Tiistai 4.2.2019 klo 20: Muista rentoutua!

”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille miten perusteellisesti voit palaa loppuun.”

-Psykologian professori Svend Brinkmann (Suom. psykologi, kouluttaja-psykoterapeutti Liisa Uusitalo-Arola)

Kyseinen sitaatti tuli vastaani eilen sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että oli pakko tarttua aiheeseen, joka on pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa.

Nykypäivän suoritushenkinen ilmapiiri on ihmiskunnan iloksi ulottanut lonkeronsa myös vapaa-aikaan. Ei riitä, että käyt suorittamassa velvollisuutesi töissä, keräilet perheesi ravitsemiseksi tarvittavat hyödykkeet Prismasta, meal preppaat (äidinkielenopettajani varmaan repisi aapisensa tämän termin käytöstä) viikon ruuat valmiiksi pitäen huolta oikeanlaisesta makrojakaumasta, siivoat huushollin, hoidat lapset, suoritat kalenteriin sijoitetut liikuntablokit ja juot ainakin neljä litraa vettä päivässä (tälle ei taida edes mitään tieteellistä pohjaa olla).

Sitten kun kaiken aivokapasiteettisi antaneena oikaiset sohvalle päivittääkseesi tietosi somemaailman viimeisistä kuulumisista, tikuttaa puhelimessa oleva ruutuajan seurantasovellus samassa tahdissa omantuntosi kanssa. Ei pitäisi hyppiä autopilotilla somealustalta toiselle, pitäisi tehdä jotain oikeasti kehittävää, kuten lukea, tehdä ristisanatehtäviä, tai katsoa nyt ainakin Areenasta joku dokumentti, mitä tylsempi sen parempi. Sama pätee kirjoihin, chick litiähän ei lukemiseksi lasketa, mieluummin venäläisiä klassikoita tai kuluvan vuoden Finlandia-ehdokkaita. Onneksi äänikirjat mahdollistavat nykyisin multitaskaamisen ja askeleita voi kerryttää älykelloon samalla, kun kuuntelet kauppareissulla kolmatta kertaa kesken jäänyttä Täällä pohjantähden alla-trilogiaa. Tick tick tick vain kuuluu asioiden kuittaantuessa to do-listalta. Muistathan kuitenkin tarkistaa kellostasi myös palautumisen määrän ja unen laadun.

Jos kuitenkin päätät olla tekemättä mitään, tulee sekin suorittaa oikeaoppisesti ja oikeita termejä käyttäen, eli hyggeillä sohvannurkassa villasukat jalassa tyhjyyteen tuijottaen, tässä kohdin harjoitat tietoista läsnäoloa, mikä on erittäin tärkeää henkiselle hyvinvoinnillesi. Ja ei, älä mieti sitä kauppalistaa, se tietoinen läsnäolo meni nimittäin siinä. Itse asiassa hyggeilyllekin pitäisi raivata kalenterissa tilaa. Ja luovuudelle, koska tarvitseehan sitä luovaakin aivopuoliskoa stimuloida. Olisi siis hyvä myös maalata tai piirtää, neuloa, käydä taidenäyttelyissä ja katsoa kriittisellä silmällä kaikki tylsät indie-elokuvat. Itseään ei myöskään koskaan voi kehittää liikaa, Youtube on pullollaan aamuneljältä heräävien johtajahenkilöiden motivaatiopuheita ja loput motivaatiolauseet voit linkata kanssaihmistesi iloksi Instagramiin, ehkä joku oravanpyörässä juokseva saa niistä pureskeltavaa aamuisen Juhla Mokkansa oheen.

