Koko pitkän eristyskevään jälkeen alkoi olla sellainen fiilis, että olisi ihan mukava saada pienoinen irtiotto täältä kotinurkista, ei mihinkään kauas, mutta edes maakuntarajojen ulkopuolelle. Ehdotimmekin minun vanhemmilleni pikku kesälomareissua ihan vain kesää ja minun tulevia synttäreitäni juhlistaaksemme, ja koronatilanteen näyttäessä edelleen melko maltilliselta koko maassa, uskaltauduimme varaamaan parin yön hotellimatkan Turkuun.
Turku osui valinnaksemme maltillisen ajomatkan, viehättävien vanhojen rakennusten, Turun linnan ja jokirannan vuoksi, eikä tarvinnut kyllä katua valintaamme. Parituntinen autossa oli juuri sopiva Maralle. Lyhyiden torkkujen jälkeen kahvi- ja pilttipaussista huolimatta loppua kohden alkoi herralla äänihuulet kiristyä siihen malliin, että yhtään pidempi matka olisi ollut kyllä täysi farssi.
Hotelliksemme valikoitui Sokos Hotel Wiklund, joka oli keskeisen sijaintinsa, hissimatkan päässä olevan ravintolansa ja alimman kerroksen S-Marketinsa vuoksi varsin kätevä valinta sekin. Suomalaiset ketjuhotellit nyt eivät paljoa toisistansa poikkea, tämäkin oli aamiaisineen ja perussiisteine huoneineen oikein hyvä. Matkasänky oli lakanoineen kaikkineen hotellin puolesta valmiina, ja hyvä niin, koska eipä se olisi mukaan meille enää mahtunutkaan.
Mara oli äärimmäisen lunki kaveri koko matkan ajan. Onneksi pikkukaveri on tottunut kulkemaan rattaissaan välillä pitkiäkin matkoja, joten viihtyminen harvoin tuottaa ongelmaa, etenkin jos liikutaan. Mummu halusi kuitenkin ostaa kirppikseltä hieman viihdykettä, ja Mara saikin oman ratin kaikkine vipstaakeineen. Tyyppi on kyllä mahdottoman suloinen, etenkin kun on nyt oppinut nauttimaan omasta naurustaan siinä määrin, että räkättää kaikelle ja kaikille. Ohikulkijat sentään vain nauravat mukana ja vilkuttelevat – ehkä sitten parinkymmenen vuoden kuluttua tuollainen käytös voisi kohottaa hieman kulmakarvoja hyväntahtoisen naurun sijaan.
Siis nämä rakennukset. Ja jokiranta. Aivan ihana etelä-eurooppalainen tunnelma lukuisine terasseineen ja laivoineen. Heti aamusella ihanan Cafe Artin terassilla oli ihmisiä läppäreineen ja aamukahveineen. Jotenkin tunnelma oli huomattavasti välittömämpi kuin Tampereella, ja ihmisiä oli liikenteessä paljon aamusta iltaan, vaikka olimmekin reissussa maanantaista keskiviikkoon. Toki kesäloma tätä selittää varmasti ja onhan tämän rakkaan kotikaupunkini keskustaa kurittaneet ratikkatyömaat sun muut projektit. Terassitkin täällä ovat vähän siellä sun täällä, mutta saa nähdä tuoko kaupunkikuvan muutos jatkossa jonkinlaista yhtenäisempää aluetta mukanaan. Tammerkoski on ihana ja kaunis, mutta oli tämä Aurajoen ranta jotenkin (älkäähän rakkaat kanssatamperelaiset kivittäkö) vieläkin viihtyisämpi!
Hotellin lattia tutkittiin jokaista neliösenttimetriä myöten, ja tarkasti tutkittiinkin. Välillä oli tarkasteltava lattialistojen kiinnityksiä ja seuraavassa hetkessä piti lukea hieman sanaa uudesta testamentista – ainakin Maran mielestä hotellihuone taisi olla riittävän hyvin varusteltu.
Vaikka Mara liikkeessä viihtyykin, on päiväunien nukkuminen rattaissa ottanut taas hieman takapakkia, kun kovien helteiden aikana unet otettiin sisällä. Nytkin kävimme nukkumassa päikkärit hotellilla, ja toisaalta tämä lapsen ehdoilla kulkeminen toi hieman rennompaa otetta myös meidän reissuumme. Meillä kun on mieheni kanssa tapana painella jalat rakoilla pitkin nähtävyyksiä, ja vaikka sekin on kivaa, niin ihan mukavaa oli myös ”joutua” hetkeksi huoneeseen pötköttelemään.
