Introvertin kauhunhetket

Ei ole helppoa. Läpeensä introvertin ihmisen elämä nimittäin. Helpotti toki, kun tämä trendisana valtasi median, ja ymmärsin, etten olekaan ainoa laatuani, vaan ehkä jopa keskimääräistä älykkäämpi, kuten ne meitä ressukoita tsempatakseen uskottelevat. En siis oikeasti näin kuvittele, ja vaikka näin olisikin, ei se kuitenkaan minun arkeani helpottaisi. Ja mitä sitten, jos olisinkin tämän ”ominaisuuteni” myötä muita älykkäämpi, eihän sitä perkele vieköön kukaan edes saa tietää, kun en uskalla avata sanaista arkkuani, vaikka aseen piippu painettaisiin ohimoani vasten. No joo, ehkä hieman värittelen tässä tarinaa, mutta kuitenkin. Millaista se introvertin elämä sitten on? Antakaas kun minä kerron:

Tuttu kadulla. Olet uskaltautunut ihmisvilinään ja strollailet siinä muina naisina pitkin katua. Olet tyytyväinen itseesi, olet yksin ja rohkeasti liikenteessä, ehkä jopa nostat katseesi kohti horisonttia – pitäen kuitenkin visusti huolen siitä, etteivät vastaantulijat luule sinun tuijottavan heitä. KUNNES, näet sen 10 vuotta sitten viimeksi tapaamasi ihmisen, joka on juuri niillä rajoilla sen suhteen, pitäisikö jäädä juttelemaan vaiko ei (huolimatta siitä että katseesi on huolimattoman utuiseksi hiottu, hahmotat ympäristösi kyllä veitsenterävästi, mitenkäs muutenkaan). Henkilö on kaukana, vielä 100 metriä. Apua, nyt hän nosti katseensa, mutta on vielä liian aikaista moikata. Katsot muualle. Tässä on vielä aikaa. Ehkä teeskentelet ettet huomannutkaan. Vai pitäisikö sittenkin. 20 metriä, nyt pitäisi jo liikehtiä johonkin suuntaan. Moikkaanko, vai katsonko muualle – voi kun olisi kukka terälehtineen tässä apunani. Loppujen lopuksi nostat katseesi maasta juuri sillä hetkellä, kun hyvänpäiväntuttusi askeltaa ohitsesi ja sanot moi. Niin, että seuraava vastaantuleva henkilö luulee sinun moikanneen häntä. Ei muuta kun jalkaa toisen eteen ja loppupäivä voidaankin käyttää tämän epäonnisen insidentin puimiseen.

Naapuri hississä. Ei ole pahempaa. Kävelet kaupungilta kotiin, reissu oli onnistunut, etkä joutunut edellisen kohdan kaltaiseen taistele-tai-pakene-tilanteeseen kertaakaan, kaikki on mennyt hyvin ja kohta ollaan taas turvassa kotona. Kunnes tajuat että perässäsi kävellään. Et voi oikein kääntyä, koska se olisi outoa, mutta todennäköisyyslaskuri kilkattaa päässäsi: SE VOI IHAN HYVIN OLLA NAAPURI, JOKA AIKOO ÄNGETÄ SAMAAN HISSIIN KANSSASI. Kiristääkö tahtia, vaiko hidastaa. Tahdin kiristäminen vaikuttaisi aivan yhtä oudolta kuin taakseen vilkuilu keskellä kirkasta päivää, ja luultavasti joutuisit juoksemaan karkottaaksesi varjostajan kannoiltasi. Se vasta outoa olisikin. Mutta onneksi, onneksi on puhelimet. Kaivat puhelimen taskustasi, tarkistat että se on äänettömällä, ja jäät ”keskustelemaan” talon kulmalle aikaa voittaaksesi. Huh.

Joskus kintereilläsi oleva naapuri pääsee kuitenkin yllättämään, ja silloin sitä vasta puun ja kuoren välissä ollaankin. Neljä kerrosta, ei ole paha. Säästä keskusteltu ensimmäiseen kerrokseen mennessä. Hissin ilma tuntuu painostavalta, vilkaisen puhelinta katsoakseni kelloa, puoli kerrosta on menty eteenpäin. Ai niin, ostoskassin voi vaihtaa kädestä toiseen – ollaan kakkoskerroksessa. Pyöräytät hartioita ja venytät niskaa puolelta toiselle, neljänneskerros ylöspäin. EI LUOJA. Hissin seinään on teipattu ohjeet hätätilanteen varalta, no niihin olisikin syytä perehtyä. Luet ohjeita hartaasti ja silmiäsi siristellen, kunnes vihdoin, VIHDOIN, hissi pysähtyy ja tämä äärimmilleen kiristynyt tilanne laukeaa.

