Kuka tyhjentää tiskikoneen?

”Kyllähän mä eilenkin tyhjensin tiskikoneen ja imuroin!” ”Niin, vasta sitten kun olin sitä erikseen pyytänyt!” Kuulostaako tutulta?

Miehet viljelevät likaisia sukkia ympäri huushollia ja naiset pieniä epäkäytännöllisiä sisustuspurkkeja, näin on menty maailman sivu ja tullaan aina menemän. Toinen ajan hammasta kestävä fakta lienee se, että naiset toivoisivat miestensä tarttuvan kotitöihin oma-aloitteisemmin, kun taas miehet eivät ymmärrä miksi ei riitä, jos tekee silloin kun käsketään. Uskoisin, että tämä on yksi suurimmista näkemyseroista hyvin monessa parisuhteessa, yhtään nyt tietenkään yleistämättä ja kategorisoimatta millään tavoin.

Usein tämän yhtälön mahdottomuus johtaa lopulta siihen, että nainen kaikessa marttyyriydessään sitten ottaa ne kotityöt tehdäksensä ja puhisee passiivis-aggressiiviseen sävyyn pitkin asuntoa huiskien. Yhtäkkiä miehelle tulee pahaenteinen aavistus siitä, että jokin saattaisi olla pielessä, ja hetken mietittyään hän päättää varmuuden vuoksi kysyä: ”tarvitsetko apua?”. ”Ei tartte!”, kuuluu jupina kirskuvien hampaiden välistä ja astiakaappi lävähtää kiinni hieman kovempaa kuin olisi tarpeen. Mies toteaa tyytyväisenä hommien olevan ilmeisesti sitten hoidossa ja oikaisee sohvalle tajuamatta lainkaan asioiden todellista laitaa. Välillä tuhkimolla kuitenkin läikkyy yli, ja on aivan pakko huomauttaa (lievä ilmaisu) miesvauvalle etteikö tämä voisi edes joskus tehdä jotain itse – tämä monologityyppinen performanssi tunnetaan myös nalkuttamisena. Performanssin päätteeksi mies toteaa, että kyllähän hän tekee aina kun vain pyydetään. Niin, nimenomaan, kun pyydetään. Mutta kun meidän takakireiden marttyyreiden hartain toive olisi se, että aina ei tarvitsisi pyytää.

Sitten kun nainen vihdoin mutisten pyytää miestä tekemään jonkin askareen, istuu hän itse sohvannurkassa hieman levottomana peukaloitaan pyöritellen kykenemättä rentoutumaan lainkaan. Ehkä vielä hieman korjaa työn jälkiä perässä – ”pistä mies asialle ja tee itse perässä”, tälle sitten naureskellaan tyttöjen illassa parin valkkarilasillisen jälkeen. Tehtävän antaminen, työnvalvonta ja jälkitarkastaminen ovat sen verran hidastavia tekijöitä prosessissa nimeltä arjenhallinta, että jälleen kerran nainen päättää, että helpompaa on, kun tekee vain kaiken itse. Sama asia koskee muuten ruuanlaittoa. Aikaansaamaton mies ei voi koskaan tehdä edes ruokaa valmiiksi, ja vaikka pyydettäessä siihen olisikin partiopojan lailla valmis, niin bensaa lyö liekkeihin vielä viaton kysymys siitä mitä tänään sitten olisi ruuaksi. Ilman naista ruokakunta luultavasti nääntyisi nälkään, kun aikuinen ihminen ei osaa edes ruuanlaittoon käydä ilman ohjausta. Ainoa vain, että nainen on itse halunnut tehdä kauppalistan, käydä itse kaupassa ja miettiä vielä itse etukäteen mitä minäkin päivänä syötäisiin. Mutta on se nyt kumma.

Toinen on laiska ja itseohjautumaton vätys ja toinen nalkuttava päällepäsmäri. Tai sitten kumpikaan ei ole kumpaakaan, vaan ainoastaan kahden erilaisen ihmisen odotukset ja toimintatavat ovat törmäyskurssilla keskenään.

