Meidän arki

Olen lukenut blogeja vuosikaudet ja rakastanut aina arkipostauksia, joten ajattelin sellaisen itsekin rustailla. Tuossa taannoin jynssäsin antaumuksella vessanpönttöä vauvan mentyä nukkumaan ja tulin kaikessa tyytyväisyydessäni miettineeksi, että mikä viikonpäivä oikein olikaan. Perjantai. Enpä olisi kuvitellut vielä reilu vuosi sitten että tulisin olemaan varsin tyytyväinen nykyiseen tapaani viettää perjantai-iltaa.

Töissä käydessä ero viikonlopun ja arjen välillä oli selvä kuin pläkki. Kotiin päästyä hartiat laskeutuivat muutaman sentin alaspäin (usein vain mennäkseen hetken kuluttua totaaliseen juntturaan viikonlopun tensiopäänsäryn pistäytyessä käymään), ja piti oikein miettiä, miten nuo arvokkaat edessä olevat tunnit käyttäisi mahdollisimman tarkasti hyväkseen. Tein useamman vuoden töitä vielä kuun joka toisena lauantainakin, jolloin työviikon päätyttyä oltiin vieläkin suurempien kysymysten äärellä. Parhaimmillaan sitä oli noin 36 tuntia aikaa sekä rentoutua, että tehdä asioita, nähdä kavereita ja olla vain itsekseen, käydä kävelyllä ja harrastaa kaikkea kehittävää.

Nyt arkipäivät ja viikonloput ovat keskenään samanarvoisia, ja arki etenee varsin verkkaisesti tässä ihanassa vauva-arjessa – päivämäärän ja välillä viikonpäivänkin saa oikein kalenterista tarkistaa. Pohdin jo kauan ennen vauvan tuloa, miten osaisin nauttia vain kotona olemisesta, ja kuinka höperöityisin alle kuukaudessa. Enpä olisi uskonut, että nauttisin tästä kaikesta niin täysin siemauksin, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin ihan oikeasti sanoa nauttivani arjesta.

Nyt eletään tietenkin poikkeuksellisia aikoja koko maailmassa, mutta meidän arkeemme tämä ei ole juurikaan vaikuttanut, mitä nyt sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut aivan olemattomiin, eikä kauppakeskuksiin pidä enää lähteä viettämään aikaa. Julistauduttuani kuitenkin jo vuodenvaihteessa kesään asti ulottuvaan ostoslakkoon, sopii tämäkin itse asiassa minulle paremmin kuin hyvin. Vauvauinnin päättyminen harmittaa, mutta teimme senkin suhteen päätöksen lopettamisesta jo ennen kuin niin virallisesti tapahtui. Meidän harrastuksemme ovat nyt toistaiseksi nekin tauolla ja se luonnollisesti korpeaa, mutta onneksi on muitakin vaihtoehtoja liikkumiselle.

Pyrimme suhtautumaan tähän koko tilanteeseen mahdollisimman neutraalisti, kotona on nyt vain pysyttävä, ja se kodin ulkopuolinen elämä jatkuu sitten myöhemmin. Onneksi kuitenkin voin todeta, että elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta, nimittäin tämä täysin arkipäiväinen ihana elämä.

Tältä siis näyttää kutakuinkin meidän aivan tuikitavallinen päivämme vastikään puoli vuotta täyttäneen vauvamme kanssa:

04.00 Ensimmäinen ja ainoa yösyöttö. Nämä ovat vähentyneet onneksi iltapuuron aloittamisen myötä. Siirryimme muutama viikko sitten kokonaan korvikkeelle erinäisistä syistä, joten syöttäminen itsessään on varsin nopea toimitus, mutta uudelleennukahtaminen on vauvalle haastavaa. Tässä kohtaa vauva siirtyykin yleensä meidän sänkyymme nukkumaan, jottei tarvitse kyyristellä selkä kivuliaassa krampissa pinnasängyn päällä rauhoitellen joka ilmansuuntaan tuulimyllynä pyöriviä raajoja. Tässä kohtaa toinen, se sillä kertaa onnekkaampi, meistä siirtyy yleensä sohvalle nukkumaan.

