein haastavinta, mitä olen tässä äitiyshommassa tähän saakka kohdannut. Ja kun se karjuminen ei ole mitään söpöä huudahtelua, vaan sellaista huutoa, että koko poika muuttuu hetkellisesti tomaatinpunaiseksi ja lähistöllä olevien rakennusten suunnittelijat saavat toivoa, että ovat tehneet lujuuslaskemansa mieluiten hieman varman päälle.
Loppuillan olenkin siivoillut Maran vaatekaappia, varastoinut pieneksi käyneitä vaatteita ja laittanut osaa kiertoon. Tätä toimintaa toki on hieman hidastanut se, että tämä henkilö on roikkunut puolet ajasta housunlahkeessani väsymystään huutaen. Miellyttävää tuon karjumisen lisäksi nimittäin on se, kun yrität pitää vauvaa hereillä yöunille asti silloin, kun päiväunet ovat jääneet aivan liian lyhyiksi. Kokeiltiin kaikki lelut, kattila ja vispilä, Pipsa Possu ja kylpy – huutoa seurasi kaikesta. Kylpykin haavoitti sielua siinä määrin, että vihdoin omaan sänkyynsä päästyään herra laittoi pontevasti tutin itse suuhunsa ja tuijotti sen näköisenä, että tulipahan tämäkin farssi viimein päätökseensä.
Kesä 2020 oli aivan ihana, ja tämä viikonloppu sitäkin ihanampi, mutta kyllä nyt jo riittää – tervetuloa syyssateet ja sohvannurkka, olen valmis!
elamaniaikaa.wordpress.com 