Oman ajanvieton dilemmaan olen törmännyt tässä lapsensaannin jälkeen. Kun yhtäkkiä saat sen muutaman tunnin omaa aikaa, pitäisi se mukamas osata hyödyntää maksimaalisesti, millä ikinä parametreilla tätä mitataankaan. Ensimmäisen oman kolmituntiseni kotona vietin nukkuen ja koin siitä huonoa omaatuntoa, koska en saanut silloin mitään järkevää aikaiseksi. Olisin nyt vaikka tehnyt edes niitä lantionpohjaharjoitteita sitten sen kolme tuntia. Olin ollut tämän oma aika-ongelman edessä jo aiemminkin ottaessani neuvolantädin sanoista vaarin, ja lähtiessäni etsimään rentouttavaa harrastusta, jonka parissa palautua vauvanhoidon lomassa. Sain tuolloin kuitenkin aina vain itseni kiinni harhaluulosta, että kaiken tekemisen pitäisi tuottaa jotakin. Oli se sitten henkistä kasvua, kunnon kohenemista, luovuuden ruokkimista tai ylipäätään jotain josta jäisi jokin jälki, edes tuonne jonnekin aivojen uumeniin. Olin nimittäin pitkään harmitellut, että minulla ei ole mitään varsinaista harrastusta, satunnaisia lukuspurtteja ja kävelylenkkejä lukuunottamatta, koska viihdyin hyvin kotona ja vieläpä tavanomaisuuttani alleviivatakseni koin nollautuvani parhaiten kaikenlaisen roskarealityn ja puhelimen selailun äärellä. Pitkin hampain vihdoin voin myöntää, että harmitukseni juonsi siitä, että kuulostaisin tylsältä tyypiltä, jos joku minulta harrastuksistani kysyisi – ikään kuin näin aikuisiällä tähän ongelmaan kovinkaan usein edes törmäisi. Nyt tiedostan, että olin tuolloin niin suorituskeskeisyyteni pyörteissä, etten antanut itselleni edes tilaa kuulostella sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ironisinta tässä on edelleen se, että nyt kun olen tosiaan lapsen myötä saanut edetä päivissäni vauvantahtisin askelin, koen saaneeni rutkasti enemmän vapaa-aikaa kuin ennen. Tai se tuntuu siltä, koska nykyisin teen vapaa-ajallani asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Tai olla tekemättä. Nykyään kun suurin osa tuosta vapaa-ajasta ei kulu murehtiessa onko vapaa-ajan viettoni oikeanlaista, nykyajan normeihin soveltuvaa.

Tätä kaikkea miettiessäni pyörittelin ajatusta, että mitäköhän ihmiset tekisivät vapaa-ajallaan, jos olisivat ainoita ihmisiä maapallolla, eikä ulkopuolelta kohdistuisi minkäänlaisia paineita, vaan mentäisiin rehellisesti hedonismi edellä. Omalla kohdallani luultavasti söisin joka päivä herkullista ruokaa makrojakaumaan katsomatta, joisin hyvää viiniä, katselisin kaikkia häpeällisiksi leimattuja tv-ohjelmia, lukisin kaikki maailman dekkarit, kävisin rauhallisilla lenkeillä metsässä ilman askelmittaria, saunoisin ja pulahtaisin avantoon ja nukkuisin paljon. Oikeastaan, voisin tehdä näitä (melkein) kaikkia jo nyt, ja teenkin. Näille omalla kohdallani arjen rutiineista palauttavaa mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen on vihdoin mahdollistanut sen, että jaksan kiinnostua myös muista asioista, kuten kirjoittamisesta. Aloitin myös ystäväni kanssa aikuisbalettitunnit ja koen pitkästä aikaa aitoa iloa tästä harrastuksesta, huolimatta siitä, että olen pitkästä tanssitaustastani huolimatta tunneilla usein pihalla kuin lumiukko, tai ehkä juuri siksi. Tietynlainen päämäärättömyys tekeekin tästä harrastuksesta ihanan – ballerinaa minusta ei koskaan tule, riittää kun nilkkani ojentuu hieman suoremmaksi tunti tunnilta.

Sanotaan, että käärinliinoissa ei ole taskuja, mutta eipä mukaan saa myöskään mitään henkisen tai fyysisen kasvun diplomeita, edes muistoina. Ihmismieli on kuitenkin sellainen, että järjissään selvitäkseen sillä tulee olla päämääriä, ja niiden saavuttaminen tuottaa mielihyvää. Nykyajan mittaroidussa yhteiskunnassa on hyvä joskus antaa itsensä vain olla. Enkä tarkoita tällä tietoista mindfulness-villasukkahyggeilyä, vaan sitä mitä se kullekin tarkoittaa, olkoonkin sitten somefeedien selaamista ketarat oikosenaan toinen käsi juustonaksupussissa – sekin on ihan ok. On myös täysin sallittua lukea henkisen kasvun oppaita ja antautua urheiluharrastukselle, kunhan se on sitä mitä oikeasti haluat.