Ensimmäinen juhannus vauvan kanssa

Olen aina ollut juhannusihmisiä. Jo lapsuudesta muistan mökillä vietetyt juhannukset – käytiin katsomassa kokkoa, ja illalla sai valvoa niin myöhään kuin jaksoi, jos nyt yöuinnin jälkeen vielä virtaa riitti. Pitkälle teini-ikään asti juhannusta tulikin vietettyä mökillä ja sen jälkeen vielä silloisen kaveriporukkamme kesken useina vuosina niin ikään mökkimaisemissa. En oikein siis toisenlaista juhannusta osannut kuvitellakaan, kunnes muutamia vuosia sitten mökkijuhannus ei enää ollutkaan valikoimassa – piti keksiä jotakin muuta. Olkoonkin, että juhannuksen viettäminen kaupunkioloissa kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, minusta se ei vain jotenkin sovi ja kaipuu mökille on valtava. Muutama kaupunkijuhannus oli suoraan sanoen aivan sieltä itsestään, kun taas muutama oli ennakkoluuloistani huolimatta oikeinkin onnistunut. Viime juhannus taisi kuitenkin vetää pohjat, kun koko juhannusaaton ja -päivän muutimme tavaroitamme uuteen kotiimme, ja illan makasimme reporankana vanhan puolityhjän kotimme sohvalla katsellen Prisman kassahihnaohjelmaa. Olin vielä kuudennella kuulla raskaana, eli oikein kuohuviinilläkään tähän ei mitään gloriaa saanut istutettua. Tsiisus.

Tätä juhannusta kohtaan minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset. Mökki ei edelleenkään ollut vaihtoehto, mutta hyvää lupaava sääennuste ja oma piha antoivat odottaa kuitenkin edes hieman sitä oikeaa juhannustunnelmaa. Oli tietenkin itsestään selvää, että juhannus tulisi menemään vauvan ehdoilla, ja suunnitelmissamme oli alkuun viettää nuo pari päivää ainoastaan oman perheen kesken. Toiveita elättelin ainoastaan siitä, että nuo kaksi päivää sisältäisivät kiireettömyyden tuntua, ulkona syömistä, ristikoita ja itsekerätyn kukkakimpun. Saatte vielä hetken pidättää hengitystänne sen suhteen toteutuivatko toiveeni.

Ilma oli toden totta hyvä. Juhannusaattona hihani paloivat lopullisesti ulkona syömisen hankaluuteen, nimittäin terassillemme paistaa aurinko koko päivän, ja olin kyllästynyt virittelemään kaikenlaisia lakanakyhäelmiä suojatakseni Maraa auringolta. Vimmatun etsinnän jälkeen bongasin Tokmannilta kohtuullisen hintaisen aurinkovarjon, ja lähdimme samoin tein hakemaan sitä. Samalla täytimme sopivasti juuri edellisenä päivänä ehtyneen kaasupullomme (onneksi Motonetissä oli vielä kaasua, olisikin ollut kaiken huippu jäädä kokonaan ilman), ja lopulta alkuiltapäivästä pääsimme viimein nauttimaan tuosta kauan odottamastani kiireettömyydestä – siis sikäli kun se nyt ikinä juuri ryömimään oppineen yhdeksänkuisen kanssa on mahdollista.

Kesäkukkia sai fiilistellä (ja kastella) oikein olan takaa.

Kävimme viime viikolla Lahdesjärven uimarannalla, ja ajattelimme, että olisi hauska verestää Maran vauvauintimuistoja kastamalla hieman herran varpaankärkiä veteen. No, tyyppi innostui heti kärkeen siinä määrin, että läpsytteli jaloillaan itsensä läpimäräksi, eikä oikein auttanut kuin riisua silmät kiiluen vettä tuijottava vauva nakuksi ja istahtaa matalaan ja lämpimään rantaveteen. Ja voi sitä onnea! Toinen läpsytteli käsiään riemuissaan minkä kerkesi ja silminnähden nautti vedestä. Oma allas oli siis haettava hetimiten, eikä senkään täyttymistä oikein olisi malttanut millään odottaa.

En tiedä onko veden rakastaminen millään tavoin geenisidonnaista, mutta onpahan poika tullut tässä asiassa vanhempiinsa. Matalassa altaassa omenapuun varjossa lilluttelu oli selvästi se juttu Maran mielestä, ja enpä muista koska itsekään olisin ollut niin innoissani, kuin tätä riemua seuratessani.