07.00 Herätys! Olemme varsin iltavirkkua sakkia ja nämä aamuherätykset pistävät kyllä irvistämään, etenkin kun emme millään malta mennä nukkumaan ennen puolta yötä, usein nukkumaanmeno venähtää reilusti seuraavan vuorokauden puolelle. Usein vauva on, luojan kiitos, tässä kohtaa hereillä maksimissaan 1.5 tuntia. Aamupuuron ja -maidon jälkeen siirrymme yleensä hetkeksi leikkimatolle. Vauva leikkii itsekseen ja televisiossa pyörii uutisaamu. Heti ensimmäisen silmänhieraisun jälkeen kuitenkin pikapikaa takaisin sänkyyn nukkumaan. Tässä kohtaa otamme usein itsekin vielä torkut vauvan nukkuessa onneksemme yleensä 2-3 tunnin aamupäiväunet. Hampaitakiristävän aamuherätyksen sietää espressokupillisen voimin, kun tietää pääsevänsä itsekin vielä hetkeksi unille.

11.00 Herätys numero kaksi. Tässä kohtaa koko jäsenistömme alkaa olla jo kutkakuinkin tolkuissaan katkonaisen yön jäljiltä. Espresso numero kaksi tulille tuplana ja sitten hommiin. Tässä kohtaa lounaslinjasto tarjoaa lihasosetta ja maitoa, jonka jälkeen jälleen leikkimatto kutsuu uusin energioin. Kiinteät maistuvat hyvin, joskin äärimmäisen sottaisesti. Tähän saakka syötöt ovat tapahtuneet sylissä, koska istuessaan vauva heiluu kuin heinäseiväs. Onkin aikamoinen toimitus ohjata sose sylissä venkoilevan vauvan suuhun, vieläpä kun mukamas liian hitaiden liikkeiden välissä suuhun hakeutuvat sormet toisen käden tavoitellessa lusikkaa itselleen. Eipä ole enää sitä ongelmaa, etteikö olisi tarpeeksi pyykkiä pestäväksi (edelleen mental slap itselleni kuuden kuukauden takaiseen aikaan, kun tätä harmittelin). Vauvallehan nyt olisi aivan sama, vaikka viettäisi kaiket päivät yöhaalarissaan, mutta itse tykkään pitäytyä rutiineissa näin poikkeusaikoinakin ja puemme tämän ruokailusirkuksen jälkeen päivävaatteet. Tässä kohtaa syömme myös itse lounaan vuoroissa ja otamme molemmat puolituntisen lounaan päälle, lähinnähän sitä nyt tulee sosiaalisen median pariin karattua.

13.00 Ulkoilun aika. Päivittäin on pakko päästä ulos nykyään, muuten leviää pää. Vaunulenkkien ongelmaksi alkoi muodostua se, ettei vauva oikein enää nukkunut vaunuissa ja koko lenkin ajan sai kuunnella mutinaa vaunukopasta, kun ulkomaailma alkoi kiinnostaa liiaksi. Vaihdoimmekin rattaisiin tällä viikolla ja heti helpotti, vauva seurailee mielenkiinnolla maisemia ja saattaapa jopa hetkeksi nukahtaakin. Tunnin – puolentoista verran yleensä ulkoilemme tutuissa maisemissa – vähän liiankin tutuiksi alkavat jo käydä. Olemmekin suunnitelleet, että voisimme silloin tällöin ajella autolla muihin lenkkimaisemiin, jotta jälleen vältyttäisiin pään leviämiseltä.

Kotiinpäästyä olisikin jälleen murkinasettiä, ja tarjolle asetetaan tällöin hedelmäsosetta ja maitoa. Koska ulkoillessa unet eivät välttämättä kovin pitkiksi ehdi, ottaa vauva yleensä ulkoilun ja syömisen jälkeen vielä torkut. Helpoiten se nukahtaa jomman kumman viereen sängyssä ja toinen nukuttaakin vauvan toisen puuhaillessa tällä välin omiaan. Itse yleensä saan tässä kohtaa järjesteltyä hieman kotia, valmisteltua päivällistä, pestyä pyykkiä tai ihan vain oltua.

