Arkinen maanantai

Kuten sanottua, itse rakastan arkipostauksia. On ihanaa kurkistaa ihmisten arkeen kuvien ja tekstin muodossa – muidenkin kuvien, kuin instagramiin ladattujen viimeisen päälle aseteltujen kahvikuppos-marmoripöytäkuvien. Tämä postaus on aivan tuikitavalliselta maanantailta tällä viikolla, olkoonkin että kyseessä oli arkipyhä, mutta eipä tuo näinä aikoina päivän kulkuun vaikuta. Koska jatkuva vauvavauvavauva-toisto saa tekstin kuulostamaan ala-asteen äidinkielen aineelta, päätin kutsua tuota vauvaamme jatkossa täällä blogissa Maraksi (joka on siis hänen oikea lempinimensä). Lisäksi valitettavasti tulen jatkossa sortumaan me-persoonapronominin viljelyyn vauvasta puhuttaessa – vannoin etten näin koskaan tekisi, mutta eipä olisi pitänyt. Vannoin muuten aikanaan myös, etten koskaan liittyisi yhteenkään Facebookin lastenvaatekirppisryhmään – no, nyt olen jäsenenä niissä kaikissa ja selailen ilmoituksia hartaudella. Mutta asiaan, tässä siis meidän arkinen maanantaimme, kiinnosti tai ei 😀

08.00 herätys. Olen nukkunut sohvalla ja takana on seitsemän tuntia lähes katkeamatonta unta, KIITOS mieheni, kun hoidit yön ainoan syötön. Olo on pitkästä aikaa jopa ihmismäinen, joskin täysin mihinkään kykenemätön, ellen saisi tuplaespressoani noin niin kuin heti. Mara möyrii tyytyväisenä leikkimatolla ja saan rauhassa syödä vakioaamiaiseni, eli kreikkalaista jogurttia granolalla. Ihmettelen, miten tuo sama leikkimatto voikin tuottaa niin suurta ihmetystä joka ainoa aamu? Ellei olisi pyhä, katselisin toisella silmällä Uutisaamua. Olen jostain syystä aina fanittanut aamuvarhaisen uutislähetyksiä, ja joskus myöhempään herätessäni saatan laittaa kyseisen ohjelman pyörimään tallenteelta. Aurinkoisina aamuina tsekkaan pikaisesti myös takapihan meiningin ja kuuntelen hetken lintujen aamukonserttia. Näin korona-aikana en voi tarpeeksi kiitellä itseäni ja miestäni siitä, että teimme oikeastaan tasan vuosi sitten varsin riskaabelin ostotarjouksen nykyisestä kodistamme – ja se meni läpi.

Herra päivänsäde siinä odottelee aamupuuroa – jos tässä seurassa ei pahimmankin aamukörmyn huulille karkaa pieni hymy, niin ei sitten missään. Puuro on siis Maran lempiruoka numero yksi, sitä on saatava, ja sitä on saatava nopeasti. Koska olen vain ihminen, ja näin ollen aina auttamatta liian hidas, jouduttaa hän toimintaani läimimällä pöytää kuin maailman aggressiivisiin blackjack-peluri. Puuron kanssa tarjoillaan hedelmäsosetta ja huikka vettä päälle. Vesikupin ilmaantuminen näköpiiriin kirvoittaa suuremman innostuksen kuin kangastus autiomaassa ja olenkin pohtinut pitäisikö sitä vettä sitten antaa enemmän?

Aamiaisen jälkeen siivoilen nopeasti keittiön, koska joku idiootti (=minä itse) on jättänyt sen taas illalla siivoamatta. Ai samperi kun ottaakin päähän aloittaa aamu siivoamalla. Onneksi tässä ei kauaa mene ja Marakin pysyy tyytyväisenä syöttötuolissa haaveilevasti takapihamme horisonttiin katsellen. Siisti keittiö, parempi mieli. Taidankin teettää tästä kaunokirjaillun koristetekstin keittiön seinälle.

