Voihan korona!

Säätiedotus lupailee 20 lämpöasteen kelejä ensi viikolle, ja reaktioni oli ensin, että onpa mieletöntä, saadaan näinkin lämpimiä ilmoja. Mutta ai niin, ensi viikon jälkeenhän onkin jo kesäkuu, oikeastaan sietäisikin jo vihdoin olla lämmintä. Puihinkin on ilmestynyt vaaleanvihreitä nuppuja – vau, sieltä se kevät taas koittikin, vaikka oikeastaan pitäisi kai kohta jo puhua kesästä. Kesän kynnys on päässyt yllättämään koronakuplan takaa. Toisaalta tuntuu että aika on mennyt hirveän nopeasti ja toisaalta se on tuntunut matelevan, kun päiväni murmelina toistuvat kerta toisensa perään.

Tällä viikolla on uutisoitu terassien ja ravintoloiden avaamisesta, ja minusta tuntuu toistaiseksi aivan utopisen ihmeelliseltä sellainen mahdollisuus, että istuisin terassilla valkoviinilasillisella ystävieni seurassa. Tai että kävisimme mieheni kanssa syömässä ja jättäisimme vauvan isovanhemmille yökylään. Että ylipäätään näkisin muita ihmisiä säännöllisesti vastaan tulevien koiranulkoiluttajien ja Prisman kassojen lisäksi. Nuo mielikuvat kuulostavat ikään kuin liian hyviltä ollakseen totta, ja tuntuu etten edes oikeastaan muista millaista oli, kun sai vielä elää vapaasti ilman näitä rajoituksia. Ja kun eihän tämä rajoitusaika ole toisaalta kestänyt kuin pari kuukautta! TV-sarjoja katsellessani huomaan paheksuvani, kun fiktiiviset hahmot halaavat tai kättelevät toisiaan – niin tiukasti tämä turvavälien noudattaminen on minuun iskostunut, että pohdin kauanko menee ennen kuin ystävän halaaminen alkaa taas tuntua luonnolliselta.

Kevät on siis vaihtumassa kesäksi, aivan huomaamatta, ja minulla on kaikesta tästä kovin ristiriitainen olo, niin menneestä kuin tulevastakin. Maran vauvavuodesta iso osa on mennyt tämän poikkeusajan vallitessa. Toisaalta olen nauttinut kotoilusta täysin siemauksin ja sisäänpäin kääntynyt luonteeni on suorastaan riemuinnut, kun ei ole tarvinnut yrittää liikaa. Olen saanut olla kotihiirenä ihan valtiovallan määräyksestä. Toisaalta olen harmissani, kun ajattelen, että tämä ainutlaatuinen ajanjakso on pian ohi, ja iso osa vauvavuoden kokemuksista on jäänyt joko kokematta tai kesken. Joka kerta kun olen sosiaalisine epävarmuuksineni noissa vauvatreffitilanteissa sun muissa pinnistellyt, olen nimittäin ollut lopulta iloinen siitä että uskalsin. Olisin ehkä sittenkin halunnut käydä muskarissa ja vauvakerhoissa – ainakin edes kiertelemässä kauppakeskuksissa ja kahvittelemassa keskenäni. Tuntuu että vauvavuosi jää kokemuksena nyt melko vajaaksi.

Toisaalta tätä kulunutta lähes yhdeksää kuukautta ei voi missään nimessä kutsua vajavaiseksi, koska päiväni ovat täyttyneet vauvan kanssa puuhailusta ja perheen kesken olemisesta – mikäpä sen tärkeämpää olisikaan? Ehkä olisin sittenkin lähtenyt tapojeni orjana suorittamaan näitä mamma-aktiviteetteja kuin jotakin bucket listiä, ja siinä sivussa menettänyt yhden ihanan kikatuksen sieltä ja toisen verkkaisen köllöttelyhetken tuolta. Olen nauttinut rauhallisista ja rutiininomaisista aamuista ja siitä, ettei mitään pakollisia menoja ole paria neuvolaa lukuunottamatta ja kalenteri ammottaa tyhjyyttään aina sinne elokuun työhönpaluuseen saakka. Mutta silti huomaan aina hetkittäin miettiväni olisiko tällä vuodella ollut vielä enemmän annettavaa, jos ajat olisivat erilaiset. Ihan turhaahan näitä toisaalta on miettiä, kun kerran tilanne on mikä on.