16-17 Torkut ohi. Yleensä tässä kohtaa tulee hassuteltua jonkin aikaa sängyssä porukalla, vauva nauraa nykyisin melkein kaikelle (tunteepahan itsensä hauskaksi edes joskus), etenkin kaikenlaisille päristeleville äänille ja kutitukselle. Kädet havittelevat kolmea ohimohiustani ja silmälasit viskataan sängynnurkkaan. Edelleen laittaa myös nenäni suuhunsa, vaikka olen yrittänyt sanoa, ettei se näin korona-aikana ole oikein korrektia. Kasvissose- ja maitoaterian jälkeen puuhastelemme yleensä jälleen leikkimatolla. Kutiseviin ikeniin huippuniksi on jäisillä mustikoilla täytetty makututti, jota vauva imeskelee antaumuksella, heittelee toki myös päin vaaleanbeigeä sohvaamme ja valkoista villamattoamme. Nyt tosin, kun vatsalle kääntyminen on se juttu, noin joka kolmas minuutti pärähtää kuuluviin dramaattinen itku, kun tuttia ei niin vain saakaan suuhun päinmakuulla. Ei auta kuin rientää hätiin joka ikinen kerta. Olemme myös harjoittaneet taiteen alaa värikylpyjen ja mustikkamaalauksien keinoin, ja välillä aloitamme itkun siivittämän pukeutumissouvin päälle mennäksemme takapihalle katselemaan meininkiä. Joskus täytyy myös itsekkäästi tehdä jotakin myös oman henkemme pitimiksi, ja siirrettävä vauva keittiön lattialle ruuanlaittokurssille – onneksi silikoninen nuolija tuo vaihtelua tavan helistimiin. Välillä intoudun tanssimaan vauvalle lastenmusiikin tahtiin (onnekseni ainakin näyttää nauttivan, vaikka esittävän taiteen vuosistani on hieman aikaa), ja mieheni päästää mielellään sisäänsä tukahdutetun runonlausujansa valloilleen loruttelemalla Hanhiemon iloista lipasta.

Aluksi ahdistuin hieman siitä, miten ihmeessä saisin ajan kulumaan vauvan kanssa, mutta melko tarkka rutiini helpottaa paljon asioita, kuten sekin, että vauva alkaa olla melko ennakoitava jo. Säännölliset uniajat luovat itselle henkistä kestävyyttä, kun tietää ettei viihdytettävää tarvitse keksiä tunneiksi, vaan yleensä maksimissaan kahdeksi. Pyrimme myös siihen, että vauva saisi aikaa leikkiä ihan itsekseenkin, mutta nykyisellään vatsalta selälle kierähtämisen vaikeus saa vauvan loukkaantumaan siinä määrin, että autonomia kärsii väistämättä.

Tässä kohtaa viihdytämme vauvaa yleensä vuoroissa, jolloin toinen saa tehdä kotitreeniä tai mitä ikinä haluaakaan. Ja siis, näinä poikkeuksellisina aikoina jopa minä olen alkanut ihan pitää tästäkin vaihtoehdosta. Joskus treenaan myös vauvan kanssa, vauva kuvittelee tämän olevan erityinen panostus hänen ylhäisyytensä viihdyttämiseksi ja 8.5 kiloinen jässikkä käy jo ihan pienestä kahvakuulasta. Välillä se katselee selällään nauraen, kun teen jumppakuminauhan avulla kyykkyjä sen edessä – eipähän ainakaan tule ajatelleeksi liikoja itsestään tällaisen PT:n edessä.

18.00 Iltarutiinien aika. Tässä kohtaa on yleensä joko kylvyn (ainakin mikäli makututti on ollut kuvioissa mukana) tai vaihtoehtoisesti suihkun aika. Vauva nauttii silminnähden molemmista ja leveä hymy paljastaa innostuksen jo siinä kohtaa, kun suunnataan kylpyhuoneeseen. Vanhan kansan lappupesuja se ei voi sietää, ja kun iho sen erittäin hyvin rasvaamattakin kestää, niin olemme suihkutelleet päivittäin. Suihkun tai kylvyn jälkeen siirrymme hämärrettyyn makuuhuoneeseen, jossa syödään iltamaito ja -puuro vaippasillaan (koska sotku) ja sen jälkeen pujahdus unihaalariin.