Sitten sosesouviin: vuorossa tällä kertaa hedelmäsoseet pakkaseen, koska päätin olla pihi ja tehdä nämä itse (säästää oikeasti aika paljon riihikuivaa siinä kohtaa, kun vauva syö noin 6 purkkia päivässä). Lihasoseet ostamme valmiina. Marahan ei tämän työn tarpeellisuutta ymmärrä lainkaan, vaan kyylää minua loukkaantuneena leikkimatolta. Siirryn hänen viereensä lattialle, sujuu se kuoriminen näinkin. Säästän myös kallisarvoisia askeleitani, kun ei tarvitse rampata edestakaisin kääntelemässä mahallaan huutavaa poikaa takaisin selälleen (voisi muuten oppia senkin pian itse, kun kerran mahalleen päätyminen loukkaa tunteita niin suuresti).

Soseet valmiina. Mara sai kielellistä virikettä selostaessani ääneen tämän puisevan touhun vaiheita yksityiskohtaisesti, ja minä saisin pian käyttää hänen päiväuniaikansa johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Välimaito. Yhtenä päivänä annoin vitsillä tuttipullon sängyssä makaavan lapsen kätösiin ja jukopliuta hänhän joi itse (katsoen minua siihen tyyliin, että oli jo tovin odotellutkin tätä askelta kohti itsenäisen vauvan elämää) – ja on juonut siitä asti. Vielä kun oppisi oman vaippansa vaihtamaan, niin voisin siirtyä henkilökohtaisen avustajan työstä talon sisäisen konsultin tehtäviin.

11.00: Soselounas ennen päiväunia. Kesken syömisen Mara alkaa hangata silmiään sen näköisenä, että kohta on helvetti irti, ellei päiväunet ala N-Y-T NYT. Lusikoin paniikissa loput soseet vauvan suuhun ja äkkiä sänkyyn. Nukahtaa nopeasti, kerrankin. Samalla tajuan, että nälkähän se siellä itselläkin jo vatsaa kipristää. Luojan kiitos olin eilen kaukaa viisas, ja tein paistettua riisiä myös tämän päivän lounastarpeiksi. Pitkään nämä aamut olivat sen sorttista sekamelskaa, etten edes älynnyt ajatella koko lounasta, puhumattakaan, että sellainen olisi ollut valmiina jääkaapissa. Sitten siirtelin kiljuvaa nälkää jogurteilla ja banaaneilla, kunnes huono olo iski jossain kohtaa väistämättä. Nälkäkiukku ei ole vain vauvojen juttu, sen tietää miehenikin.

Pikasutaisu meikkiä naamaan, vaikkei ohjelmassa kotoilua ja lenkkiä suurempaa aktiviteettia olekaan. En todellakaan meikkaa päivittäin, mutta kun äitiyslomaa on takana reilut 8kk, piristää mieltä kummasti pieni ehostautuminen. Kummasti sitä myös kuitenkin tottuu meikittömään pärstäänsä. Meinasin tuossa taannoin nimittäin pitkän meikittömän kauden jälkeen kiljaista kauhusta peiliin vilkaistessani – näytin täysissä pakkeleissani mielestäni aivan katutolpan juurelta karanneelta.

Tänään Mara tuntuu viihtyvän höyhensaarien päiväreissullaan, ja saan saateltua yhden kesken oleva projektin loppuun, kun sutaisen viimeiset maalikerrokset mieheni perintöhyllyyn. Ai että, aivan älyttömän rentouttavaa puuhaa, onneksi seuraava maalausprojekti odottaa jo työhön tarttumista. Päiväunien ajalle ei kylläkään voi suunnitella mitään sellaista projektia, mitä ei voi tarpeen vaatiessa keskeyttää. Koskaan ei nimittäin tiedä kauanko unet kestävät. Kaikenlaista fiksua se evoluutio on tuottanut, muttei on/off-uninappia pikkuvauvoihin.

