Mara on nyt 10 kuukautta. Ymmärtää jo kaikenlaista, kuten sen, että hänen elinpiirinsä on muutakin kuin olohuoneessa sijaitseva leikkimatto – ja tällä kolumbusmaisella mentaliteetilla toki sitten tutkiikin ympäristöään. Perässä saa siis juosta. Muistan kuinka taannoin tuskastelin kirjoituksessani sitä, kuinka koen etten oikein osaa viihdyttää tuota lattialla tönöttävää pienikokoista ihmistä, no sitä ongelmaa ei tosiaankaan enää ole. En voi sietää näitä ”nauti nyt kun vielä voit”-tyyppisiä kommentteja (joita voi siis laukoa väliin kuin väliin, koska ilmeisesti aina on odotettavissa vieläkin pahempaa), mutta jos siellä ruudun toisella puolen joku nyt sattuu tuskastelemaan saman asian kanssa, niin sanonpahan vaan, että NAUTI NYT PERKELE VIELÄ KUN VOIT.

Vauva siis hahmottaa ympäristöään ja melkoisesti hahmottaakin, mutta niin hahmottaa myös paljon muuta. Kuten äänenpainoja, naurua ja erilaisia sanoja, kuten ei. Hän ryömii kohti sähköpistoketta, ja sanon painokkaasti ei. Hän pysähtyy, katsoo minua vakavasti, heiluttaa päätään sivulta sivulle ja sanoo ei – ja jatkaa matkaansa sormi ojossa kohti sähköiskua. Pitää minua vissiin pilkkanaan. Vaikkei sanoma ehkä menekään perille, en voi muuta kuin kauhistella sitä faktaa, että tuo pieni mötikkä alkaa oikeasti tajuta asioita.
Kuten sitä että minä kiroilen välillä (=jatkuvasti) kuin merimies – mistä ihmeestä saan vastineet kaikille niille puhettani elävöittäville kirosanoille, joita viljelen kuin vanha kunnon siideriteini Mäkin kulmalla konsanaan? Eihän minun puheestani jää jäljelle enää mitään!

Haluaisin myös, että Maralla olisi kohtuullisen seesteinen lapsuus ja tunne siitä, että kotona on rauhallinen ja leppoisa meininki. Että jaksaisin aikuisena ihmisenä ottaa vastaan kaiken sen, mitä vastaan tuleekaan, enkä ainakaan joka kerta näyttäisi turhautuneisuuttani ympäristölleni. Eräänä aamuna olin niin kiukkuinen mieheni herättäessä minut vauvanvahtivuoroon, että HUUSIN, etten kertakaikkiaan kestäisi tätä enää tippaakaan, vaan muuttaisin Intiaan vuorille asumaan. Well hello vaan seesteinen äiti siellä. Onneksi, onneksi mieheni älysi pitää sillä hetkellä päänsä kiinni, mielensä teki kuulemma kysyä, että mitenköhän ihmeessä siellä pärjäisin, kun vihaan intialaista ruokaa.
Kissat. Meillä on niitä kolme, ja tiuskin niille jatkuvasti. Vauvan viedessä jatkuvasti huomioni en voi sietää vielä kaiken päälle jaloissa naukuvia kissoja – ja niiden pitäisi olla itsenäisiä eläimiä. Puhuin miehelleni taannoin, kuinka haluan ehdottomasti Maran oppivan kotoa sen, että eläimiä pitää kohdella kunnioittavasti. Kyllä varmaan juurtuu tuokin oppi aivan selkäytimeen asti, kun ensimmäisenä aamulla käsken jalkoihini säntääviä kissoja painumaan sinne minne aurinko ei paista (huom. nyt kun en enää kiroile, aiemmin ilmaisu oli vieläkin karskimpi).
Toisten ihmisten kunnioittaminen, se vasta tärkeää onkin, ja yksi tärkeimpiä oppeja joita haluan jälkeläisemme kotoa omaksuvan. Kyllä vaan esimerkillisesti minäkin kunnioitan muita ihmisiä. Etenkin jalankulkijoita. Jotka kävelevät suojatielle JUURI SILLOIN KUN MINULLA ON KIIRE. Miinus muutama kirosana. Ja ratin hakkaaminen.

