Elämäni aikaa

Ja niin minäkin, perustin blogin nimittäin.

”Sinun täytyy keksiä itsellesi jokin harrastus, jotain minkä parissa rentoutua”, lausui vanhan koulun neuvolatäti muutamia kuukausia takaperin tiukkaan sävyyn. Olin peruskoulun, lukion, yliopiston ja 4.5 vuoden hulluntahtisen työnteon jälkeen tilanteessa, jossa tulisin hyppäämään vuodeksi aivan uudenlaiseen arkeen vauvan kanssa kahdestaan kotona. Oppikirjan mukaan edetäksemme olimme hiljattain vieläpä muuttaneet idylliselle rivitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustan sykkeestä, jossa olin ikäni asunut. Vauva-arjesta ja kotona olemisesta olin haaveillut jo kauan, enkä malttanut odottaa työelämän paineista ja 8-16-rytmitetystä elämästä irtaantumista, mutta tuolla neuvolakäynnillä tuo valtava elämänmuutos vasta jollakin tapaa sai mittasuhteet mielessäni.

Näinkin yhtäkkiä ainoastaan henkistä tyhjyyttä ammottavan äitiysloman kokoisen mustan aukon mielessäni. Kauhuskenaario, jossa kaikki turvalliseksi muodostuneet arjen rutiinit olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja tilalle oli tullut jotakin äärimmäisen pelottavaa ja vielä millään tavoin konkretisoitumatonta. Uusi kotimmekin näyttäytyi siinä lähinnä vauvavankilana, josta ei pääsisi enää koskaan ihmisten ilmoille olemaan oma itsensä.

Kauhukuvat mielessäni pistin totisesti hösseliksi tämän harrastusasian suhteen ja yritin miettiä millä ihmiset hyggepäissään oikein arkensa täyttävät. Kirjakaupan bonustilille ropisi pisteitä ostaessani maalaustarvikkeita – harmikseni sisäinen Schjerfbeckini ei koskaan päätynyt kanvakselle asti. 1000 palan palapeli siirrettiin lopulta kaikessa hiljaisuudessa takaisin hyllyyn siinä kohtaa, kun olimme kasanneet yhtä beigen ja harmaan sävyjä sisältävää nurkkaa kolme päivää. Liikkuminen oli tuossa kohdin sen verran kivuliasta, että sitä en edes yrittänyt (näin 3kk synnytyksen jälkeen selittelen itselleni, että kehon on syytä antaa palautua rauhassa – vieläkin). Jossain kohtaa löysin vanhan arkkiviholliseni eli leipomisen ja lainattu yleiskone suristen leivoinkin hetkessä pakkasen täyteen pullaa. Kaikenlaista tuli kokeiltua, suurin osa tuntui pakotetulta ja naistenlehdistä luetulta ”10 vinkkiä sadepäivään”-listalta poimitulta.

Kuten edellä havainnollistuu, olen kova innostumaan erilaisista asioista, mutta myöskin valitettavan usein innostus lopahtaa kesken. Useampikin kansalaisopiston kurssi on aikanaan jäänyt tästä syystä kesken, mutta toisaalta koen että aikuisena tylsän harrastuksen saa lopettaa kesken keneltäkään kyselemättä. Sama pätee muuten tylsiin kirjoihin ja elokuviin huolimatta niiden imdb-sijoituksesta. Kovin vähän carpe diem-henkisyyttä omaavana ja suorittamiseen taipuvaisena ihmisenä rentouttavan harrastuksen löytäminen etsimällä etsien on aika suoritus ja vasta nyt olenkin ymmärtänyt, että kyse ei ollut alkujankaan vain yhden harrastuksen löytämisestä. Sen sijaan uskon, että omalla kohdallani koko tulevassa muutoksessa eniten pelottikin tämä oman identiteettinsä uudelleen löytäminen kuin ne kakkavaipat ja yövalvomiset ja kaikki se muu konkreettinen muutos. Työ oli ollut vahva osa identiteettiäni tähän asti ja arjen kaavoja oli turvallista toteuttaa, osin myöskin vedota jatkuvaan väsymykseen ja ajatella, että ”kyllä minä sitten kun”. Tiedostin myös, että vauva-arkea ei voisi suorittaa, mikäli mielisi mielenterveytensä säilyttää ja olla läsnä tuossa arvokkaassa ajanjaksossa, joten kauhuissani pohdin jo jonkinlaisen tietoisen läsnäolon pikakurssin suorittamista. Onnekseni jätin asian kuitenkin muhimaan ja päätin luonteelleni vastaisesti katsoa mitä tuleman pitää.

Nyt äitiyslomaa on takana melkein 5kk ja vauva-arkea siitä 3.5kk ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen pystynyt pysähtymään asioiden äärelle aivan eri tavalla, hengittämään piirun verran syvempään ja ventiloimaan sitä mitä minä haluan (olkoonkin niin ironista että tämä tapahtuu silloin kun koko olemassaolosi merkitys perustuu toistaiseksi toisen olennon tarpeisiin vastaamiselle). Tänä aikana olen myös astunut monin eri tavoin epämukavuusalueelleni ja mielenkiinnolla pohdiskellut ennen kaikkea omaa suhtautumistani moneen uuteen tilanteeseen. Erään bussimatkan aikana kuuluisa hehkulamppu sitten vihdoin syttyi ja tajusin, että nyt jos koskaan olisi aika kirjoittaa.

Blogin kirjoittamista olen pohtinut jo vuosia, mutta ajatellut aina sen olevan liian henkilökohtaista muille jaettavaksi. Mikäli tämä blogi osoittautuukin täysin kuolleena syntyneeksi ideaksi, niin pidettäköön tätä ensisijassa päiväkirjamaisena kyhäelmänä. Nimen keksiminen oli yllättäen se kaikkein hankalin osuus, Elämäni aikaa onkin sekä kökkö käännös Dirty Dancingin tunnuskappaleesta että ennen kaikkea kuvastaa koko blogin teemaa ja tämän hetkistä katsantokantaani elämään; elämä on tässä ja nyt. Tämä blogi ei kuitenkaan tule olemaan mikään läsnäolon taitoa alleviivaava live love laugh- julistus, vaan lähinnä kurkistus kotivetoisen introvertin ajatusmaailmaan ja uuden elämänvaiheen opetteluun kaikkine arkisine vivahteineen. Eckharttollemmaisia viisauksia kannattaa siis etsiä muualta. 

Tervetuloa!