12.00 unet jatkuvat vieläkin. Päädyn kirjailemaan muutaman sanasen blogiin. Nämä aamupäivät Maran nukkuessa ovat nykyisin ehdottomasti sitä kaikkein lemppareinta aikaani. Yleensä aikani kuluu joko blogin, virkkaamisen tai jonkinlaisten pienten kodin projektien parissa (kuulostaa aika glamoröösiltä, mutta nautin tästä elämänvaiheesta suuresti). Tai sitten valmistelen esimerkiksi päivällisen siihen pisteeseen, ettei juuri tarvitse kuin paistinpannua näyttää sitten kun sen aika on. Puhelimen selailukin on jäänyt huomattavasti vähemmälle viime aikoina, kun olen huomannut, että tällaiset aktiivilepohetket rentouttavat oikeasti paljon paremmin kuin se iänikuisten somefeedien pläräily. Välillä on tietenkin ihan paikallaan vain olla ja rötvätä sohvannurkassa puhelin kourassa.

13.00 makuuhuoneesta kuuluu kiljaisu: päiväunet done. Eikun epämääräistä keliä vilkuillen kaikkea mahdollista päälle ja vauva rattaiden kyytiin. Tuntuu, etten vieläkään ole kovin perillä siitä miten vauva tulisi milloinkin pukea ja sormi menee suuhun joka ikinen kerta, kun ulosmeno on edessä. Saamme ystävästäni ulkoiluseuraa ja rämmimme kolmisen varttia vuosisadan räntäsateessa, kelistä huolimatta on mukava vaihtaa kuulumisia ja tuleepahan itsekin liikuttua edes vähäsen. Mara ei taida kuitenkaan olla oikein lenkkituulella, vaan jupisee tuolta rattaidensa uumenista tuttuun tyyliinsä melkein koko matkan. Nykyisin on melkein harvinaista, että lenkkeilyn lomassa saataisiin päiväunetkin hoidettua, ellei sitten tehdä oikein ekstrapitkää lenkkiä. Kauniilla säällä poika katselee mielellään maisemia päästyään vihdosta viimein nauttimaan matkanteosta istuen, mutta näillä keleillä.. jos vain katse voisi tappaa.

14.30: parempi mieli sisällä. Lenkin jälkeen porkkana-kukkakaali- ja kiivisoseet linnunpoikasena ruokaa odottavan vauvan kitusiin, ja sitten tutkiskelemaan, olisiko leikkimaton tarjonta uudistunut tässä välissä. No eihän se ole, ainakaan minun mielestäni. Tämä Ikeasta ostettu jättimäinen leikkimatto on ollut ihan huippu, alla oleva vauvaystävällisen vaalea villamatto pysyy pukluvapaana ja illalla tämän saa kääräistyä leluine päivineen sivummalle. Lelukaaren sai hyvästellä jo aikaa sitten, kun Mara löytyi milloin mitenkin päin jaloistaan kaariin kietoutuneena.

Leikkimatolla viihtyminen on vaihtelevaa. Välillä siinä pyöriskellään tyytyväisenä tovi jos toinenkin, kun taas välillä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka matolle levittelisi koko huushollin lelutarjonnan ja keittiövälineet päälle. Pyrin tietenkin siihen, etten olisi aivan koko aikaa itse vieressä viihdyttämässä, mutta eipä tuossa useinkaan ole vaihtoehtoja, kun vauva kiljuu mahallaan kuin hyeena ja viskoo kaikki tarttumaetäisyydelle sattuvat lelut pitkin olohuonetta – ja suuttuu siitäkin vielä.

Olenkin miettinyt, kuinka idioottina Mara minua pitää, kun ihastelen ääneen näitä samoja puoli vuotta olleita leluja joka päivä. Yleensä katsoo minua kuin vähä-älyistä ja siirtyy jälleen kerran tutkimaan leikkimaton parasta antia, nimittäin sen pesulappua. Painiskelen taas viime aikoina päätäni vaivanneen dilemman parissa: mitä muuta voi vauvan kanssa tehdä, paitsi köllötellä leikkimatolla?