Yhteiskunta alkaa pikku hiljaa avautua, mutta sehän ei suinkaan tarkoita sitä, että nyt voi huoletta jatkaa elämää siitä mihin se maaliskuussa jäi. Rajoitukset tähtäsivät epidemian hillitsemiseen terveydenhuollon kapasiteetin turvaamiseksi, ja siinä kyllä onnistuttiinkin, mutta faktahan on se, että rajoitusten purkamisen myötä tauti saa jälleen mahdollisuuksia levitä siten kuin se luonnollisestikin tekisi. Viruksen aikaansaama immuniteetti ja sen kesto lienee myös edelleen kysymysmerkki, eli edes taudin sairastamalla et välttämättä ole suojassa uudelta tartunnalta.

Itselleni nämä rajoitusten purut siis aiheuttavat ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta yhteiskunnan avautuminen luo toiveikkuutta normaalin elämän jatkumisesta, mutta toisaalta tiedossa on, että kokonaisuudessaan tämä epidemia voi kestää vaikka ja kuinka pitkään toisine ja kolmansine aaltoineen. Olenkin tämän valossa pohtinut viime viikot sitä, kuinka järkevää sitten olisi edelleen ylläpitää kahden metrin turvaväliä Maran ja isovanhempiensa välillä. Mikäli nimittäin haluaisimme tapaamisten olevan aukottoman turvallisia, pitäisi luultavasti odottaa joko rokotetta tai riittävää laumaimmuniteettia – molemmat jossain hamassa tulevaisuudessa – ja mitä, antaa pojan vilkutella isovanhemmilleen metrien turvavälin päästä kuukausitolkulla?

Teimmekin isovanhempien kanssa yhteisellä päätöksellä höllennyksen rajoituksiimme, ja päätimme kahden kuukauden ulkotreffien sijaan alkaa tavata sisätiloissa – käsihygieniasta toki edelleen huolehtien. Mara pääsi isovanhempiensa syliin pitkästä aikaa, ja voi sitä molemminpuolista riemua. Itselläni tunne oli huojentunut, mutta samaan aikaan hieman pelokas. Teemmekö sittenkin väärin? Entä jos tästä nyt kuitenkin seuraa jotain? Ehkäpä huoleni on kuitenkin turha, sillä isovanhemmat ovat kaikki jo eläkkeellä ja mekin olemme pysyneet visusti kotona – altistumisvaara on siis ollut kaikilla meillä äärimmäisen pieni. Uudelleen joudumme miettimään tätä asiaa viimeistään elokuussa, kun töihinpaluuni myötä tulen altistumaan potentiaaliselle tartunnalle työskennellessäni hengitystieoireisten potilaiden kanssa. Ajatuskin turvaväliin palaamisesta syksyn viilenevissä ilmoissa ahdistaa jo ennakkoon.

Entäpä sitten ystävät ja muut sukulaiset? Olen toistaiseksi tavannut ystäviäni lenkkeilyn ja pihatreffien muodossa ja ihanaa sekin, mutta voi kun kaipaan tyttöjen iltoja, saunomista, tai ihan vain kahvittelua ystävän sohvalla ilman että tapaamisia sopiessa täytyy alati kytätä tulevien päivien sääennusteita. Jos ja kun koronavirus ei ihan heti tule keskuudestamme häviämään, kuinka pitkälle näitä tapaamisiin liittyviä varotoimia on syytä noudattaa? Toisaalta tekisi mieli jo viitata kintaalla näille turvaväleille, mutta toisaalta ylimääräisten riskienkin ottaminen pelottaa – entä jos koronatartunta olisikin jonkun meidän kohdalla erityisen hankala? Turhia kontakteja lienee edelleen syytä välttää, mutta omalla kohdallani turhan kontaktin määritteleminen tuntuu päivä päivältä vaikeammalta. Onko pienen poikani ja hänen kummitätinsä, minun rakkaan ystäväni, välinen sylikontakti turha? Entäpä se, että hurjaa tahtia kasvava vauva pääsisi kuukausia sitten viimeksi näkemiensä tätiensä syliin, tai näkisi serkkunsa lähietäisyydeltä?

Tällä viikolla kokoonnuimme pienellä kuuden hengen porukalla meidän terassillemme grillailemaan. Pidimme toki mahdollisimman paljon etäisyyttä, mutta yhteisen pöydän ääressä kuitenkin syötiin, ja osa ruuanvalmistuksestakin tapahtui sisätiloissa. Fiilis oli samaan aikaan epätodellinen ja toisaalta hieman syyllinenkin – entä jos joku meistä olikin koronakantaja ja kaikki tämä kahden kuukauden varovaisuus olikin mennyt hukkaan? Välillä koen hankalaksi tehdä eroa sille, mikä on yhteiskunnallisella tasolla riskaabelia toimintaa, ja mikä sitten taas yksilötasolla. Tässä pienessä tapaamisessahan kokoontumisrajoituksia ei millään tavoin rikottu (vaikkakin kahden kuukauden karanteenin kaltaisten olosuhteiden jälkeen olo oli vähintäänkin rikollinen), yhteiskunnallisessa mielessä meidän kokoontumisemme tuskin siis oli kovin vaarallinen. Kuitenkin otimme tietoisen riskin kasvattaa omaa tartuntariskiämme hetkellisesti, vaikkakin kaikki olivat terveitä, eikä kenelläkään ollut lähipiirissäänkään ketään koronaan sairastunutta.