Ensimmäisenä iltana käytiin ihan vaan Wiklundin Trattoriassa syömässä. Olimme ensimmäistä kertaa Maran kanssa oikeassa ravintolassa, ja pyyhin jo pitkälle ennakkoon hikikarpaloita otsaltani, kun kuvittelin kauhuskenaariota, jossa vauva heittelee huutokonsertin siivittämänä lasit ja lautaset pitkin pitäjiä. Vaikka itseäni ei lapset ravintolassa mitenkään haittaa, niin jotenkin sitä arastelee vauvan kanssa iltaravintolaan menoa, kiva nyt siinä sitten pilata huudolla toisten ruokailukokemus. Trattoriasta oli siis pääsy hissillä suoraan takaisin hotellikerrokseemme, joten takaportti huutokohtauksen varalta helpotti tätä stressiäni (hieman).
Trattoria olikin erittäin positiivinen kokemus. Seurueemme söi pastaa ja salaattia ja kaikki annokset olivat erittäin maistuvia. Pastakastikkeen tomaattinen pohja oli hyvin maustettu ja bonuspisteitä ropisi talon leivästä oliiviöljyn ja balsamicon kera tarjoiltuna. Jälkkäriksi nautitut creme bruleet olivat nekin oikein hyviä. Odotukseni eivät jostakin syystä olleet kovin suuret, koska kyseessä oli S-ketjun ravintola, joten odotin lähinnä hieman parempaa Amarilloa, mutta ihan turhaan, 4.5/5 tästä ruokakokemuksesta!
Marakin viihtyi oikein hyvin, mitä alkoi loppua kohden hieman väsähtää niin, että mieheni, joka ei onnekseni ole kovinkaan jälkiruokaihminen, joutui lähtemään rattaidenlykkijäksi Sokoksen sisustusosastolle. 😀 Hyvin meni silti, iltapuurot syötiin ja yllättävän hyvin sitä itsekin sai keskityttyä ihan vain syömiseen ja keskustelemiseen. Vaari jaksoi viihdyttää pärisyttelemällä vauvalle antaumuksella niin, että tämäkin mamma sai nautittua lasillisen punaviiniä ruuan kanssa, autuutta!
Olimme sopineet, että isovanhemmat ottaisivat pojan hoteisiinsa toiseksi yöksi, jotta me pääsisimme viettämään hieman kahdenkeskistä aikaa – olihan edellinen kerta vasta maaliskuussa! Kävimme vanhempieni huoneessa tekemässä Maran iltatoimet ja saattelemassa unille – sitten narautimme viinipullon auki omassa huoneessamme ja ihmettelimme hiljaisuutta. Ja olipahan mukavaa. Fiilisteltiin vanhoja räppibiisejä ja juteltiin vaan. Ilmakin kirkastui sateen jälkeen ja lähdettiinkin siitä sitten vielä katsastamaan ylimmän kerroksen Walo Rooftop Bar. Ylihintaiset juomat, mutta näkymät olivat sen arvoiset.
Jaksoimme juuri ja juuri raahautua vielä kadun toiselle puolelle Teerenpeliin parille, kunnes puolen yön jälkeen univaje alkoi painaa silmää siinä määrin, että unet alkoivat houkutella. Maraakin oli jo kamala ikävä, ja hieman omaksikin yllätyksekseni koin harmitusta siitä, että poika ei nukkunut kanssamme. Niin ärsyttävää – en olisi ikinä uskonut, että käyttäisin kauan kaivattua kahdenkeskistä aikaamme tämän asian harmittelemiseen, etenkin kun Marallekin tekee pelkästään hyvää nukkua välillä tuttujen isovanhempiensa huomassa. Ja en minä ollut ainoa harmittelija, siinä yhdessä ikävöimme poikaamme, joka tuhisi turvallisessa seurassa yhden hotellihuoneen päässä meistä. 😀
Mehän olimme vielä varsin hyvässä vedossa kuukausittaisten treffiemme kanssa, kunnes koronaeristys tuli, ja viikkojen kuluessa alkoikin tuntua vaikealta ajatus siitä, että jättäisimme pojan yökylään muualle. Nyt asiaan on kuitenkin tultava muutos, ja ajattelimmekin palata tuohon kuukausittaiseen treffi-iltaamme pikimiten, vaikka se vaikealta alkuun tuntuisikin! Ja eikä sillä, keskustelemme kyllä mieheni kanssa päivittäin aivan muustakin, kuin tuosta silmäterästämme, emmekä sentään kutsu toisiamme vielä pelkästään äidiksi ja iskäksi. Mutta silti, onhan se nyt aivan äärimmäisen tärkeää viettää sitä parisuhdeaikaa aivan kaksistaankin. Eikä sen tietenkään aina tarvitse tarkoittaa yökyläilyäkään, jotenkin sitä on vain hitsautunut tässä kuluneiden kuukausien aikana niin tiiviiksi symbioosiksi, että pikku herätys asian suhteen tuli tarpeeseen.