Koen huonoa omaatuntoa, kun en keksi mitään muutakaan, ja vauvan kanssa leikkiminenkin tuntuu verrattain kömpelöltä – toisaalta en edes tiedä kaipaako hän minua sössöttämään viereensä vai olenko ainoastaan häiriötekijä projektissa nimeltä pesulapun tarkastelu. Olen melko huono spontaanisti loruttelemaan tai lauleskelemaan, saati muodostamaan niistä lapselle mitään muuta leikkiä kuin kiusallista sooloperformanssia, joten jonkinlaista etäohjattua toimintaa olen kovasti kaipaillut. Ystäväni vinkkasikin kaupungin järjestämästä etämuskarista (Lastenkulttuurikeskus Rullan fb-sivuilta löytyy lisätietoa), joten se nyt ainakin otetaan kokeiluun. Tiedostan toki, että voin viskata tällä ongelmalla vesilintua siinä kohtaa, kun Mara lähtee liikkeelle, mutta siihen asti täytynee vain toivoa sormet ristissä, että poika tunnustaa minut äidikseen tästä tylsästä vauva-ajastaan huolimatta vielä jatkossakin.

16.00 hetken peuhaamisen jälkeen onkin taas päiväuniaika. Väsymyskiukkua torjuakseni olen oppinut melko herkällä silmällä ennakoimaan tätä kapeaakin kapeampaa aikaikkunaa, jonka sisällä päiväunille nukahtaminen sujuu sopusoinnussa. Tänään sujuu tämäkin nukahtaminen kuin unelma, ja minä jatkan unien ajan virkkausprojektini parissa ja ihan vain köllöttelen autuaana sohvalla.

17.00 päiväunet numero 2 ovat taputellut ja unien jäljiltä punaposkinen vauva on iloinen kuin mikä. Mies lähtee tarkan ostoslistan kanssa hoitamaan viikoittaisen kauppareissumme ja Mara syö päivällisen. Syöttötuoliin siirryimme muutama viikko sitten, ja se on kyllä tehnyt vienyt nämä ruokailuhetket aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä missä aikaisemmin istuin lattialla selkä quasimodo-kyttyrällä venkoilevaa poikaa pidellen, on nykyisin aivan ihanaa syöttää tuolissaan viihtyvää suursyömäriä. Sosetta on joka paikassa, ja joka ikinen kerta (viidesti päivässä) mietin koska saisin aikaiseksi viedä tämän pöydän alla olevan ikivanhan persialaismaton turvaan.

Päivällisen jälkeen kerään hieman lisää äitipisteitä ja annan Maralle mustikoilla täytetyn makututin makusteltavaksi. Sotkuista hommaa, mutta poika viihtyy – huh, ainakaan hetkeen sillä ei ole tylsää.

18.00 päivän paras hetki, nimittäin kylpyhetki. Mara hihkaisee innosta jo siinä kohtaa, kun näkee että suunta on kohti kylpyhuonetta. Aimo tovin hän läpsyttelee ammeessaan iloisena vettä ympäriinsä, ja nakertelisi tyytyväisenä kumiankkaansa varmaan tuntitolkulla. Itsekin ehdin tässä kohdin käydä suihkussa silmät toki kaiken aikaa poikaan naulittuna.

Pesujen jälkeen syödään vielä iltapuuro suurella riemulla. Järkevämpää olisi tehdä kaiketi tämäkin sotkuinen toimitus jo ennen kylpyä, mutta nyt syödään vaippasillaan puhdistusteknisistä syistä. Puuron jälkeen halitaan hetki sohvalla ja sitten sujahdetaan yöhaalariin ja siirrytään petiin.