Itsensä esitteleminen ryhmätilanteissa. Huoneessa istuu ihmisiä, aivan sama montako viiden ja kahdenkymmenen välillä, mutta tiedossa on, että jokaisen on itsensä esiteltävä. Kiva. Kierros lähtee liikkeelle, aina sieltä toisesta päästä, tietenkin, jotta ehtisit kasvatella kasvavaa paniikkia kuin äärimmilleen viritettyä kuminauhaa. Jokaikisen henkilön kohdalla nyökyttelet hymyillen, mutta todellisuudessa mietit vimmatusti omia vuorosanojasi. MINÄ. OLEN. JENNI. Ei voi olla niin vaikeaa – no eipä. Jännitys tiivistyy edelläsi olevan henkilön puheenvuoroon. Milloin huomio on vielä hänessä, milloin on sinun vuorosi – tämä rajahan on kuin veteen piirretty viiva, koska et halua omalla hitaudellasi odotuttaa muita, mutta et MISSÄÄN NIMESSÄ halua myöskään avata leipäläpeäsi toisen vuorolla. Siinä kohtaa, kun katseet hiljalleen siirtyvät sinuun, saat lopulta raakuttua oman nimesi ulos – ja loppukierroksen ajan pohditkin sitten sitä, kuinka persiilleen tuokin meni.

Ryhmätyöt ja kokoukset. Itsensä esitteleminen nyt on lasten leikkiä verrattuna tilanteisiin, joissa sinun pitäisi spontaanisti pystyä esittämään mielipiteesi kaikelle kansalle. Tai kuudelle ihmiselle. Ei sillä, mielipiteitähän sinulla on, jopa aivan pilkulleen viilattuun lauserakenteeseen saakka mietittynä, mutta kun et vain saa avattua sitä suutasi. Aavistelet keskustelun kulkua kaukaa, kohta tulisi se hetki, kun sinulla olisi sanottavaa. Painavaakin sellaista, muttei missään nimessä mitään, mistä kukaan voisi pahoittaa mielensä. Virke virkkeeltä lähestytään sitä hetkeä, kun sinun aikasi koittaisi, mutta ei – nyt nauretaankin jollekin aivan muulle asialle – naurat mukana ympärillesi nyökytellen, mutta toivot, että joku palauttaisi keskustelun raiteilleen, ja palauttelet samalla oman lausepartesi sana sanalta mieleesi. Joku onneksi muistaa aiheen, missä oltiin – h-hetki alkaa olla lähellä. Haistelet äänenpainoja ja hengenvetoja, aikooko edellinen puhuja vielä jatkaa vaiko ei, koska nyt pitäisi jo toimia, ennen kuin aiheesta harhaudutaan jälleen. Ja juuri silloin kun olet sanomassa sanottavasi, JOKU MUU ALKAA PUHUA SAMAAN AIKAAN. Saat muutaman paikallaolijan myötätuntoisen katseen vastineeksi epämääräiseen ynähdykseesi – ja vaivut takaisin synkkyyteen.

Uudella työpaikalla lounastaminen. Verrattavissa edelliseen, vaikkei samanlaista sisällöntuotannon pakkoa olekaan. Menet lounashuoneeseen, siellä ei ole ketään – JES. Äkkiä ruoka mikroon, ei haittaa vaikka jäisi vähän haaleaksi, äkkiä vaan syömään ja pois tästä sosiaalisen kanssakäymisen punaisesta pisteestä. Kunnes. Lounashuoneeseen tulee joku muukin, ei kukaan tuttu, muttei tuntematonkaan, VOI PASKA. Onko ookoo syödä siinä vaivaantuneena hiljaisuuden vallitessa, vai pitäisikö jonkinlaista keskustelua viritellä tulokkaan kanssa – taas ollaan oraakkelimaisten kysymysten äärellä. En nimittäin itsekään tiedä kumpi on vaivaannuttavampaa. Loppujen lopuksi lounastaukosi kuluu näiden suurten kysymysten äärellä vastausta saavuttamatta, ja päädyt polttamaan ruokatorvesi (se mikro olikin yllättävän tehokas) lapatessasi suuhusi ruokaa kuin tuli kintereilläsi päästäksesi tilanteesta pois, ja vähän äkkiä sittenkin.

Taloyhtiön talkoot. Saat tiedon niistä noin tuntia ennen kuin kyseisen tapahtuman on määrä alkaa, ehkä ihan hyväkin, ettet ehdi paisutella asiaa mielessäsi kohtuuttomuuksiin asti. Miehesi napataan äijäporukkaan soraa lapioimaan alta aikayksikön, ja itse jäät seisomaan puutarhahanskat suorina keskelle pihaa. Muut ovat tietenkin rivakasti työn touhussa. Luot murhaavan katseen kohti miestäsi, joka huikkaa naureskellen ”tulta päin vaan!”. Voi saakeli. Onneksi naapurin mummo on mukava ja lähdet peesaamaan häntä. Mutta mummo alkaakin kitkeä rikkaruohoja pensaasta, eikä sinne nyt oikein kaksi ihmistä sovi, ilman että koko touhu näyttäisi aivan pelleilyltä. Sen lisäksi että koko talkoiden tarkoitus on yksi suuri kysymysmerkki, et myöskään tunne asukkaista juuri ketään – et tietenkään. Siispä keräät kaiken rohkeutesi, mitä sinulle kuunaan on langetettu, ja kysyt reippaalla ja kuuluvalla äänellä, että mitä näissä talkoissa olisi tarkoitus tehdä. Kukaan ei vastaa. On hiljaisuus. Kunnes joku luo katseensa sinuun, sinun haravaasi, ja sinun lannistuneeseen katseeseesi, ja osoittaa myötämielisesti haravoitavan alueen. Sitä sitten jynssäät sillä haravalla niin hitaasti, kuin ikinä on mahdollista, ja toivot että seuraavien talkoiden aikaan olet ulkomailla.

Muita introverttejä? 😀