Seuraavana päivänä lähdimme hieman reippailemaan kaupunkiretken muodossa. Kävelimme Turun linnalle ja takaisin pitkin joenrantaa, menomatka kestikin tuplasti paluumatkaan verrattuna, kun pysähtelin kuvailemaan yhtä sun toista ihanaa asiaa. Kilometrejä kertyi reilu kahdeksan kaikkinensa ja linnassa portaat jos toisetkin, onneksi älysimme edellisenä iltana painua ajoissa nukkumaan, olisi voinut hieman hapottaa tämä reippailu muuten.
Olenkohan maailman ainoa pian 32-vuotias ihminen, joka vielä ottaa jäätelöönsä strösseleitä? 😀
Olen käynyt Turun linnassa joskus ala-asteella luokkaretkellä aikoinaan, ja eihän siltä reissulta nyt mitään mieleen ole jäänyt. Uhmasimme Maran päikkäriaikaa ja ostimme liput. Linna oli upea, joskin oma kierrokseni jäi yhtä osiota vajaaksi, kun sain vuorostani siirtyä rattaidenlykkijäksi linnan ulkopuolelle. Poika simahtikin melko lailla heti ja itse otin idiootin näköisenä selfieitä pihalla.
Ohikulkijoiden mielestä olisin varmaankin voinut mennä selfienappailuideni sijaan opiskelemaan hieman oikeita asioita sinne linnaan sisälle. Onneksi vauva nukkui rattaissaan vieressä, ja joku iskäkin siinä oli vauvavahdissa lähistöllä, joten ehkä ne ymmärsivät asian laidan.
Vajaan kolmen tunnin reissun jälkeen palailimme huoneeseen – jälleen päiväunille. Otimme pienet torkut koko porukalla ja teki kyllä hyvää.
Illalliselle suunnattiin suosituksen perusteella Sergio’siin. Olimme ainoat ihmiset terassilla, mutta yllättävän hyvin siinä pärjäsi ilman takkiakin! Terassille menimme tokikin välttääksemme jälleen vauvan raivareiden aiheuttaman häpeän, joskaan raivareita ei taaskaan tullut. Mara viihtyi muina kavereina rattaissaan Talk-murojen kera ja uuden uutukaista rattiaan pyöritellen.
Ihan sattumalta päädyimme molempina iltoina italialaisen ruuan äärelle, mutta mikäs sen parempaa. Turun ravintolatarjonta on ihanan laajaa, ja harmittaa oikein, ettei ehditty kokeilemaan niitä kaikkia muita, joista sain suosituksia niitä kyseltyäni. Tämän Margheritan jälkeen ei silti kyllä harmittanut yhtään, yksi parhaista syömistäni pizzoista, ja vertailulistalla on kuitenkin yksi jos toinenkin saapasmaassa itsessään nautittu vastine. Ilmeisimmin näin kesäaikaan pöytävarauksia satelee myös arkisin, eli kannattaa olla ajoissa, jos tänne mielii!
Toinen ilta menikin varsin rauhallisissa merkeissä. Kävimme nappaamassa Candy Townista karkkipussit matkaamme ja hotellihuoneessa olimme jo kahdeksan maissa. Rättiväsynyt Mara nukahti matkasänkyynsä verrattain hyvin ja me ihan vain pötköttelimme sängyllä karkkipussin kera, ihanan rentouttavaa. Kotona kun tulee pojan nukkumaan mentyä touhuiltua yleensä vielä yhtä sun toista, nyt sai rauhassa plarata tv-kanavia ja somettaa antaumuksella, ihanaa.