Meidän huushollissamme asia on ollut tapetilla aina silloin tällöin, viimeksi silloin kun jouduin hampaat irvessä myöntämään, etten pystyisikään pitämään ihan kaikkia lankoja käsissäni enää lapsen synnyttyä. Olisin tietysti halunnut, jotta olisin saanut jonakin päivänä kuvitteellisen Vuoden uhrautuja-diplomin ja ikuisen ässän hihaani riitatilanteita varten. Mies kuitenkin ehdotti, että mitä jos tehtäisiin sitten ihan lukujärjestys siitä mitä kumpikin viikon aikana tekee ja milloin, eipä tarvitsisi sitten kummankaan uhrata asialle enempää ajatusta. Toisen ei tarvitsisi pyytää ja toisen ei tarvitsisi kysellä. Hmm, periaatteessa ihan ok idea, mutta.. Täytyykö yhteisistä kotitöistä olla apukoulutyyliin lukujärjestys tehtynä, jotta ne tulevat tehdyksi? Eikö toiselle ole mitään väliä sillä elettäisiinkö täällä kuin ellun kanat? Eikö mies nyt vaan voisi maagisesti alkaa lukea toiveitani ja ajatuksiani ja tehdä asiat niin kuin minä haluan? Onneksi kuitenkin raskaushormonit olivat tuolloin pehmentäneet kovaa päätäni sen verran, että tulin ajatelleeksi, että miksen minä voisi kerrankin tulla tässä asiassa puolitiehen vastaan. Näin ollen sitten istuttiin alas ja laadittiin päiväkohtainen lukujärjestys ripustettavaksi keittiön seinälle. Eikä kyseessä ollut minut tuntien mikään sinne päin roiskaistu lista, vaan tarkka selonteko kaikista puhteista aina kissanhiekka-astian tyhjentämisestä käsipyyhkeiden vaihtoon. Jonkin aikaa tuo naista syövä oma-aloitteisuuden irvikuva roikkui siellä keittiön seinällä, kunnes tässä eräänä päivänä siirsin sen takaisin kaapin perälle. Oikeastaan sitä ei taidettu loppujen lopuksi tarvita lainkaan.

Tässä ikuisessa kissanhännänvedossa tuon konkreettisen listan tekeminen itsessään tuntui olevan jonkinlainen rauhanele, jonka ansiosta koimme molemmat tulevamme kuulluiksi tässä melko mitättömässä, mutta samalla elämää suuremmassa asiassa. Nykyään kotityöt hoituvat varsin stressittä mentaliteetilla se tekee kumpi ehtii. Toki jo senkin takia, että olemme (lue: minä olen) hieman laskeneet standardejamme, mutta myös tapamme kommunikoida tässä asiassa ansaitsisi tunnustusta parisuhteen hall of famella. Minua ei nykyisin enää ärsytä joutua pyytämään jonkun asian tekemistä, mutta kenties vielä parempaa on se, etten oikeastaan koe edes tarvetta siihen. Ei sen takia, että miehestäni olisi yhtäkkiä kuoriutunut matonhapsuja oikova sisäkkö, vaan siksi, että minä olen tajunnut ettei se ole ihan niin justiinsa.

Asian suhteen rentoutuminen ja tilan antaminen toiselle mahdollistivat sen, että molemmat saivat tuntea osallistuvansa arkeen oman rytminsä mukaisesti, eikä niin että arki on suorittamista toisen odotusten täyttämiseksi tai henkisen kontrollintarpeensa säilyttämiseksi. Itselleni tärkeä opetus oli se, että aina ei tarvitse jukuripäisenä yrittää saada toista toimimaan omien kangistuneiden kaavojensa mukaisesti – etenkään silloin kun toinen tarjottimella tarjoaa varsin toimivaa ratkaisua toteutettavaksi. Ei edes silloin, kun se ehdotus ei olisi aivan prikulleen sitä miten itse olisi toiminut. Ja loppujen lopuksi, onko sillä nyt niin kamalasti väliä, jos tiskit menevät koneeseen päivän myöhässä, tai imuri ei hurraa perjantaina tasan kello 16? Lean-menetelmä sopii Toyotan tehtaalle, mutta on kovin huonosti sovellettavissa jatkuvaan prosessiin nimeltä elämä.

Kaikki television parisuhdepsykologit rummuttavat avoimen puheyhteyden puolesta, ja jokainen parisuhteessa oleva voinee myöntää, että tämä on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Kuulostaa ehkä naistenlehden latteudelta, mutta juuri tällaiset pienet asiat luovat sitä kuulluksi tulemisen ilmapiiriä ja sitä kautta toimivat avaimena myös kykyyn keskustella isommistakin kokonaisuuksista. Itse ainakin usein jonkin ristiriitatilanteen edessä muistan, kuinka tuolloin melkein kiusallisen yltiöpositiivisessa ”hyvä meidän joukkue”-tsemppihengessä pääsimme yhteisymmärrykseen, ja osaan sen myötä palauttaa zen-hengen itseeni ja ottaa maaretkalliomaisen kuunteluasennon – melkein asiassa kuin asiassa. Mikäli siis arjessa jokin asia vituttaa teitä muitakin oman elämänsä tuhkimoita, niin suosittelen käskemisen sijaan joskus kuuntelemaan.

Kuvituskuvat esimerkkinä tämän päiväisestä wabi-sabi-sisustustyylistämme. Mikäli tämä henkinen kasvuni näin jatkuu, niin minäkin olen varsin mellow fellow tämän vauvavuoden päätteeksi. (Ja toimituksen huomautuksena: tekstin sukupuoliroolittuneisuus on tässä valikoitunut kerronnalliseksi keinoksi, ymmärrän, että kaikissa kotitalouksissa tämä ei päde 😉 )