Perjantaina saimme sitten kuitenkin iloksemme tietää, että ystäväpariskunta ennättäisi luoksemme istumaan iltaa, eikä kyllä yhtään tarvinnut pohtia, miten yhtälö vauvan kanssa tulisi onnistumaan. Mara on alusta alkaen nähnyt paljon ystäviämme ja kulkenut meidän menoissamme mukana niin kylässä kuin kaupungillakin, ja eipä tuo pikkuinen vielä oikein vierastakaan, joten sen suhteen ei huolta. Eikä huolta myöskään meidän vanhempien suhteen, sillä meille oli jotenkin itsestään selvää, että vauva kulkee menossa mukana ja illanvietto tapahtuu niissä raameissa, mitkä se mahdollistaa. Olen jopa hieman yllättynyt tästä, sillä olen aina rakastanut vapaita illanviettoja ja huoletonta juhlintaa, mutta nyt tuntui hyvältä näin. Ei tarvitse valita joko totaalisen sosiaalisen eristäytymisen ja vauvattoman ilottelun välillä. Voi käydä lukemassa iltasadun ja silitellä pienen uneen, ja sen jälkeen palata itkuetäisyydelle jatkamaan keskustelua ihan vain aikuisten kesken. Ihanaa.

Jos ei mökkiä niin grilli nyt sitten ainakin! Aatto mentiin nyyttäriperiaatteella ja grillistä löytyi niin kana- ja ulkofilevartaita kuin grillijuustoa, kasviksia ja täytettyjä herkkusieniäkin, ja ai että oli hyvää. Toki myös uusia perunoita. Nautiskelimme täyteen ahdetun pöydän ääressä tovin jos toisenkin, ja jatkoimme juttua puoleen yöhön asti. Vieraiden lähdettyä jäimme mieheni kanssa vielä terassille juttelemaan ja fiilistelemään yötöntä yötä, linnunlaulua ja naapuripihoista kuuluvaa iloista puheensorinaa.

Juhannuspäivän aamuna nukuttiin pitkään ja aamiainen nautittiin ulkona, totta kai. Ja koska juhannuksena kaurapuurokattila pysyy visusti kattilakaapissa, aamiaiseksi herkuteltiin muun muassa pensasmustikoita kermavaahdolla. Ja vaikkei tässä äitiyslomakuplassa nyt yleensäkään joudu varsinaisesti kieli vyön alla joka paikkaan suhaamaan, niin olipahan ihana aloitella päivää tietäen, että kiire ei olisi yhtään mihinkään.

Kiirettä ei tosiaankaan ollut, paitsi minulla tämän ihmislapseksi luulemani ruohonleikkurin perässä. Heti kun silmä välttää, Mara nimittäin riuhtaisee aimo annoksen nurmikkoa juurineen ja tunkee suuhunsa (huolimatta siis siitä, että vilttejä ja leikkimattoja on leviteltynä noin neljän neliömetrin säteelle kiintopisteestään). Eräänä päivänä kaivelin sieltä kokonaisen sammalmättään. Tässä päädyimme ihastelemaan voikukkaa ainoastaan kädestä pitäen. Poika oppi tosiaan ryömimään yhdeksänkuukautispäivänään viikko sitten, ja voin jo nyt sanoa haikailevani mittaamattomalla kaiholla niitä aikoja, kun tyyppi vain pönötti paikoillaan.

No, jos joku jossain pönöttää ja mielellään niin se on tämä mamma lastenaltaassa jätskituutin kera. Ja ihan mielissään Marakin oli.

Räsymattoja pitkin on hyvä painella menemään kohti kaikenlaista mielenkiintoista. Olenkin varmaan jo maininnut, kuinka joskus biologisen kelloni lähdettyä jo vinhasti tikittämään, haastattelin lukuisia ystäviäni siitä, että onko se nyt sitten oikeasti mielenkiintoista tuijotella sen oman lapsen hiekkakakkuleikkejä, ikään kuin hakeakseni lopullista varmuutta sille, että tämä hyppy tuntemattomaan kannattaisi tehdä. Ja tässä nyt tuntikaupalla Maran mönkimistä ja alkeellista käsien käyttöä lähestulkoon popcorneja suuhuni lapaten seuranneena voin vihdoin todeta, että KYLLÄ SE ON! Odottakaahan vaan, kuinka pommitan instagramini täyteen niitä hiekkakakkukuvia.