Rakastan ystävien kesken vietettyjä ruokailuhetkiä ja ainakin tällä kertaa tämän tapaamisen tuottama hyvä mieli tuntui riskinoton arvoiselta. Ahdistaa kuitenkin, että tällaisia asioita täytyy jatkuvasti puntaroida, ja tuntuu, että teki miten päin tahansa, niin omatunto kolkuttelee joka tapauksessa.

Niin paljon kuin kotoilusta ja aikatauluttomuudesta nautinkin, niin jossain kohtaa alkaa tulla raja vastaan, ja se raja ei nyt kovin kaukana ole. Koko tämän poikkeustilan alkaessa järjistin puolimaanisessa mielentilassa koko huushollin kaappeja myöden kuntoon, ja nyt aikaa on kulunut sen verran, että tämän projektin voisi melkein aloittaa alusta. Vaan ei kiinnosta. Huomaan, että yhä useammin on sellaisia päiviä, että tieto koko päivän kotona nyhjäämisestä ahdistaa jo hieman aamusta alkaen. Etenkin, kun tosiaan olen saanut kotoilla tässä nyt yli yhdeksän kuukauden ajan.

Olen onneksi melko itseohjautuvaa sorttia, ja tykkään suunnitella kaikenlaista tekemistä. Tässä on tullut leivottua yhtä sun toista, istutettua kukkia ja pihakasveja, kierrelty luontopolkuja ja kävelyreittejä marssimurtuman uhalla, ja viimeisimpänä saimme toteutettua pitkään muhineen idean terassin öljyämisestä. Kaikki tämä on oikein kivaa ja tuo täytettä päiviin, mutta jatkuva suunnittelu ja pohtiminen on myös aika raskasta. Etenkin sadepäivinä, kun uloskaan ei voi lähteä, saattaa sisällä olo ahdistaa oikein toden teolla samojen arkirutiinien toistuessa samalla kaavalla. Silloin saa oikein ponnistella, että saisi aamukahvin jälkeen viritettyä itsensä sellaiseen mielentilaan, jossa harmaa sadepäiväkin tuntuisi merkitykselliseltä. Ja älkää käsittäkö väärin, tietenkin tuo pieni ilopillerimme luo oman merkityksensä ihan jokaiseen päivään, mutta saanen nyt hieman rypeä tässä korona-ahdistuksessani kuitenkin.

Aikaisemmin luin muista blogeista ja muista lähteistä tekstejä korona-ahdistukseen liittyen, ja ajattelin, että onpa tosiaan hienoa, kun itseäni ei ahdista lainkaan – tuskin tulisin koskaan tästä aiheesta edes kirjoittamaan. No, pikku hiljaa on kelkka kääntynyt, ja ehkä hieman paradoksaalisesti juurikin tässä kohtaa, kun on alettu uutisoida rajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Siinä missä olisin luullut olevani lähinnä innoissani tulevasta kesästä, koen ehkä vielä enemmän suurta neuvottomuutta tulevan suhteen. Vastuu tulevien kuukausien osalta on nyt siirtynyt enemmän ihmisten oman järjenkäytön varaan, ja pelkään hieman että parin kuukauden karanteeni sumentaa myös oman järkeni. Toisaalta tiedostan, että ainakin meidän perheemme altistuu taudille vääjäämättä jossakin kohtaa, ja sen valossa mieli tekisikin jo näyttää vihreää valoa hieman vapaammalle elämälle. Mutta toisaalta, kannattaako riskiä ottaa ennen kuin on aivan pakko?

Itse pidän sellaisista teksteistä, joissa pohdittavaan ongelmaan löytyy jokin ratkaisu. Tämä ei ole sellainen teksti. Luonteelleni ominaista on etsiä asiaan kuin asiaan ratkaisuja, ja onpahan ollut haastavaa todeta, että mihinkään näihin kysymyksiin minulla ei sellaista ole tarjota – ainakaan sellaista mikä olisi absoluuttisesti oikein. Eipä tässä siis auta muu kuin harjaannuttaa epävarmuuden siedon jaloa taitoa ja ottaa päivä kerrallaan. Pitää järki mukana, mutta ehkäpä antaa tunteellekin hieman sijaa kaikesta pelosta huolimatta.

Mitä tuntemuksia tuleva kesä teissä herättää?