Mutta oikeasti, vähän ahdistaa kyllä se, etten ole tajunnut, kuinka suurennuslasin alla tulisin itse tässä kohtaa olemaan. Ja seuraavat ties kuinka monta kymmentä vuotta. Nyt on jotenkin iskenyt aivan täysillä se fakta nimittäin, että tämä meidän tyyppimme tosiaan kuvittelee meidän vanhempien olevan suunnilleen niitä ainoita jees-tyyppejä tässä maailmassa (tällä hetkellä, tiedostan kyllä, että tämä fakta ei kovin hyvin kestä ajan hammasta) , ja tässäkö nyt sitten oikeasti pitäisi jotenkin osata olla hyvänä esimerkkinä – noin niinkuin ihan kaikessa? Entä jos minä olen stressaantunut, aistiiko vauva sen yleisenä ilmapiirin muutoksena ja kokeeko se itse olevansa syypää siihen? Jos huudan muuttavani sinne Intian vuorille, ajatteleeko Mara, että hän on jotenkin huono vauva, kun äitinsä haluaa niin kauas pois? Aivan KAMALAA.

No ei siinä tarpeeksi, että koen jo valmiiksi stressiä siitä, miten epävakaan ympäristön pelkään luovani kasvavalle lapselle. Kun on nämä muutkin paineet, joita kohtaan jatkuvasti arjessa.
Meidän unirytmimme (hahaa, monikossa mennään) on jo pitkään ollut melkoisen löyhä. Öisin Mara kyllä nukkuu, mutta päivisin aivan miten sattuu. Perehdyin eräänä päivänä asiaan hieman tarkemmin, ja minulle selvisi, että suurin osa vauvoista noudattaa tietynlaista päivärytmiä, joka perustuu hereilläoloaikoihin. Mitä helvettiä, en ollut koskaan tällaisesta kuullutkaan! Ruksi kohtaan huono äiti, meidän vauvamme on ajelehtinut epämääräisten rutiinien aallokossa nyt jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme pari päivää kyseisellä metodilla menneet, alkavat päivätkin saada hienoisesti rakennetta, no ihmekös. Ja siis stressaavaa tästä tekee se, että tämänkin asian myötä alan epäillä omaa kyvykkyyttäni tiedonhakuun, mistä ihmeestä kaikki muut ovat älynneet etsiä miten kymmenkuinen nukkuu? Ja joo, tiedän että lapsia on kasvatettu myös ennen internetin keskustelufoorumeita, mutta kyllä vaan kerta kaikkiaan ahdistaa, kun tuntuu, että kaikki muut tietävät miten toimia, paitsi sinä.
Ruokailu. Tarjoan soseita, jotka eivät uppoa. Teen kanapötköjä Simppelin sormiruokakeittiön ohjeella – päätyvät lattialle. Puurorieskoja nakertaa jonkin verran. Luen taas niitä foorumeita. Tarjoavat vauvalle jo samaa ruokaa kuin muullekin perheelle, miinus suola. Miksemme me tee niin? Pitääkö niin tehdä ja saako Mara nyt varmasti tarpeeksi sapuskaa näin? Ja sekin, että sanon ettei saa heittää ruokaa lattialle, vaikka ilmeisesti tällä harjoitellaan kädestä irrottamisen taitoa. Kumpi on pahempaa, opettaa lapselle että ruokaa saa heitellä miten lystää, vai se että kiellän sitä tekemästä jotakin kehitykselle ominaista? Ollaankin miellyttävässä T-risteyksessä: joko lapsestani tulee pihviään pitkin pitäjän Amarilloa heittelevä häirikkö, tai sitten hän ei opi käyttämään käsiään lainkaan, kiitos äidin torujen.