Nukuttamisessa olemme käyttäneet kahta tapaa. Joko mieheni nukuttaa vauvan suoraan sänkyynsä (pitkäpiimäinen tapa), tai sitten minä otan sen kainalooni (taattu tainnutus muutamissa minuuteissa). Syliinnukuttaminen lienee varsinainen karhunpalvelus ja voisimme varmaan jo alkaa rustata hakemusta Supernanny-ohjelmaan, mutta kun se on niin suloinen siinä tuhistessaan ja paidanrinnuksestani kiinni pitäessään. Sänkyyn siirrettäessä vauva kyllä yleensä herää sen verran, että ymmärtää ympäristönvaihdoksen, joten emme ole jaksaneet tästä vielä stressata. Katsotaan sitten, kun vielä armeijan kotilomillakin saan nukuttaa pojan syliini, voi olla että asenne on silloin hieman eri.

20.00 Oma aika alkaa. Käytännössä siis syömme päivällisen, katselemme telkkaria, sometamme ja ihan vain oleskelemme. Yhdentoista maissa siirrymme yleensä sänkyyn katselemaan lisää televisiota ja vauvan ensimmäinen syöttökin menee siinä hereillä ollessamme. Kai niitä yösyöttöjä siis periaatteessa on kaksi sitten kuitenkin. Tässäkin kohtaa nukutan vauvan vielä uudelleen usein syliin, ihan vain koska ikävä on jo ollut kova, enkä usein malta laskea sitä omaan sänkyynsä ennen kuin yläselkäni tuntuu siltä kuin siellä puuhailtaisiin stiletin kanssa.

Kaiken kaikkiaan arkemme on siis hyvin rutinoitunutta ja pidän siitä. Mikään armeijakuri täällä ei tietenkään vallitse ja nuo kellonajat nyt saattavat heittää molempiin suuntiin, mutta on helpottavaa, kun tietää suunnilleen mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin. On myös ihanaa, kun on kaksi aikuista tätä arkea pyörittämässä ja hyvin joustavasti olemme ainakin tähän asti saaneet sumplittua omat hetkemme sen mukaan kumpi sitä enemmän kulloinkin tarvitsee. Vauvan hoito jakautuu melko tarkalleen puoliksi, mikä tuntuu hyvin arvokkaalta sekä omastani että vauvan näkökulmasta. Kerran tosin meinasin haksahtaa ansaan, kun mieheni väitti, että olisi parempi, jos syöttäisin soseet, kun olen siinä niin paljon parempi. Ei mennyt läpi.

Elämä puolivuotiaan vauvan kanssa on hyvin erilaista kuin vastasyntyneen tai kolmikuisen vauvan kanssa. Tämä on kaikin puolin antoisampaa, helpompaa ja ennakoitavampaa. Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut kaikista näistä kuukausista ja etteikö välillä ole ikävä sitä pienen pientä ryppyistä nyyttiä, ja kaiholla ajattelen kaiken aikaa sitä, kuinka aika kuluu niin hirveän nopeasti. Kuitenkin vauvan kasvu ja kehittyminen tuo kaiken aikaa niin paljon uusia aspekteja tähän kaikkeen. Etenkin sydänalaani lämmittää, kun se kikattaa melkein tikahtuakseen esitellessäni sille alkeellisia koomikontaitojani.

Olemme hyvin kotivetoisia noin lähtökohtaisesti ja on ollut ihanaa vain puuhastella kotona ja viettää tätä aivan tavallistakin tavallisempaa arkea. Listaihmisenä olen kerännyt puhelimeni to do-applikaatioon jo liudan kaikenlaisia puhteita, joihin voin tarttua tylsyyden iskiessä (joskin tuntuu, että en tästä kaikesta käsissä olevasta ajasta huolimatta saa oikein mitään aikaiseksi). Niin kamala kuin vallitseva tilanne onkin, opettaa se varmasti nykyihmisille myös jotakin hyvääkin, nimittäin taitoa vain olla (okei, meillä ei ole esimerkiksi kotikoulussa olevia lapsia, mutta puhunkin tässä nyt lähinnä omasta näkökulmastani) ja ehkä tehdä kaikkia niitä asioita, joille ei normaalisti olisi aikaa. Meille tämä on tarkoittanut noiden aivan tavallisten leikkimattohetkien äärelle pysähtymistä, ihan vain olemista ja ennen kaikkea toisistamme ja tästä omasta pienestä perheestämme nauttimista.