Yöllä Mara heräsi kolmen maissa itkemään vaippaansa ja sen jälkeen kohdattiinkin maailmanluokan kriisi, kun tajusimme, että korvikkeet olivat päässeet loppumaan. Ei muuta kuin mangososeet nassuun keskellä yötä ja tunnin verran nukutusyritystä matkasängyssä. Ressukka itkeskeli surullisena siellä lattiatasossa, kunnes päätin nostaa hänet meidän väliimme loppuyöksi – poika nukahtikin siihen alta aikayksikön, voi pientä. Sänky oli kuitenkin verrattain kapea, ja kädet oikosenaan sivuilla nukkuvan Maran ansiosta nukuin itse sängyn laidalla keikkuen loput kolme tuntia. Ei siis mitenkään kovin rentouttavat unet kumpanakaan yönä, mutta ei se nyt niin justiinsa ole näin lomalla.
Pieni kotimaanmatkaajamme aamupalalla. Hyvällä ruokahalulla upposi oman Onni-puuron lisäksi niin banaania, vesimelonia kuin Talk-murojakin. Ehtipä ensimmäisenä aamuna kahmaista kourallisen munakokkeliakin suuhunsa, kun menin erehdyksissäni laskemaan lautasen liian lähelle. 😀 Hieman oli harmissaan, kun munakokkelit kaivettiin nyrkistä pois ja lautanen siirrettiin kauemmaksi.
Kaiken kaikkiaan oli aivan ihana reissu! Yksi lapsiarkea kuvitellessani askarruttavista asioista oli aikoinaan juuri se, että miten sitä pystyisi enää matkustelemaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Näin mielessäni, kuinka hauskat aikuistenkeskiset kaupunkilomat olisivat muisto vain, ja jatkossa keskityttäisiin tylsään kotimaanmatkailuun tiukkojen lapsen sanelemien raamien sisällä. No, eihän se matkustaminen enää samanlaista tietenkään ole, tämän reissun perusteella hyvin erilaista kuin aikaisemmin, mutta ei ollenkaan huonolla tavalla. Jos nyt jo rakastan seurata, kun Mara tarkkailee kiinnostuneena ympäristöään ja ihmisiä, niin kuinka ihanaa se mahtaakaan olla, kun tyyppi ymmärtää näkemästään enemmän!
Ja mitä niihin raameihin tulee, niin ongelmaa ei tule, kunhan on itse rennolla mielellä liikenteessä. Vauva voi syödä lounaansa Aurajoen rannassa ja vaipan voi vaihtaa rattaissa satoja vuosia vanhan linnan pihassa. Hermoja ei ala kiristää, kun muistaa suhtautua kaikkeen, että tehdään jos siltä tuntuu ja otetaan breikkiä, jos täytyy. Vauvan kanssa reissatessa ei kannata tehdä kovinkaan tiukkoja päiväsuunnitelmia, mutta sehän on vain hyvä, ei niitä lomalla muutenkaan kannata tehdä. Itse olen tälläkin saralla ollut hieman taipuvainen suorittamiseen, ja kokemukset onnistuneista kaupunkilomista ovat pohjautuneet pitkälti siihen, kuinka monien tuhansien askelten edestä olemme ehtineet koluta kaupunkia läpi. Nyt on pakko höllätä ja se on hyvä se, ehtii itsekin haistella uuden ympäristön tunnelmia aivan eri tavalla, kun ei ole koko ajan nilkka suorana painelemassa karttasovellukseen merkitystä kohteesta toiseen.
Ja mitä puolestaan tulee kotimaanmatkailuun, niin se ei ole missään nimessä tylsää, kaikkea muuta! Nyt jos koska on hyvä aika tarkastella tätä ihanaa maata hieman laajemminkin, siitä kiittää niin ilmasto kuin kotimaan talouskin – koronaa nyt kuitenkaan unohtamatta. Parin metrin turvaväli ja käsihygieniasta huolehtiminen ovat edelleen suositeltavia, mutta järjen kun pitää matkassa mukana, niin eiköhän sitä uskalla hieman kotikontuja kauemmaksi taas katsella.
Sellainen reissu meillä. Oletteko reissanneet vauvan kanssa, ja miten on sujunut?
elamaniaikaa.wordpress.com 
Yksi ajatus artikkelista “Miniloma Turussa – vauvan ensimmäinen hotellimatka”