Sukupuolineutraalius. Meille on syntynyt biologisilta ominaisuuksiltaan poika, joka kasvaa tulevaisuudessa siihen sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen, minkä ikinä kokee omaksensa. Koen siis hieman huonoa omaatuntoa siitä, että meidän kirppiksiltä ostamamme lelut ovat suurimmaksi osaksi autoleluja. Joista Mara tykkää. Ja joista kuka tahansa tyttökin tykkäisi varmasti. Enkä edes tiedä, mikä olisi se kategorisoitu tyttömäinen vastine näille riemunkiljaville auto- ja junaleluille, kun ei kai tämän ikäinen nyt vielä nukeilla leiki? Vaikeaa, kuten on jo tähän tekstiin asemoida sanansa siten kuin niitä tarkoittaa. Siis kuinka kasvattaa lapsi riittävän sukupuolineutraalisti? Voi luoja olen kiitollinen etten älynnyt raskausaikana vielä stressata kaikkea tätä ja kieltämättä kaipaan niitä aikoja, kun stressasin vain siitä että vauva nukkuu ja syö. Ai niin, stressaan edelleen niistäkin.

Eli siis, hetki sitten painin sen äärellä, kuinka saisin tämän sairaalasta kotiin kantamani nyytin pidettyä hengissä sen niskaa katkomatta. Nyt ollaankin tultu ajassa useita kuukausia eteenpäin, ja sen sijaan, että kokisin itseni jotenkin varmaotteisemmaksi tässä touhussa – päinvastoin. Jos minulla oli alkuun sata kysymystä vauvanhoitoon liittyen, niin nyt niitä on tuhat. Ja pahinta tässä on toki se, että tiedän jo nyt ennakoivani melko pitkälle. Maran oppiessa ryömimään pelkään jo ensimmäistä suorilta jaloilta kaatumista, ja niin edelleen. Jos nyt stressaan jo tämän hetken lisäksi kymmentä seuraavaa, niin stressihän kasvaa suorastaan eksponentiaalisesti.
Ehkä tajuan vasta nyt, minkälaisten oppivuosien edessä olen itsekin, lähinnä tämän oman kontrollintarpeeni osalta, ja välillä tulen pohtineeksi jopa sitä, että kumpaa tässä oikein varsinaisesti kasvatetaan, Maraa vai minua. Ikuisena perfektionistina ja pilkunviilaajana luulen, että nyt jos koskaan on aika päästää hieman irti, ja uskoa siihen, että hyvä tästä tulee.
Fakta nyt kuitenkin on se, että ihmisiä on kasvanut kautta aikain varsin heikoistakin lähtökohdista käsin, eikä heistä kaikista mitään pihvinheittelijöitä ole tullut. Kaikkea ei voi hallita, eikä pidäkään, koska myös me vanhemmat olemme vain ihmisiä. Ehkä yritän löytää vastineet ilmaisuani tukevoittaville kirosanoille, ja mulkaisen jalankulkijoita hieman hillitymmin, mutta muutoin – toivotaan parasta.
Kumpaa tässä oikein kasvatetaan? Te minut teitte, mutta minä teidät loin voipi olla ihan totta em kysymykseen ja pitää ihan paikkansa sun lapsuuden alkuvaiheisiin, sillä sinä meidät loit .
Lapsi vaan luo ja tuo vanhemmistaan niitä hyviä uusia piirteitä esiin, jos on tuodakseen. Em tarkoittanee sitä, että antaako vanhempi niiden tulla , vai laittaako jääräpäisesti hanttiin!
Saatte Martista sellaisen ylimääräisen osingon, ettette tule mistään muualta saaman!
Tämän voin luvata, kun on pitänyt meidänkin kohdalla paikkansa sinun suhteen.
TykkääTykkää