Iltapuurot ja -pesut aloitetaan yleensä melko tarkasti siinä kuuden maissa ja seitsemän pintaan alkaa olla viimeinen hetki siirtyä sänkyyn hyvän sään aikana. Itsekin huokaisen yleensä helpotuksesta siinä kohtaa, kun Mara herää viimeisiltä päiväuniltaan, koska siitä eteenpäin päivän kulku on selvä kuin pläkki ja tuntuu, että me molemmat nautimme pilkun tarkoista iltarutiineista. Ei sillä, että päivän aikaisempiin hetkiin nyt mitään suuria yllätysmomentteja sisältyisi, mutta kuten sanottua, jossain määrin ahdistun siitä, etten mielestäni osaa viihdyttää lastani tarpeeksi hyvin.

Tuntuu, että päivät toistavat samaa kaavaa unet-ruoka-leikkimatto niin kauan kunnes on nukkumaanmenon aika. Uskoisin, että tämä tasaisen tylsä arki on vauvalle kuitenkin riittävän virikkeellistä, mutta viime aikoina olen tosiaan pohtinut, pitäisikö päiviin yrittää sisällyttää jonkinlaista rutiininomaista laulu-/loruhetkeä tai jotakin muuta aktiviteettia ylipäätään kuin se ainainen leikkimatolla oleminen. Päiväunille nukahtamiset ovat myös aina suuria kysymysmerkkejä, joten illan kynnyksellä suuri epävarmuus hellittää tästäkin syystä aina pikkuisen.

Luen kappaleen Vaahteramäen Eemeliä yöradiomaisella äänellä, ja pikku hiljaa joka suuntaan pyörivät raajat alkavat rauhoittua kohti nukahtamista. Unikoulua tässä on hiukan harkittu, mutta kuten todettua, olen mennyt totuttamaan raukkaparan sylinukutuksiin. Ensimmäisenä askeleena pyrimme nyt nukuttamaan vauvan suoraan sänkyynsä, koska eihän tässä nyt mikään kiire ole ja sydämeni itkee jo nyt verta, kun huomaan kuinka poika kaipaisi syliin nukahtamaan.

Mara on juuri nukahtamassa, kun mieheni tulee kaupasta ja pienen pieni rasahdus saa aikaan sen, että minua tuijotetaan jälleen lautasen kokoisilla silmillä pinnasängystä. Voi saakeli. Olen tässä kohtaa kykkinyt pinnasängyn vierellä jo kolmisen varttia ja päätämme vaihtaa vuoroja. Jollain ihmeen vauvakuiskaajan taidoilla mieheni taikoo pojan jälleen hetkessä uneen.

20.00 Vauva nukkuu, rauha on laskeutunut valtakuntaan ja on aika tämäniltaisen gourmetpäivällisen: eineslihapullia ja ”salaatti”. Aina ei jaksa laittaa ruokaa ja silloin mennään ihan hyvällä omalla tunnolla sieltä aidan matalemmasta päädystä.

Selailen tovin nettikauppoja syystä, että jotakin ulkoiluvaatetta on aivan pakko ostaa ostoslakostani huolimatta. Nykyisin tulee ulkoiltua sen verran paljon, että jonkinlaiset hyvälaatuiset vermeet olisi hyvä olla, sillä nykyisellään en omista kunnollista välikausitakkia esimerkiksi lainkaan. Parit pakolliset ostokset siis ostoskoriin ja samalla somefeedien tarkistus. Sitten hiukan neulomista toisella silmällä dokkaria katsellen, pari jaksoa Master Chefiä sängyssä, vauvan yösyöttö puoli yhden maissa ja unille itsekin.

Tällaista siis täällä. Kertokaa nyt ihmeessä, etten ole ainoa äiti, joka tuskastelee tämän uni-ruoka-leikkimattorallin kanssa. Kaikki hyvät ehdotukset vauvan viihdyttämiseksi otetaan myös vastaan nöyrästi kumartaen!