Ristikkohetki. Rakastan ristikoita. Olen isäni kanssa täyttänyt niitä siitä asti kun muistan, ja täytyipähän tämänkin Aamulehden ristikon viimeisen nurkan kohdalla turvautua kuvankaappauksen avulla iskän (ja äidin, joka lisäilee ekstraruutuja mahduttaakseen haluamansa vastauksen- ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ristikkotietämykseen. Ja valmista tuli muuten.

No sitä ulkona syömistä. Mieheni isän nikkaroima pirttipöytä mieheni papan tekemine penkkeineen. Ja se aurinkovarjo! Ulkoterassimme on noin 15 neliöinen ”uloke” lasituksen ulkopuolella, ja kesti pitkään tehdä siitä edes joten kuten viihtyisä. Rima-aita on suunnitteluasteella, jolloin tila rajautuisi entistä paremmin, mutta ruokapöydän siirtäminen ulos ja alueen rajaaminen edes jostakin suunnasta (aurinkovarjolla nyt toistaiseksi) on tuonut kauan kaivattua viihtyvyyttä.

Viime kesänä tänne muuttaessamme en tosiaan oikein päässyt ihan sinuiksi pihamme ja ulkoterassimme kanssa. Yhdellä kädellä laskettavan määrän taisin käppäillä nurmikon puolella ja terassin käyttökin rajoittui ainoastaan muutamiin auringonottokertoihin – en oikeastaan edes tiedä miksi, en oikein osannut suhtautua pihaan, vaikka olin sellaisesta jo tovin haaveillut. Tämä kesä onkin lisännyt kotiin huimasti lisää elintilaa, kun olen hartaudella istuskellut ulkoterassin portailla ja käyskennellyt pihaa läpi jokaista esiin puskevaa kasvia ja kukkaa tarkastellen. Olen perehtynyt puutarhanhoitoon, konsultoinut ystävällistä naapurin superpuutarhuri-rouvaa tämän tästä ja jakanut ystävieni kanssa vinkkejä (lähinnä siis vastaanottavana osapuolena). Olen leikannut nurmikkoa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja tutustunut pihaamme Maran myötä kirjaimellisesti sieltä ruohonjuuritasolta käsin.

Toisen juhannusillan vietimme tosiaan sitten aivan kolmisin. Altaassa läpsyttelyä, pihalla hengailua, yhteisiä ruokahetkiä. Täydellistä. Maran mentyä nukkumaan katoimme pöydän vain meille kahdelle, ribsejä ja nyhtöleipää. Syön hyvin harvoin porsaanlihaa, mutta kauan keitetyt ja hitaasti grillatut ribsit kerran kesässä on saatava. Nyhtöleipää sen sijaan voisin syödä kaiket päivät, sen reseptin jaan blogin FB-sivuilla tässä lähipäivinä. Mutta siis, leipää ja juustoa, eipä paljoa voi vikaan mennä.

Hiljenevä ilta ja lasi roseeta. Jostain syystä en ole ikinä oikein ymmärtänyt roseeviinejä, kunnes tänä kesänä jokin vipu nitkahti ja tässähän se on, täydellinen kesäjuoma. Itse tykkään melko mietona tämän nautiskella, ja lisään joukkoon yleensä kivennäisvettä, jääpaloja ja viipaleen sitruunaa.

Juhannuspäivän ilta. Koko terassi huokui tunnelmaa ja parit kynttilätkin oli pakko sytyttää. Istuimme sisäterassilla pitkälle yli puolen yön, ja vaikka aamuherätys jo hieman kirpaisikin ajatuksen tasolla, niin olipahan sen arvoista.

Kaiken kaikkiaan, tämä juhannus oli aivan mahtava. Se tuli vietettyä tasan tarkkaan samoissa ympyröissä kuin koko kirottu korona-aika, ja lähestulkoon samojen ihmisten kanssa, enkä voi mielikuvissanikaan keksiä parempaa tapaa tälle, aika ajoin ahdistustakin aiheuttaneelle, perisuomalaiselle juhlapyhälle. Onpa onnekasta, että juuri nämä ympyrät ja nämä ihmiset ovat ympärilläni myös joka ikisenä muunakin vuoden päivänä!